Kuhmon kamarimusiikki 2013 ”Vuosisadan ääniä” alkoi pehmeän tutusti, pianisti Paavali Jumppasen soittamalla lyhyellä W.A Mozartin balettikappaleella. Sitä seurasi Mozartin keskeneräiseksi jäänyt ooppera Zaide, jonka lopussa puhaltimin toteutettu Ryöstö Seraljista seinällä Juhani Koiviston teksti siitä, miten oopperan olisi voitu kuvitella päättyvän. Mielestäni tämä aloitussunnuntain ainoa konsertti kuvasi johtaja Vladimir Mendessohnin Kuhmoa; ei perinteistä, yllättävää ja hauskaakin, lyhyitä kappaleita ja myös laulua. Kuhmoa konsertti kuvasi myös siinä, että vuosi toisensa jälkeen paljon samoja artisteja ilmaantuu lavalle täydennettynä joillakin uusilla. Nyt kamarioopperan laulajina olivat Shikego Hata, Tuomas Katajala, Nial Chorell ja Jaakko Kortekangas. Kuhmon tapaan suurehko 21 soittajan orkesteri-kokoonpano oli koottu nimenomaan tätä konserttia varten, todellisten konkareiden joukossa muutama ”keltanokkia”. Yhteissoiton harjoitusaika jää pakosta lyhyeksi, mutta innostus ja yleisön ja artistien lämmin ja välitön kontakti korvaa pienet puutteet. Kuhmo oli Kortekankaan aloitteesta käynyt esittämässä oopperan kenraalin Iisalmen Säisä-salissa, viime vuonna sinne oli viety Carmenin kamarioopperaversio. On varmasti niin kuten Kortekangas Iisalmen sanomissa sanoo, että ”Kuhmon esiintyjät ovat korkealla tasolla ja että Kuhmoon ei kannata mennä, jos ei pysty nopeasti omaksumaan esitettäviä teoksia”.

002%20%282%29-normal.jpg

Sää oli nyt tällainen, koko viikon.

On aina kiintoisaa, jos säveltäjä on itse paikalla. Ensimmäisellä viikolla mukana on kolme nykysäveltäjää, Kaija Saariaho, Krzysztof Penderecki ja Magnus Lindberg. Saariaholta kuultiin viisi sävellystä, joissa kaikissa oli mukana elektroniikkaa. Soittimina olivat basso, viulu, huilu-sello –yhdistelmä, kvartetti ja viimeisimmässä kokonainen patteristo soittimia. Bassoteos Folia oli mahtava , Ardeo-kvartetin esittämässä oli mukana ihmisääniä, eikä huilusta tiedä, mihin suuntaan ilma kulkee. Nymphea oli erityisen kaunis. Ajattelin, että Saariahon musiikissa kuulija ikään kuin sulaa sävelkulkujen sisään, musiikki kaikuu ja ”jälkikaikuu”. Pendereckiltä oli hänen ensimmäisiä avantgardistisia teoksia ja myöhempiä traditionalistisempia. Hän oli ensimmäinen, joka pisti viulistin soittamaan avatun flyygelin kannen sisällä kaikujen saamiseksi, pianistin pedaalin painalluksella kaiku vain voimistui. Kun sitten muut alkoivat matkia, hän muutti tyyliään. Kirkossa kuultu Serenata kolmelle sellolle oli todella kaunis. Myös viulisti Petri Aarnion ja basisti Nick de Grootin soittama Duo consertrato oli ihana. Magnus Lindbergin Enescu-kvartetin Heini Kärkkäisen pianosäestyksellä soitettu …de Tartuffe, je erois oli rankkaa kuultavaa, mutta mielestäni todella hieno. Myös Trio vei syvälle sävelten maailmaan, soittamassa klarinetisti Lauri Sallinen, sellisti Tuomas Lehto ja pianisti Heini Kärkkäinen.

