,vaikka vain istua Finlandia-talon salin toiseksi viimeisellä rivillä. Soitetaan Esa-Pekka Salosen säveltämää eka kertaa Suomessa kuultavaa viulukonserttoa, soittamassa RSO, solistiviulussa Pekka Kuusisto ja kapellimestarin puikkoa heiluttamassa Jukka-Pekka Saraste. Vaikuttava esitys, kerrassaan hieno. Nautittavaa oli myös lukea ohjelmasta Susanna Välimäen esittely, varsinainen sanataituri. Kuvat ovat Teemalta tulleesta RSO:n konsertista Johanneksen kirkossa. Kuuntelin konsertista tultuani kotona ”mitä tarttuu käteen mistäkin” –periaatteella kootusta cd-hyllystäni kahta Salosen cd:tä. Niiden teoksia säveltäessään hän on ollut kolmi- ja nelikymppinen, nyt kuulut konsertto valmistui viidenkympin tienoilla. Voisi kai sanoa kuten vanha tuttavani ratikassa, että mies on ikääntyessään seestynyt. Seestyneeltä vaikutti tämänkin eläkkeelle muutama vuosi sitten siirtynyt mies. Sanoi olevansa vapaa kuin viimeksi 5-vuotiaana. Taisin eksyä aiheesta, mutta kulttuuritilaisuuksissa tapaa ihmisiä, joiden ei työelämäyhteyksien perusteella kuvitellut kuuna päivänä harrastavan taidetta. Sitä se vapaus teettää.

Asiaan! Salosen viulukonsertto ei siis ollut lainkaan niin moderni kuin kotona kuuntelemani kappaleet, jotka ovat kuin jäiden lähtö, välillä valtavaa rytinää, välillä yksittäisiä soitinpurkauksia, vailla melodista mielen turvallisuutta. Nyt viulukonsertossa oli ääntä siinäkin, mutta äänivyöry tuntui tulevan eräänlaisina valtavina äänimattoina, joista kimpoilee eri soittimia ja välillä on hiljaisia, ihania sooloviuluosuuksia. ”Hitaasti vajoavat klusterit tuntuivat pelkkänä salaperäisenä läsnäolona, kun käyrätorvien ja trumpettien ohut sordinosärinä loi peittoefektin”, sanoo Jukka Isopuro aamun Hesarissa. Kuusistokin sai ylityksestä ansaitun osuutensa. ”Kuusiston soitolle on tyypillistä transsimainen, mielikuvituksellisissa sointisfääreissä liitelevä poissaolo, joka hätkähdyttävästi osoittautuu mitä terävimmäksi, millintarkasti aksentoiduksi läsnäoloksi.” Teos on sävelletty Leila Josefowiczille ja olisi kiintoisaa verrata Kuusistoa häneen. ”Viulun kepeä tikutus, ylös singahtavat tremolot ja keinuvat arpeggiot saivat tukea orkesterin helähdyksistä ja puhaltimien sateenkaarimaisesti pirskottuneista soitinpinnoista.” Kuusiston esitystä on nautinnollista seurata, hän näyttää olevan unenomaisessa tilassa, josta heittelee vienoja onnellisia, hymyjä. Vibratoäänet olivat myös partituurin ohje, täsmentää Isopuro. Kuusistolla kun on tapana luoda oma pekkakuusistomainen sointinsa esitykseen. Olipa esitys, jonka ei olisi suonut loppuvan niin pian.

