Käytyämme Hannelen kanssa katsomassa Ryhmäteatterissa Nikolai Gogolin mukaan tehtyä Päällystakkia, Hannele lainasi aina ehtymättömästä kirjastostaan Gogolin Pietarilaisnovellit ja Vladimir Nabokovin Nikolai Gogolin. Hellyttäviä pikku kirjasia, ensimmäinen vuodelta 1972 Otavan Delfiini-sarjaa ja jälkimmäinen vuodelta 1969 Gummeruksen Kompassikirjoja. Nabokov on Eila Pennasen ja Juhani Jaskarin suomentama. Gogolhan oli alkujaan Ukrainasta, mutta vaikutti Pietarissa sen mitä ulkomaanmatkoiltaan ehti. Nabokovin kirjan luettuani havaitsin, että Pietarilaisnovelleja antaa kyllä oivallisen kurkistuksen Gogolin maailmaan, sisältäähän se novellit Nenä, Päällystakki ja Hullun päiväkirja. Novellien alun esittelyssä kääntäjä Esa Adrian toteaa Reviisorin ja Kuolleiden sielujen olevan Gogolin pääteoksia ja kuuluvat maailmankirjallisuuden huumorin ylittämättömiin saavutuksiin. Kiintoisaa, että Nabokov ei tunnu varsinaisesti pitävän näitä humoristisina teoksina. Siinäpä se, Ryhmäteatterin Päällystakkiakin mainostettiin humoristisena, mutta eihän se sitä ollut, vaan liikuttavan traaginen. Reviisori olisi parhaillaan nähtävissä Tampereen työväenteatterissa. Ajattelin johdattaa pläjäyksen lukijaa Gogolin maailmaan kirjoittamalla sarjan siteerauksia Nabokovin kirjasta. Siinähän enimmäkseen puhuu Nabokov itse, mutta myös Gogol ja välillä myös jokin Gogolin henkilöistä. Katsotaan, mitä tulee!

 

”Vatsa on hänen kertomustensa kaunotar, nenä niiden sankari. Nenä oli hänen ulkokuorensa läpitunkevin ja olennaisin osa. Kohtaamme tämän nenäkkään johtoaiheen kaikkialla hänen kaunokirjallisessa tuotannossaan, ja on vaikea löytää toista kirjailijaa, joka niin makustellen olisi kuvannut hajuja, aivastusta ja kuorsaamista. Hänen poikaikänsä. Kiinnostamaton. Hän koki tavalliset sairaudet: sikotaudin, tulirokon ja pueritus scribendin. Hän oli heikko raukka, vapiseva hiiri pojaksi, jolla on likaiset kädet ja rasvaiset kiharat ja jonka korvasta tihkui visvaa. Hän ahmi kyltymättömästi tahmeita makeisia. Koulupoikana hänellä oli tapana perverssin itsepäisesti kävellä tien väärää puolta, pitää oikean jalan kenkää vasemmassa jalassa, päästellä karjatarhan aamuääniä keskellä yötä.

Voi vain todeta, että jokaisen järkytyksen jälkeen, jonka hän kirjallisella urallaan koki, hän kiireesti lähti kaupungista, jossa sillä hetkellä sattui olemaan. Tämä kuumeinen pako oli vain ensimmäinen vaihe siinä hämärässä vainohulluudessa, joksi psykiatrian innostuneet tutkijat hänen valtaisan matkustelunhalunsa tulkitsevat. Se osa kirjeestä (äidille), jossa ei ole kysymys suoranaisista valheista, on taas hyvin tyypillinen Gogolin luonteelle. Kerrottuaan tyynesti ottaneensa rahat, jotka eivät kuuluneet hänelle ja tarjottuaan äidilleen vastineeksi omaisuutta, jota, kuten hän hyvin tiesi, tämä ei koskaan käyttäisi hyväkseen, hän juhlallisesti vannoo, ettei enää koskaan pyydä kopeekkaakaan ja sitten aivan ohimennen pyytää vielä sata ruplaa.