Kaikki säveltäjät vastailivat kysymyksiin, joista suurimman osan esitti itse Mendelssohn. Omaa musiikkia kuunnellessaan Saariaho kiinnittää huomiota toisaalta siihen, millainen on soittajan tulkinta ja toiseksi hän evaluoi omaa teostaan. Saariaho säveltää tietokoneelta ja häneltä kysyttiinkin, miksi sitten tarvitaan eläviä soittajia. Koskaan ei ole kahta samanlaista esitystä, soittaja vaihtuu ja yleisö on erilainen. Samaa sanoi Penderecki ja korosti sitä, että hänen teostensa esitysajat saattavat kokoonpanoittain vaihdella todella paljon, mitä säveltäjän on mielenkiintoista seurata. Tietokoneella ei saa esiin artistin ja yleisön välistä vuorovaikutusta, vaikka se tuottaisikin eri variaatioita. Saariaho ilmoitti valmistelevansa uutta oopperaa, joka perustuu kahteen japanilaiseen tarinaan. Mendelssohnin ihmettelyyn siitä, kuullaanko taas naislaulajia, Saariaho ilmoitti ensimmäisen perustuvan kokonaan miesääniin. Penderecki on eräänlainen opportunisti, kun muut alkoivat matkia hänen uutta tyyliään, hänen oli vaihdettava sitä. Hän sanoi ihmetelleensä, että Kuhmossa soitetaan paljon uutta musiikkia. Onhan sitä muutama muukin käytävillä ihmetellyt. Johtaja Mendelssohnille uusi musiikki on musiikkia muiden joukossa, eikä sitä pitäisi sen erityisemmin korostaa.  

kuhmo%203801-normal.jpg

Saariaho tyttärensä Aliisan kanssa on kuvattu pari vuotta sitten, nyt tytärkin esiintyi viulistina soittaen mm. yhden äitinsä viuluteoksen.

Paras keskustelu käytiin Magus Lindbergin kanssa. Kysyttäessä, miten hän itse kokee sävelkielensä muuttuneen, Lindberg ihmetteli kysymystä ja sanoi koko ajan säveltäneensä samalla tavalla. Säveltäminen on kuin sherryn tekoa, osa vanhasta jää, osa juodaan pois ja uutta tulee tilalle. Säveltäminen on elämänikuinen prosessi, jossa isot ja pienet teokset ovat yhtä tärkeitä. Orkesteriteoksissa pääsee ikään kuin pakoon, kamarimusiikki on sitä itseään, siinä säveltäjä paljastuu. Kiinnostavaa oli, että kun Penderecki sanoi muuttaneensa sävelkieltään muiden ryhtyessä matkimaan häntä, Saariahon ja Lindbergin vastauksista sai kuvan, että tällaista täältä tulee. Omaa musiikkia kuunnellessaan Lindberg seuraa, millaisia uusia ulottuvuuksia muusikot löytävät hänen teoksistaan, tulos voi olla erilainen kuin, mitä on itse kuvitellut. Säveltäminen on aina kolmiyhteistyötä, säveltäjä – artisti – kuulija. Siinähän sitä tunsi ihan itsensäkin tärkeäksi. Säveltämisessä on aina mukana emootio, rationaalinen säveltämiseen liittyvä tieto ja instrumentti, ei niitä voi erottaa, vastasi Lindberg yleisökysymykseen siitä, mikä näistä on hänelle tärkein. Pitkään hän kertoili myös säveltäminen opettamisesta. Miten saada ote säveltämisestä ja miten saada kuultaviin se, mitä itse kuvittelee mielessään? Nyt hän on säveltämässä Kari Kriikun pyynnöstä Avantille fanfaaria, jossa pitäisi saada esille Avantin ominaislaatu. Ei mikään helppo homma.

Mendelssohn antaa jokaiselle konsertille nimen, teeman. Maanantain aamukonsertin teemana oli Perustukset. Ihmettelin itseäni, olin nimittäin oivaltavinani, mistä oli kyse. Alkujaan on ollut soittimia, joita nyt kutsumme periodisoittimiksi, monet teokset perustuvat muunnelmiin, on teemoja, on tuntemattomille säveltäjille perustuvaa musiikkia ja sitten on tätä uutta elektroniikan hyväksikäyttöön perustuvaa. Liekö Mendelssohnin ajatus ollut tämä, en tiedä. Hesarin jutussa 17.7. Samuli Tiikkaja arvosteli teemoittamista ja totesi, että Valokaaria –konsertissa oli pari aivan turhaa kappaletta. Minustakin teemoitus saattaa pakottaa ottamaan mukaan teoksia, joiden esittäminen ei muuten olisi perusteltu. Oikeastaan loppuviikosta ymmärsin olla katsomatta lainkaan teemojen nimiä, jotta en turhaan vaivaisi päätäni asialla, joka ei minulle valkene. Yksi teema nosti esiin Neuvostoliiton esiripun takaisia säveltäjiä, joista ohjelman esittelykirjaseen oli Mendelssohn kirjoittanut tekstiä. Hän on sanomisissaan ihan oikeassa, mutta kun tämä asia toistuu kesä kesän jälkeen, se ei ole enää kiva. Sen verran olen yleisön kommentteja kuunnellut, että olen tässäkin niitä harvoja närkästyneitä. Kritisoisin Mendelssohnia myös siitä, että esitetään liian monia ihan pieniä kappaleita. Haluaisin oikein perusteellisesti paneutua johonkin säveltäjään, enkä vain kuunnella parin minuutin esitystä. Loppuviikosta tilanne korjaantui ja päästiin isojen teosten maailmaan. Hajanaisen kuulijakunnan miellyttäminen ei ole mikään helppo asia, pakko kun on miettiä  kustannuksiakin. Mendelssohnin linja näyttää tyydyttävän kuulijoita, koska lippuja on myyty hyvin.