Toisena kuultiin tunnin mittainen Dmitri Šostakovitšin Sinfonia nro 8, jossa orkesteri pääsi osoittamaan taituruuttaan täysin mitoin. Ohjelmasta luin, että se on sävelletty kesällä 1943 ja sota oli toden totta kuultavissa. Välillä tuntui, että jos joutuisi orkesterin tuottaman äänen kanssa kadulla vastatusten, tulisi taatusti jyrätyksi, ei jäisi kiveä kiven päälle. Kunnes sitten jostain nousee vieno oboe, fagotti tai jopa piccolo kuin näyttämään, että elossa ollaan. On myös pitkiä rauhaisia jaksoja, jolloin korvien tärykalvojen värinä pääsee vaimenemaan. Komea esitys. Ohjelmassa Jouni Kaipainen kirjoittaa, että ”kyseessä on rehellinen ja koskettava kärsimystarina, jonka estetiikassa sodasta ei löydy mitään sankarillista eikä ylevää”. Eikä kyllä edes ajoittain kuultava marssipoljento nostanut ylevyyttä pintaan. Sinfonialle on annettu nimi Stalingrad, ei kylläkään säveltäjän itsensä toimesta. Pekka Kuusisto soitti ylimääräisenä elektronisesti kaiutetun Niko Muhlyn (nimi selvisi vasta Hesarista) kappaleen, joka lässäytti hienon tunnelman. Yllätyin, että teknistä apua Kuusisto käytti myös Salosessa, mutta lehdessä lukee selvästi: ”kahden pysähtyneen kadenssin kaikuilmiö selittyi viulun vahvistuksesta, jota Kuusisto hyödynsi myös ylimääräisessään”.Takana istuva katsojahan ei näe, milloin soittajan jalka eksyy "pedaalille".

Olen usein valitellut sitä, että en löydä kuulemaani musiikkia kuvaavia adjektiiveja. Siksi otankin tähän pätkän Välimäen sanataidetta Salosen 2000-luvun musiikista: ”Postmoderni impressionismi: häikäisevän aistikas sointimaailma ja vahva tunne nyt-hetkestä, tapahtumallisuudesta. Samalla se soi jälkiteollista, meditoitunutta maailmaa. Ilmaisukeinoissa kaikuu ranskalainen värimusiikki, konstruktivismi, jälkiminimalismi ja ympäristömusiikki. Musiikki hahmottaa kokemisen tapoja, johon tavanomainen kielellinen ajattelu ei pysty. Tunnistettava ”salossaundi”, omalaatuinen yhdistelmä spektaakkelia ja intiimiä, ilotulitusta ja sisäisyyttä, kirkasta ja pimeää. Samalla musiikki on seos pysähdystä ja liikettä, upottavaa syvyyttä ja kiillotettua pintaa. Tyypillisiä ovat pilvenkevyet sointimassat, suuret virrat, konemaisuudet, hurmospurkaukset, kosmiset sumut, vinot koraalit, keholliset rytmit ja yläsävelsarjat.” Jos joku osaa sanoa näin, niin mitäpä siihen enää yrittää omaa ajatustaan lisätä.

Ja vielä ei-musiikillisia huomiota: Olisi varmaan outoa nähdä Pekka Kuusiston päällä frakki, hän näyttää luovan brändiään kaikenlaisilla ”rohdinpaidoilla”. Jos mies on saavuttanut musiikin alalla kaiken, mitä voi kuvitella saavuttavansa, voi kaiketi irrotella. Kenelläkään ei ole kanttia huomautella, vaikka Kuhmossa vakavikot kyllä yrittävät. Joskus Teeman Kausikorttia kuunnellessa kuvittelin, että Välimäki pelleilee tikuttaessaan nopeaan tahtiin arviotaan kuullusta, mutta tosissaan hän on. Sana on hallussa, ei sitä voi kuin ihailla. Harmitti, kun Marjukka sanoi yrittäneensä saada lipun, mutta konsertti ilmoitettiin loppuunmyydyksi. Tyhjiä tuoleja oli, niin että perältäkin oli esteetön näköala. Nuoret soittajat aina Meta4:n Antti Tikkasta myöten kyttäsivät vapaiksi jääviä paikkoja ja vaivatta sellaisen myös löysivät. Pitäisi tokeentua hankkimaan paikka aikaisemmin, netti antaa aina viimeisiä rivejä, vaikka kuinka yrittäisi. Toisaalta, jos on ajoissa, tarjotaan ykkös- tai kakkosriviä, jossa ainakin nyt olisi saanut Šostakovitšista korvansa kuuroiksi. Salosen konserton kohdalla havaitsi, miten peräosan lippa jätti musiikin salin etuosaan. Näin koin, miten lie ollut.