Hankin Ilkka Kuusiston muistelmateoksen luettavakseni hänen poikansa Pekan innoittamana. Pekkaahan olemme saaneet Kuhmossa ihailla kerran jos toisenkin. Kaikkien makuun hän ei ole, ”kevytkenkäisyys” kun näyttää loukkaavan joitakin vakavahenkisen musiikin harrastajia. Isänsä Ilkka Kuusiston muistelmakirjan Sävelten siivilä Musiikillisia kohtaamisia on kirjoittanut Jarmo Papinniemi haastattelujen pohjalta. Aluksi kirja jotenkin tökki aivan kuin tunnelma Pekan konsertissa konsanaan, jossa olan yli soittaminen, siis ihan konkreettisesti, vähän hämmentää. Sävelten siivilässä on paljon kuusistomaista huumoria ja itseironiaa, jotkut jutut tuntuivat hieman väkinäisiltä. Ehkäpä totuin tyyliin tai sitten asia muuttui sivu sivulta kiinnostavammaksi. Lukukokemus kokonaisuutena oli miellyttävä ja kiinnostava. Kenessäpä meissä ei olisi sen verran tirkistelijän vikaa, että tuntuu kivalta kurkistella musiikkielämän takahuoneisiin. Kuusiston kirjassa on sivukaupalla tarinaa julkisuudesta tutuista henkilöistä ja musiikkielämän sattumuksista. Otetaan tähän alkuun yksi parhaimmista vitseistä: Tamara Lund jätti aikoinaan miehensä Aatos Tapalan rakastuttuaan Alexandru Ionitzaan. Ionitza on siis se mies, josta kertoo laulu ”sun tulisuudelmasi tähden Aatos lentää”. Verrattuna aiemmin näillä sivuilla kertomaani Aarne Kinnusen muistelmiin Sävelten siivilä oli miellyttävää luettavaa. Arvosteleehan Kuusistokin kanssaihmisiään, mutta usein lievin sanakääntein ja kertoo heistä myös positiivisia piirteitä. Negatiivisillekin arvioinneille tulee aina perustelu, joka tuntuu hyväksyttävältä.

Opin kirjasta paljon, musiikin tekijöistä, kuoromaailmasta ja erityisesti oopperasta. Voisi melkein sanoa, että oopperan ”rauhan ajat” ovat olleet melko lyhyitä. On taisteltu johtajien valinnoista, johtajat ovat tapelleet keskenään ja henkilökunnan kanssa työajoista ja ministeriön kanssa rahasta. Kuohuva on se maailma kuin konsanaan esitykset, joita käymme katsomassa. Aina ei ole ollut selvää, kuka laulajia ohjaa, ohjaaja itse, hallinnollinen johtaja vai orkesterin johtaja. Selvä ei näytä olevan myöskään suhde balettiin, onko se oopperaa? Mikko Franck kohautti kautensa alussa asialla, josta Kuusistokin puhuu. ”Kun miettii oopperan kokonaisuutta, tulee helposti mieleen, että jokaisen teoksen pitäisi aina saada lavalle paras mahdollinen miehitys. Mutta se ei ole niin yksinkertaista – silloin pitäisi lopettaa vakituiset kiinnitykset kokonaan. Niin ei voi kuitenkaan toimia Suomen tapaisessa maassa, jossa on käytännössä vain yksi työnantaja oopperalaulajille.”

On kiva kohdata musiikin kuuntelussa tutuksi tulleita henkilöitä ja heitähän riittää, kevyestä musiikista, jazzista, klassisen soittajista, säveltäjistä ja laulajista. Yksi esimerkki: Usko Meriläinen ei ollut aluksi hyväksynyt Kuusiston esittämää alle 18-vuotiasta Olli Mustosta Suomen Säveltäjien jäseneksi, koska tilaisuuksissa nautitaan alkoholia. ”Kumpi on tärkeämpää, sekö että osaa säveltää vai se että juo kollegojen kanssa viinaa?” Olli Mustosen ohella mm. Mikko Franck kuuluu niihin SibA:n opiskelijoihin, jotka laitos joutuu tilastoimaan epäonnistujiksi, koska he ovat lähteneet tekemään kansainvälistä uraa. Olisikohan niin, että tämä kritiikki on lausuttu joskus ennekin?