003%20%282%29-normal.jpg

Kuhmolaiseen tapaan artistit pyörivät käytävillä yleisön joukossa, tässä Ralph Szigeti.

Yksi Kuhmon perusviehätyksiä on tavata vuosien mittaan tutuksi tulleita soittajia, vaikka yhtä ihanaa on tutustua uusiin soittajiin. Nyt esimerkiksi pianisti Marko Hilpo oli mainio tuttavuus. Pianisti Miro Kari on hivenen ujolta vaikuttava, mutta upea nuori pianisti. Sellistit Jaani Helander ja Jarkko Launojen näyttävät todella nauttivan soitostaan, samoin klarinetisti Taavi Oramo. Uusi tuttavuus soittajana oli myös Aliisa Neige Barrière, vaikka onhan hän äitinsä Kaija Saariahon kanssa aiemminkin Kuhmossa ollut. Norjalaisen nuoren viulisti Vilde Frangin vetäistessä kokoonpanon ykkösviulistina ensimmäisen trokan vedon, kuulija heti tiesi, että hyvää tulee. Hän sai koko porukan silmät vilkkumaan ja soitossa oli sitä jotakin. Mielellään sitä kohtaa aina uudelleen ja uudelleen tuttuja artisteja, esimerkiksi suomalaiset pianistit Juhani Lagerspetzin, Heini Kärkkäisen, Paavali Jumppasen, Henri Sigfridssonin, Valeria Resjanin ja Roope Gröndahlin, viulistit Pekka Kuusiston ja Dalia Statevskan, sellistit Martti Rousin, Joona Pulkkisen, Joel Laakson ja Tuomas Lehdon, fagotisti Jaakko Luoman, samoin kaikki tutut laulajat. Suomalaisia voi kuulla muulloinkin, harvemmin kuitenkin ulkomaisia Kuhmosta tuttuja artisteja, kuten viulistit Priya Mitchell, Andrea Rucli, Hagai Shaham, Anna Gebert ja Vanessa Zzigeti, sellisti David Cohen, pianistit Natasa Kurditskaja ja Andrea Rucli, basisti Nick de Groot ja Zoran Markovic, oboisti Nicholas Daniel, kitaristi Alberto Mesicra, huilisti Janne Thomsen, harpisti Sivan Magen, klarinetisti Michel Lethiec.  Ihanaa oli kuulla taas sellisti Andreas Brantelidiä, joka oli saanut soitettavakseen vain turhan lyhyen Dvorakin kappaleen. Danel-kvartetti ja Storioni trio ovat jääneet pois- Käytävillä kuulin, että danelit tulevat taas ensi vuonna. Minulle uutena on mukana Mandelring-kvartetti, joka onkin todella taitava yhtye. Meta 4 jatkaa tutulla varmalla tavallaan eikä Enescu-kvartetti, jossa Mendelssohn itse soittaa, lopu kulumallakaan. Kremerata Balticaa ja erityisesti Gidon Kremerin johtamana on aina hienoa kuunnella, mutta missä on Virtuosi di Kuhmo?

004%20%283%29-normal.jpg

Pianon viritystä, vai?

Loistavia ”yhdistelmiä” oli taas paljon. Priya Mitcjellin ja Natasa Kurditskajan Brahmsin viulusonaatti nro 1 oli herkkyydessään henkeä pidäteltävän hieno. Paavali Jumppanen Bethoveninsa kanssa on tutusti loistava ja yhdistelmä piano-Henri Sigfridsson on hyvä mitä tahansa kappaletta soittaessaan. Ykkössoittajan vaikutuksen muihin ryhmän soittajiin voi katsojankin joskus hyvin oivaltaa. Yksi parhaimpia esimerkkejä tästä oli Griegin teos Holmbergin ajoilta, jossa suurehkoa soittajajoukkoa veti viulisti Priya Mitchell. Oli ihana seurata, miten soittajat vastasivat hänen johtosoittoonsa. Primas on aina primas. Kremerata  Baltica sai Mozartin Serenadiin mainiosti lisäbonusta ylimääräisiltä kuulostavilla viulu-, basso- ja rumpu –irtiotoillaan. Muutamat soittajat valaisevat koko soittajajoukon, yksi tällaisista on juuri Priya Mitchel, niinpä Schubertin pianotrio sellisti David Cohenin ja pianisti Paavali Jumppasen kanssa oli nautinnollista kuultavaa. Nicholas Danielin iloisen hahmon näkee mielellään kokoonpanossa kuin kokoonpanossa ja orkesteria hän johtaa taidolla. Nuori viulisti Vilde Frang ykkösviulistina sai myös muut joukossa hymyilemaan ja meno Mendelssohnin jousikvintetossa oli sen mukainen.

