Kaksi viimeaikaista suomalaista elokuvaa mahdollistaa mainiosti analysoivan vertailun. Miten pitkälle analyysissäni pääsen ja miten oikeaan osun, onkin sitten toinen asia. Pohdintani perustuu ”tykkäämis”-elementtiin, jossa jokainen on tavallaan oikeassa. Elokuvat ovat Pirjo Honkasalon Betoniyö ja Taru Mäkelän Mieletön elokuu. Betoniyö perustuu Pirkko Saision samannimiseen romaaniin vuodelta 1981. Elokuun taustalla taas on vuoden 1962 Helsingissä pidetty kansainvälinen nuorisofestivaali, käsikirjoitus Raija Talvion. Suomalainen ompelija ja tsekkiläinen muusikko olivat tavanneet ennen sotaa ja rakastuneet. Rautaesiripun vuoksi yhteys katkeaa.  Muusikko tulee ryhmänsä mukana nuorisofestareille ja päättää etsiä käsiinsä vanhan rakastettunsa, ompelijasta hattukaupan omistajaksi edenneen naisen. Muusikkoryhmän nuori johtaja, tiukka sosialistisen järjestelmän kannattaja rakastuu hattukauppiaan sisarentyttäreen. Kaksikko loikkaa ja pakenee Norjaan, naiset hankkivat heille väärennetyt passit ja menevät perässä. Betoniyö kuvaa puberteetti-ikäistä Simoa, hänen veljeään ja poikien äitiä. Veli odottaa vankilaan lähtöä, äiti kaljoittelee ja tapailee miehiä. Naapurissa asuu omalaatuinen taiteilija, jonka Simo kuvittelee olevan homo. Simo on toisaalta äidiltä tukea kaipaava pikku poika, toisaalta veljeään matkiva v:tä hokeva kova kaveri. Riitaillan päätteeksi Simo häipyy kotoa, naapurimies vie hänet asuntoonsa ja väärinkäsitysten jälkeen Simo surmaa miehen.  Elokuva päättyy Simon hukuttautumiseen. Elokuvien sisältöjä tähän kirjatessani huomaan, että tapahtumiltaan elokuu on todella runsas Betoniyöhön verrattuna. Sen minkä Elokuu tapahtumapaljoudessa voittaa, sen se ajatusten syvällisyydessä häviää.

Mustikkamaan%20sillalta%20n%C3%A4htyn%C3

Honkasalon Betoniyö on mustavalkoinen, mikä tuo elokuvaan aivan oman tunnelmansa. Elokuva on melankolinen ja loppu suorastaan traaginen, joten harmaat värisävyt sopivat tunnelmaan hienosti. Mustavalkoisuus on esteettisesti tavattoman kaunista. Kun tapahtumien rytmi on hidas, elokuvaa todella rauhoittui katsomaan. Olisiko niin, että värien tuloon aikoinaan suhtauduttiin yhtä innostuneesti kuin nyt mustavalkoisuuteen värikylläisyyden keskellä. Mustavalkoisuus korostaa Honkasalon löytämiä kuvauspaikkoja, parkkihalleja, rantoja, vanhoja veneitä, erilaisia rappiotiloja. Sade on loistava elementti surkeaan tarinaan. Mieletön elokuu kirjavuudessaan ei anna aikaa tapahtumien taustojen pohdintaan, Betoniyö hitaassa kauneudessaan suorastaan pakottaa siihen.

Pohdiskelin Betoniyötä katsoessani sitä, miten Honkasalo on kuvauspaikkansa löytänyt. Parkkihalli ei ollut nyt Merihaan alta, niin kuin monessa muussa elokuvassa. Lienee ollut jostain Itäkeskuksesta. Kummankin elokuvan tapahtumapaikka on Helsinki. Paikkojen tunnistaminen tuo elokuvien katsomiseen oman viehätyksensä. Ei ole kovin pitkään siitä, kun kävelin Mustikkamaalla juuri niillä seuduin, jossa Betoniyön pojat kävivät uimassa ja johon elokuva päättyy. Yllä oleva kuva Kalasataman uusista taloista on otettu melko läheltä tapahtumapaikkoja. Elokuvassa Mieletön elokuu tanssitaan Mustikkamaalla, elokuvassa näytetty tähänkin tekstiin ottamani silta ei kuitenkaan vie Mustikkamaalle vaan Seurasaareen. Tuollaista realismia ei nyt tarvitse elokuvalta odottaakaan. Kummankin elokuvan kuvauspaikat vaikuttavat kuitenkin niin vanhoilta, että ajallinen ero elokuvien tapahtuma-aikoihin ei häiritse.