 

Historiallisen romaanin luvun kirjoittajaksi on merkitty ”OOOO”. Tämän nollaneljikön väitetään perustuvan siihen, että nimessä Nikolai Gogol Janovski on neljä o-kirjainta. On hyvin kuvaavaa Gogolille, että hän halusi kätkeä henkilöllisyytensä tyhjän ja sen moninkertaistuksen taakse. Meillä ihmisillä on kummallinen ja sairaalloinen taipumus olla mielissämme sellaisesta seikasta, että jokin taideteos on jäljitettävissä ”tositarinaan”. Mahtaako se johtua siitä, että alamme kunnioittaa itseämme enemmän saadessamme kuulla, ettei kirjailija ole meitä kummempi, kun hänen taitonsa ei ole riittänyt tarinan keksimiseen omasta päästä?

Koska oli väistämätöntä, että yksinkertaiset ihmiset näkisivät näytelmässä (Reviisori) yhteiskunnallisen satiirin, joka rajusti singottiin vasten Venäjän virallista ja idyllistä lahjontajärjestelmää, tulee ihmetelleeksi, kuinka kirjailija tai kukaan muu saattoi toivoakaan näkevänsä näytelmää esitettynä. Sensorilautakunta oli yhtä ilmeinen kokoelma matelevia hölmöjä ja mahtipontisia aaseja kuin kaikki sellaiset organisaatiot. Mutta ihme tapahtui; ihme, joka erinomaisen hyvin sopii Gogolin nurinkuriseen maailman fysiikkaan. Ylimmäinen sensori, säteilevä totalitaarinen tsaari omassa korkeassa persoonassaan käski mitä odottamattomimman hilpeyden puuskassa, että näytelmä oli sallittava ja esitettävä. Mutta ennen kaikkea häntä näyttää ahdistaneen tietoisuus, että tuhannet ihmiset puhuivat hänestä, eikä hän voinut kuulla, vielä vähemmän valvoa, noita puheita.

Jo Hlestakovin nimi on neronleimaus, sillä se herättää venäläisessä lukijassa mielikuvan kepeydestä ja uhkarohkeudesta, liukaskielisyydestä, hoikan kävelykepin viuhahduksesta, korttien läiskeestä, tomppelimaisesta kerskailusta ja naistenhurmaajan suurista eleistä. Vaikka hän oli kiihkeän innokas kuulemaan yksityiskohtaisesti, mitä ihmiset ajattelivat hänen teoksestaan, hän näki suurta vaivaa yrittäessään selittää kirjeenvaihtotuttavilleen, että häntä kiinnostu arvosteluissa pelkästään se laajempi ja objektiivisempi kuva, jonka ne antoivat hänestä itsestään hänelle itselleen.

Tajutakseen sen (Päällysviitan juoni) oikean arvon täytyy lukijan tehdä eräänlainen henkinen voltti päästäkseen eroon kirjallisuuden sovinnaisista arvoista ja seuratakseen kirjailijaa hänen yli-inhimillisen mielikuvituksensa unitiellä.  Gogoölin maailma on jollakin tavoin sukua sellaisille nykyajan fysiikan käsitteille kuin ”sykkivä maailmankaikkeus” tai ”räjähtävä maailmankaikkeus” ; se on hyvin kaukana viime vuosisadan turvallisesti raksuttavista kellonkoneistomaailmoista. Ennen hänen ja Puskinin aikaa Venäjän kirjallisuus oli likinäköistä. Ne muodot, joita se erotti, olivat järjen ohjaavia ääriviivoja. Taivas oli sininen, aamunkoitto punertava, lehvästö vihreä, kaunottaren silmät mustat, pilvet harmaat, ja niin edelleen. Vasta Gogol näki keltaista ja sinipunaista. Että taivas saattoi olla hailakanvihreä auringonnousun aikaan ja lumi syvänsinistä pilvettömänä päivänä.”