Mendelssohnilla on paljon laulua, minun mielestäni vähän liikaa. Erityisesti hän näyttää viehtyneen pienoisoopperoihin. Laulajat ovat upeita, Shigeko Hata, Jaakko Kortekangas, Nial Chorell, Mari Palo, Jeni Packalen ja muut, mutta, mutta, puolensa ja puolensa. Lähes jokaista laulajaa kuullaan yksittäisinäkin ja hienoja esityksiä ovatkin, erityisesti Hata, Packalen ja Kortekangas. Tuttuus näyttää innostavan yleisöä, Hatan laulama Schubertin Ave Maria sai valtaisat aplodit, vaikka muut hänen laulamansa olivat vähintään yhtä ihania. Mielestäni Mendelssohn saisi jo lopettaa Eric Ericsonin kamarikuoron rahtaamisen tänne, erinomaisen taitavahan kuoro on, mutta minulle riittäisi. Käytäväpuheista päätellen en kuitenkaan helposti saisi kannatusta ajatukselleni. Onhan se tietysti kiinni siitäkin, mitä laulavat. Mainitsenpa, että Lindbergin Songs from North and South –esityksessää laulajat tarkistivat esityksen aikana monta kertaa oikean korkeuden ääniraudoillaan, hauskaa katsottavaa, kun päähän napauttamalla saadaan oikea ääni.

002-normal.jpg

Osa konserteista esitetään kirkossa, jossa olen kuvannut tämän kauniin soittimen.

Mendelssohnin mieltymyksiin näyttää siis kuuluvan ooppera, pienoisoopperoitakin on nähty ja kuultu useita. Etukäteen suhtauduin ennakkoluuloisesti yli kaksituntiseen konserttiin Maraton 1900-luvun oopperan vihaajille, mutta siihen sisältyikin usea hieno kappale. Esimerkiksi Colasantin To muddy Death. Ofelia, Mendelssohnin johtama umpimoderni kappale. Tällaiset ryydittävät festarikokemusta. Schnittken Epilogi baletista Peer Gynt Paavali Jumppasen ja David Cohenin esittämänä meni luihin ja ytimiin, taustalla soi etäinen volyymiltään vaihteleva kuorohyminä. Gershwin ja Bernstein illan päätteeksi olivat tietysti yleisöä villitsevää menoa. Händelin Acic & Galatea oli hieno, hyvä on myös se, että oopperoiden sanat heijastetaan seinälle, vaikka ei niitä välitä koko aikaa edes seurata. Sostakovitzin keskeneräiseksi jääneen Suuri salama –oopperan sisällyttämisellä ohjelmaan en kykene näkemään perusteita, ymmärrän sen Mendelssohnin Neuvostoliitto-aikoihin perustuviin ilmeisesti traumaattisiin kokemuksiin perustuvana. Jaakko Kortekangas esiintyi aivan loistavasti Ullmannin Rilken sanoihin säveltämän Cornet-novellin kertojana. Siinä, miten laulajat esittävät puheosuuksia, on suuria eroja ja Kortekangas on tässä kyllä loistavimmasta päästä. Nautinnollinen tuokio. Käännös oli Kortekankaan, saksankielinen kerronnan kuuntelu ja suomenkielisen tekstin seuraaminen seinältä toi kiintoisaa lisävivahdetta esitykseen. Siinä ehti jopa ihastella, miten mainioita ilmauksia Kortekangas oli löytänyt.