Seurasaari-normal.jpg

Elokuussa naispääosia esittävät Kati Outinen vanhana hattukauppiaana sekä Elena Leeve hänen sisarentyttärenään ja Laura Birn tämän ystävättärenä. Mediassa on kehuttu Outisen roolia eikä suotta, hän on aivan mainio asenteiltaan oikeistolaisena ja elämän myötä konservatiiviseksi kehittyneenä naisena. Hyvä näyttelijä kun on, hän osaa hyvin taitavasti eläytyä kaikkinielevään rakastumiseen. Outisen rakastunut vanha nainen ei ole missään mielessä irvokas, vaan myötätuntoa herättävä. Elena Leevestä on hyvää vauhtia kehittymässä loistava näyttelijä, olen kohdannut hänet myös Helsingin teattereissa. Nuoren tytön heittäytyminen ensimmäiseen rakkauteen näyttää hyvin aidolta. Myös Laura Birn ulkomaisiin miehiin hurahtaneena nuorena naisena näyttelee hyvin. Miespääosien esittäjistä kaksi tsekkiläistä nuorisofestarin osanottajaa, Miroslav Etzler ja Krystof Hadek, ovat ihan hyviä, samoin Esko Salminen juoppona kanslianeuvoksena aina taattua näyttelijätyötä. Onhan meillä näitä miesnäyttelijöitä, joilla varmistetaan elokuvan myynti. Salmisen lisäksi Elokuussa ovat myös Tommi Korpela ja Pirkka-Pekka Petelius poliiseina. Betoniyö sen sijaan ponnistaa ainakin minulle vieraalla näyttelijäkaartilla, mikä tekee elokuvasta tuoreen. Pääosaa, Simoa näyttelevä Johannes Brotherus tekee ensimmäisen elokuvaroolinsa ja hyvin tekeekin. Hänen veljeään näyttelee Jari Virman, jostakin tuttu kasvo, en vain muista mistä. Niin ikään poikien äiti Anneli Karppinen on minulle täysin tuntematon. Ohjaajan täytyy olla hyvin varma, kun hän uskaltaa luottaa suurelle yleisölle tuntemattomiin kasvoihin. Minulle se toi elokuvakokemukseen miellyttävää raikkautta, niin mielellään kuin iki-ihanaa Esko Salmista katsookin. Kati Outinen Elokuussa oli toisaalta todella paikallaan, elokuva kannattaa katsoa jopa yksin hänen vuokseen. Jostain luin hänen ylinäyttelevän, tiedä häntä, minä kuitenkin pidin.

Unioninkatu-normal.jpg

Betoniyö seurasi melko tarkkaan Saision romaania. Tarinan keskiöön Honkasalo on nostanut Simon, hänen veljeensä liittyviä tapahtumia oli jätetty pois. Murrosikäisen pojan problematiikka pysähdytti, epävarmuus oman ulkonäön suhteen, veljen kritiikitön ihailu ja hänen maailmanlopun tarinoiden omaksuminen, huonot suhteet äitiin ja homokammo purkautuivat kohtuuttomana väkivaltana. Saision Betoniyö on yli 30 vuotta sitten kirjoitettu, mutta tämän päivän nuorten ongelmissa on paljon tuota samaa. Tapahtumien todellisuuspohjaa löytyy Elokuunkin takaa. Sen verran on itselläkin kokemusta toiminnasta ddr-läisten kanssa, että sanailu tuntui varsin tutulta. Lee Harvey Oswaldin, Juri Gagarinin ja Marilyn Monroen mukaan ottaminen tökki pahasti, vähemmälläkin ajankohdan yksityiskohtaisuudella olisi pärjätty. Elokuvahan on elokuva, eikä sen tarvitse totuutta seurata, eikä noudattaa taustalla mahdollisesti olevan kirjan tapahtumia, mutta jonkinlainen uskottavuus täytyy säilyttää. Loikkaamisteema sinänsä tuntui uskottavalta ja istui tarinaan.

Betoniyö on aiheestaan huolimatta kaunis elokuva, elokuvan alussa kuvattu Simon uni ja lopun tapahtumat yhdistyivät, hieno ratkaisu Honkasalolta. Nuoren ihmisen törmääminen aikuisuuden todellisuuteen on ikuinen teema, elokuvassa se näkyy oivaltavasti nuoren pojan vaikeutena sopeutua äidin elämänratkaisuihin. Mieletön elokuu on kevyt rakkaustarina, jossa Outisen roolin hiljainen, lämmin huumori puree. Betoniyössä nuori Brotherus tekee herkän Simon roolin, joka ei helposti jätä rauhaan.