Enhän minä sitäkään muistanut, että opetusministeriön kulttuuriosaston ylijohtajana taannoin toiminut Irmeli Niemi oli Ilkka Kuusiston sisar, kirjassa usein mainittu Immu. Tai tiesin ja tiesin, muistelin, että jotain sotkua oopperan tiimoilta oli ollut, mutta en muistanut enää, miten asia oli. Tämä Immu oli Suomen Kuvalehdessä mennyt laukomaan, että tulisi halvemmaksi valtiolle lennättää suomalaiset oopperasta kiinnostuneet Tukholmaan kuin ylläpitää omaa oopperaa. Sen olen sen sijaan tiennyt, että mainio jazzmuusikko Iiro Rantala on perheen vävy. Mahtaa siinä olla meno ylimmillään, kun Iiro ja Pekka jammailevat. Ei ole ollut helppoa olla Taneli Kuusiston poika, eikä myöskään Ilkka Kuusiston poika. Ilkka sai kärsiä siitä, että ihan omalla osaamisella ansaitut työpaikat katsottiin isän junailemiksi ja Jaakko siitä, että ensimmäiseen sävellyskilpaluun lähetetyn teoksen tuomaristo oli tulkinnut isän tekemäksi. Perheestä tai kahdesta perheestä, kirjassa ei niin kauhean paljon puhuta, siltä osin uteliaisuuteni ei täyty. USA:ssa yhdessä poikien kanssa vietetty aika on ollut perheelle ilmeisen tärkeä.

Suomalaisesta oopperasta kirja kertoo varsin perusteellisesti, olihan Kuusisto itse Kansallisoopperan johtaja silloin kun uutta oopperataloa suunniteltiin. Kuusisto kehuu suomalaisia vanhoja oopperalaulajia ja sanoo, että olemme olleet hyvin kilpailukykyisiä muun maailman kanssa. Eräänä parhaimmista hän mainitsee 1970-luvulla esitetyn Rigoleton, jonka televisioversio muutettiin jokin aika sitten DVD-tallenteeksi. Omistan itsekin sen, eikä ole kovin kauaa siitä kun ihailin Usko Viitasen loistavaa esitystä Rigolettona. Kyllähän minulla omatunto vähän värähti, kun Kuusisto moitiskeli katsojien arvioivan esityksiä laulajien ulkonäön perusteella. Lohduttaudun sillä, että Ralf Långbackakin totesi eräässä luennossaan, että 100-kiloinen nuori rakastaja ei tee oikein hyvää vaikutelmaa, kun olennaiseksi tulee se, voiko nojata keppiin vaiko ei.

Kuusisto luetteli muutamia taiteilijoita, jotka hänen mielestään ovat olleet aliarvostettuja. Yksi näistä on minunkin tuntemani edesmennyt Irma Rewell. Kuusisto kehuu hänen kykyään löytää hyviä laulajia, sehän tiedetään, ja kykyä taloudelliseen ajatteluun, huonoja palkkioita ja taiteilijoiden surkeaa majoitusta mekin ihmettelimme. Olihan hän melkoinen komentelemaan ja voimistelunopettajana tottunut laittamaan porukan riviin. Ymmärrän silti kyllä hyvin Kuusiston kehuja. Hän sanoo myös, että Rewell lienee ainoa Carmen, joka on laulaessaan kaivellut varpaanvälejään. Senkin hyvin uskon. Kriitikoista hän suomii muutamaan kertaan Seppo Heikinheimoa. Suna Vuoren teilaavien kritiikkien seurauksista kirjoitettiin äskettäin Teatteri & Tanssi lehdessä ja Parnassossa. Kuusisto toteaa, että hänen säveltämänsä lastenoopperan Pekka Töpöhäntä täytyy olla harvinaisen hyvä, koska Suna Vuori haukkui sen pahanpäiväisesti Helsingin Sanomissa.