Loistavia esityksiä voisi mainita montakin. Mandelring-kvartetti on esiintynyt Kuhmossa aiemminkin, minulle kuitenkin uusi tuttavuus. Beethovenin ”Grosse Fuge” oli loistava esitys ja Beethoovenin pianokonsertti Heini Kärkkäinen pianossa oli vieläkin parempi, jos mahdollista. Pianokonsertto nro 4 Henri Sigfridsson pianossa oli aivan loistava, ilmankos se nostatti Kontion koulun kattoa nostattavan aplodimyrskyn, joka ei tahtonut laantua millään. Dohnányin Sekstetti oli mahtavaa menoa ja nuotteja oli riittäväristi, myös soittajat loistavia (vaikka niinhän täällä tuppaa koko ajan olemaan). Meta4 on aina hyvä, nyt kuultiin Janacekin Jousikvartetto nro 2 ja Sibeliuksen Jousikvartetto d-molli, ihania kumpikin. Oli hienoa tavata taas israelilainen viulisti Hagai Shaham, Chaussonin Poeme yhdessä pianisti Oliver Triendlin kanssa oli nautinnollista kuultavaa. Ja Schubertin pitkän pitkä Oktetto F-duuri  mitätöi lähestulkoon kaikki aiemmin esittämäni kritiikin.

001%20%282%29-normal.jpg

Onhan sitä välillä syötäväkin, tässä Kuhmo-talon Juttua-ravintola.

Muutamia yllätyksiäkin on mainittava. Saariahon viulukappaleen Nocturnen jälkeen Irina Zahharenkovan ja Francesco Pedrinin positiiviuruilla soittama kappale muistutti yllättävän paljon Saariahoa, samoja pitkiä glissandroja toisensa jälkeen. Mendelssohnin ohjelmassa on myös kevyitä kappaleita, jotka ärsyttävät osaa kuulijoista. Valokaaria konsertin lopussa oli Saariahon soitinyhtyeelle säveltämä Liehtbogen, hieno kappale, ja sen jälkeen pimeän salin näyttämölle asteli Matilda Kärkkäinen laulaen Arlenen Over the Rainbowta päätyen lopulta pianon ääreen. Onhan kappale tuttuakin tutumpi, joten kyllä se mainiosti päätti illan klo 23.15. Minulle ylläreihin kuuluvat kontrabassolle sävelletyt teokset, bassohan on totuttu näkemään takarivissä ison miehen käsissä. Saariahon Folia Nick de Grootin soittamana ja elektroniikalla täydennettynä oli hieno kokemus. Pärt on minulle edelleen yllätys, koska olen kuullut häntä niin vähän. Tabula rasan Silentiun osa oli suoranaista meditaatiomusiikkia, edellisessä Luduksessa olikin sitten menoa ihan toiseen malliin.

Lähes joka vuosi Kuhmossa saa tutustua johonkin uuteen soittimeen, on ollut alppitorvia, vesiurkuja ja ties mitä. Nyt Olavi Lindén esitteli itse rakentamiaan torviviuluja ja -selloja. Olihan siellä valtaisa torvibassokin. Kuulimme sitten Vivaldin konserton näillä soittimilla soitettuna, eikä se kummoista ollut. Edessä soittaneen Pekka Kuusiston torviviulun ääni kuului muiden yli, erityisesti silloin, kun torvi oli suoraan kuulijaa kohti. Dallape –orkesterilla on kerrotun mukaan ollut tällainen soitin ja niillä on muutoinkin soitettu kapakoissa, jolloin palkka on maksettu kaatamalla torvi täyteen olutta. Liekö tuo noin?

004%20%282%29-normal.jpg

Mitä matalampi ääni, sitä suurempi torvi, sanoi esittelijä ja aiheutti katsomossa naururemakan.

Pitäisiköhän lopettaa pläjäys kirjoittamalla jotain pukukoodista, joka on siis vapaa. Se on niin vapaa, että Händelin pienoisoopperan Acis & Galatean soittajajoukosta osa naisista oli pukeutunut avoimiin pitkiin pukuihin ja esitystä johtanut Carsten Schmidt melkoisiin lökäpöksyihin ja paidanretaleeseen, puku nyt kuitenkin oli päällä. Ainakaan vakinaista kuhmokävijää se ei haitannut. Kuuntelijan kannalta tilanne on kuitenkin mukava, jos on kylmä, niin kuin nyt on ollut, voi hyvin istua könöttää vaikka takki päällä koko viikon. Ja aivan loppujen lopuksi totean, että katsojasta muusikon työ näyttää ihanalta ainakin onnellisista soittoilmeistä päätellen. Tiedänhän minä, että takana on vuosien ja vuosien rankka harjoitus ja ala on altis keskinäiselle kateudelle. Tulipahan vain mieleeni, että olisiko oma byrokraatin työni ja tulosohjausmuistioiden kirjoittaminen koskaan loihtinut kasvoilleni samanlaisia autuaita ilmeitä kuin täällä näkee. Eikä minua ole koskaan taputettu puheen jälkeen toistamiseen lavalle eikä encoreita pyydetty muistioita yleisölle levitellessäni. Epäilen vahvasti, että niin ei ole käynyt monelle muullekaan vastaavaa työtä tehneelle.