Olin pistänyt kuukausia sitten sisään Kallion kirjastoon tilauksen Hannu Väisäsen Kuperista ja koverista ja nyt se sitten tuli. Olin unohtanut koko asian, mutta järjestelmä toimii. Luin sen lähes yhdeltä makaamalta, vaikka sivuja on yli 400. Aluksi oli kyllä tahmeata, en pitänyt ollenkaan. Koska minun on vaikea luovuttaa jo aloittamaani kirjaa, niin sinnikkäästi jatkoin. Kun Savonlinnan taidelukio oli takana ja oli siirrytty Kuvataideakatemiaan, alkoi lukeminen sujua paremmin ja paremmin. Luettuani katsoin sitten arvostelut, jotka osoittautuivat lähes poikkeuksetta kiittäviksi. Kirjan nimi tuntui minusta keinotekoiselta, keksimällä keksityltä, tuntuu kuin kuperia ja koveria olisi ollut pakko tiputella sinne tänne, jotta otsake saisi oikeutuksensa. Arvelin minä. Vaikka toisaalta nimi soveltuu erinomaisen hyvin Väisäsen kuvataiteeseen, jossa esiintyy runsaasti palluroita, joista ei tiedä, ovatko ne kuperia vai koveria. Katsoin tähän väliin YLE.n arkistosta Väisäsen haastattelun ja nimi hänen mukaansa kuvaa hyvin kirjaa. Kuperat ja koverat on jännittävä kaksoisilmaisu, kupera sisältää koveraa ja päinvastoin, ihmisessäkin on nämä kaksi puolta, samanaikaisesti. Niin kai se sitten on. Kuvat Väisäsen maalauksista.

 

Alku oli sikälikin hämmentävä, että edellinen 2007 ilmestynyt Toiset kengät sai Finlandia-palkinnon. Mitenkähän sitten tämä kisaa? Omaelämäkerrallisuutta kirjoissa on, mutta tämän kohdalla arvelin, että fiktiota on ihan pakko olla mukana runsain mitoin. Vaikka onhan se moneen otteeseen todettu, että mikään mielikuvitus ei voi kehittää niin kummallisia tapahtumia, kuin todellisuus aika ajoin eteemme kehii. Joten mistä sen tietää, mitkä Dorikset ja Ootlat ovat todellisia ja mitkä puhtaan mielikuvituksen tuotetta. Mitä oikealle Anterolle on tapahtunut? Eteneminen on katkelmallista ja tuntuu kuin välillä edettäisiin kauas elämäkerrallisen jatkumon kerronnasta, mutta sehän ei ilmeisesti ole ollut tarkoituskaan. Kerrontaan jää hykerryttäviä aukkoja, joita lukija saa täyttää mielin määrin. Joskus suoraan kiukuttaa, että olisihan hän voinut kertoa tämänkin tapahtumaketjun loppuun saakka. ”Aloin toivoa ettei Moskovaan koskaan tultaisi, että saisin kahmituksi mukaani tuon mielettömän apeuden joka velloi junan ikkunoiden molemmin puolin. Ulkona paikallaan eteneviä lapsia, sisällä celestan pudottelemia jäätyneitä sointuja.” Ja heti seuraavassa kappaleessa ollaankin Budapestissä.

 

Taitelijaelämän kuvaus kirja eittämättä on, vaikka en minä niin kauheasti viehättynyt kaikesta siitä kohelluksesta, mitä kirja kuvaa. Kirja ei Väisäsen haastattelun mukaan ole kuitenkaan taiteilijaromaani, jos sellaista genreä nyt ylipäätään on. Hän haluaa osoittaa, että taiteellisen luomisen kuvaaminen on kirjallisesti mahdollista, vaikka tosin kuulemma sanotaan. ”Luova ihminen on kuin valoherkkä paperi: tallentaa kaiken halutun jos valotusaikaa osataan rajoittaa.” Kuvataideakatemian aikaan liittyy runsain mitoin avantgardistisia kuvauksia. Meno on välillä varsin hulvatonta, uutta tunnutaan etsivän hinnalla millä hyvänsä. Kirja on toisaalta raadollinen kuvaus nuoren ihmisen itsensä etsimisestä ja seksuaalinen hämmennys on läsnä läpi kirjan. Rehellistä ja aitoa kuvausta, niin koin. Ei Väisänen mikään kylmä tyyppi ja kovanaama ole, kuvaus isän käynnistä hänen ensimmäisessä taidenäyttelyssään on riipaiseva kertomus isän ja pojan yrityksestä ymmärtää ja lähentyä toisiaan, epätoivoinenkin. Isää ja veljeksiä koskevat kuvaukset ovat kauttaaltaan hyvin koskettavia, surkeuden katselemista oivaltavan huumorin lävitse. Välillä ajattelin, että eihän tuollaisesta isästä voi selvitä aikuiseksi muutoin kuin heittäytymällä humoristiksi. Haastattelussa Väisänen toteaa, että paini isän kanssa on kiinnostavaa, isä on Anterolle eräänlainen harjoitusvastustaja. Hän halusi nimenomaan ottaa tähän viimeiseen osaan isää luonnehtimaan monologin, jossa on siis fiktiota että faktaa. Monologi oli järkyttävää luettavaa.