Kuva, jonka Kuusisto antaa opetusministeriöstä ei ole mieluisa, vaikka eipä minulla ole väitteisiin puolusteltavaa. Kansliapäällikkö Jaakko Numminen hallintoneuvoston puheenjohtajana hätäili, ettei vain hänen allekirjoitustaan löydy henkilökunnalle ikävien papereiden alta. Uudelle oopperalle sydämensä antanutta Alfons Almia ei kutsuttu rakennustöiden aloitustapahtumaan, koska se ei ole oopperan tilaisuus vaan ministeriön. Kuusisto puhuu ministeriön närvästymisestä ja me tiedämme kyllä, kehen termi johtaa. ”Usein tulee tunne, että kuka tahansa insinööri, arkkitehti tai virkamies ajattelee tietävänsä oopperasta enemmän kuin me oopperalaiset”, sanoo Kuusisto. Olisiko kuvataiteessa kyse samasta ilmiöstä, asiantuntijoita löytyy joka lähtöön ja varsinaiset asiantuntijat, taiteilijat itse, tappelevat keskenään. Sehän muistuttaa yliopistoa ja tieteilijöitä! Kiusallista Kuusistolle oli myös tilanne, jossa hänelle ei tahdottu löytää seuraajaa. Sellainen löytyi sopimuksella, että Kuusisto toimii konsulttina, josta hänelle maksetaan. Häntä ei kuitenkaan käytetty. Aina valpas MOT sai aiheen syyttää, että sisar opetusministeriössä on junaillut tämän veljellensä. Olisin taipuvainen uskomaan Kuusistoa.

Kirjan lopussa Kuusisto kertoo paljon sävellystyöstään. Hänhän joutui pettymään, kun Franck ensin tilasi häneltä juhlavuodelle Aino Ackteta käsittelevän oopperan ja sitten valitsi esitettäväksi  Merikannon Juhan. Oletettavasti Ackteekin tulee joskus nähtäväksi, silloin voimme verrata sitä modernisoituun Juhaan. Hän puolustaa melodista musiikkia perustellen sitä sillä, että maakuntaoopperoiden on saatava salit täyteen muutaman kerran. Mielenkiintoista pohdintaa hän harrastaa libreton ja sävellyksen suhteesta. Sanoja ei saisi olla liikaa, toisto auttaa rakentamaan musiikkia. Koko ajan tuleva uusi teksti ei ole niin tehokas kuin toisto. Tämähän oli tilanne Händelin Julius Caesarissa, jossa laulettiin todella pitkiä jaksoja aivan samoilla sanoilla, sävelten kuunteluun saattoi keskittyä.

Monipuolinen mies tämä Ilkka Kuusisto todella on ollut, urkuri, jazzmuusikko, apulaismusiikkipäällikkö TV:ssä, kuoronjohtaja, kapellimestari, levytuottaja, tv-tuottaja, tv-ohjaaja, oopperan johtaja, säveltäjä. Luettelosta jo havaitsee, että melkoinen määrä suomalaista musiikkihistoriaa tulee kirjassa katetuksi. Osan hommistaan hän kertoo tehneensä yksinomaan siksi, että piti elättää perhe. Enpä muistanut, että Helsingin kaupunginteatterissa on toiminut jokseenkin säännöllisesti soittanut orkesteri, jonka johdossa Kuusisto oli joitakin vuosia. Teatterin musikaalithan ovat tuttuja. Uutta oli myös se, että Kuusisto on yksi Jyväskylän kesän alkuperäisistä ideoijista. Muistan, että ihmettelimme aikoinamme Vaasan jäähallissa sitä, miten Rewell oli saanut hankituksi oopperaan Kuninkaan sormus niin valtaisan määrän jääkiekkoilijoita avustajiksi. Nyt se selvisi, Kuusisto oli säveltänyt Vaasan Palloseuralle kannustuslaulun, jota kuoro kävi otteluissa esittämässä. Ei mikään turha mies ja ihan mukava kirja!