 

Kappaleet on otsikoitu Väisäsen grafiikasta tutuilla pallukoilla, mainio idea. Väisäsen kieli on taitavaa, hyvin visuaalista. ”Renkutuksia, Vivaldia, kurkun karheutta, huilun tuhinaa ja äänien aristokratiaa. Huoria jotka kiittävät luojaansa lemmen lyhyydestä ja katoavista hangista ja talvista, sitten taas muita vuodenaikoja, merimiesten hylkäämiä naisia ja sodissa leskeytyneitä jotka ikävystyvät Brysselin pitsien takana ja uneksivat ties mistä Surabayasta, ja tietysti pelottavien vesien ylle kaartuvia siltoja… Maailman kaikki kurjuus tuntui tarkoituksenmukaiselta ja laajensi rintalastaa muljahdella.”

Hän kirjoittaa niin kuin maalaisi, käyttää paljon luettelointia ja ilmaisuvoimaisia käsitteitä. ”Valaistus oli sama, keitetyn lohen kalvas rusotus lohivaakunaisen kaupungin yllä.” Teksti haisee ja tuoksuu, paikat joissa hän kulkee ja huoneet joissa asuu voi mainiosti nähdä silmissään. Hän katselee itseään tai romaanin kertojaa ironisen huumorin lasien lävitse. Sen verran poikkeusyksilö hän on ollut, että ei eläminen mitään samettiruusuilla (isän lempikukkia) tanssimista ole ollut, vaikka taiteilijamaailma tuntuu suosivan erilaisia hörhöjä. ”Ota mahla kaikkialta, hunaja joka hetkestä”, todetaan kirjassa siellä täällä. Haastattelussa Väisänen sanoo, että kaikissa hetkissä on sekä hyvää että pahaa, kaikesta täytyy kerätä elämän evästä.

 

Luen mielelläni nykyisin elämäkertoja hakien niistä taustaa omillekin muistoille. Siinä ei Ralf  Långbackan Tarttua kohtalon tuuliin kyllä auttanut. Minusta se on huonosti kirjoitettu, saa olla tosi sitkeä, että jaksaa lukea niin yksityiskohtaista kuvausta teatteriesityksistä. Tai pitää olla alan ammattilainen. Kaipa minun olisi pitänyt ymmärtää etsiä tästäkin sekä kuperuutta että koveruutta. Tämä oli vasta ensimmäinen osa. Sitä ennen luin elämäni ensimmäisen Jari Tervon. Raha siihen houkutti, Forssan ABC-aseman kirjapörssissä Tervon Ohrana-pokkari maksoi vain viisi euroa. Poikkeilen asemalla, koska siellä on matkareittieni halvin bensa ja paikan leipomosta saa ihania juustokeppejä. Mitä sitten olen mieltä Tervosta? Hän kirjoittaa kuin puhuu, joustavasti, humoristisesti ja paikoin hyvin oivaltavasti. Näin kaukaa katsoen sotatoimia voi tietysti ironisoida, heti sodan jälkeen se olisi ollut rienausta. En minä tästä vakoojatarinasta niin kauheasti innostunut ja pitkät räiskintäkohtaukset olivat mielestäni ihan turhia. Varmaan kuuluvat sotakirjallisuusgenreen, ei ole minulle tuttua. Se koko aikainen sanakäänteiden esittäminen ja vitsin vääntäminen tuntui paikoin väkinäiseltä. Sen kirja kuitenkin sai aikaan, että luen kyllä jatkossa Ohranan jälkeen tulleet Troikan ja Koljatinkin, jos tielleni eksyvät.