Olen aiemminkin kirjoittanut vastaavalla otsikolla, kun en ole löytänyt muuta yhteistä otsikkoa lukemista käsittelevälle pläjäykselle. Ymmärrän, että olisi fiksumpaa lukea jotenkin järjestäytyneesti, eikä kirja siltä -  kaksi tältä kirjailijalta –menetelmällä. Asia ei edes korjaannu, koska olen päättänyt vähentää kirjojen ostamista ajatellen heitä, jotka joskus joutuvat pähkäilemään, mitä kirjoilleni oikein pitäisi tehdä. Divareihin romaanit näyttävät kyllä kelpaavan paremmin kuin tietokirjat. Keräsin taannoin tusinan verran hyllyssäni olevien yhteiskunnallisten kirjojen nimiä ja näytin parille divarille. Vain Jaakko Paavolaisen Valkoinen terrori ja Punainen terrori olisivat kelvanneet, joten annoin asian olla. Olen siis lukenut sitä sun tätä, kirjaan niistä muutaman sanan vinkiksi mahdollisille lukijoille. Muuten, radiossa päivän mietelauseena luettiin Aleksis Kiven päivän kunniaksi runot Metsämiehen laulu, Seitsemän miehen voima ja Oravan laulu. Tulinpa siinä kuunnellessa miettineeksi, että mikähän mahtaa olla viimeinen sukupolvi, joka runoja kuunnellessaan aavista jo etukäteen, mikä säe on seuraavana tulossa. Puoli vuosisataa sitten koulunsa käynyt sukupolvi muistaa Seitsemään veljekseen sisältyneet runot sujuvasti. Arvelen.

Ensinnäkin lämpimästi suosittelen W.G.Sebaldin kirjaa Huimaus, on Oili Suomisen kääntämä. Huima kirja! ”Nojata vasten ajan virtaa”, mikä kielikuva! Kirjan päähenkilö näyttää jälleen olevan liikkeellä, nyt Italiassa ja Itävallassa päätyen Englantiin, jossa kirjailija itsekin kuoli 57-vuotiaana. Jos ei pidä tankkaamisesta eikä toistosta tai ylipäätään hitaasta etenemisestä, ei Sebaldiin pidä tarttua. Minä pidän viipyilystä. Nyt viipyillään majataloissa, kirkoissa, museoissa, vanhoja aina kaikki tyyni. Viipyillään Euroopan historian tapahtumissa kuten Napoleonin taisteluissa ja Austerlizissa. Palaillaan kuin vahingossa seuduille ja paikkoihin, joissa päähenkilö on joskus elänyt tai käynyt. Matkustelun suunta ei tunnu kuitenkaan harkitulta, joku mielikuva, pieni tapahtuma tai päähänpisto saa matkan suunnan noin vain vaihtumaan. Kuvia on tässäkin kirjassa, mustavalkoisia, osin epätarkkoja. Nyt osa oli sijoitettu suoraan tekstin jatkeeksi, kuten alla oleva silmäkuva, osa oli muuten vain kiinteästi osa tekstiä. Saturnuksen kuussa kuvien ja tekstin yhteys oli epäselvempi. Välillä tulee tunne kuin jostakin kirjailijan pöydälle historian hyllyltä lennähtänyt kuva pakottaisi päähenkilön poikkeamaan reitiltään tai muistelemaan jotain henkilöä tai paikkaa. Kirjasta heijastuva alakuloinen rappion mieliala miellytti, päähenkilö ajautui muistelemaan murheellisia ihmiskohtaloita. Kieli oli kuitenkin kevyttä ja soljuvaa. ”Pihakuilusta kantautui avoimen ikkunan kautta korviini yksittäisiä ääniä. Huudahdus kuin merellä, naurahdus kuin tyhjässä teatterissa.” Kielikuvat ovat herkullisia. ”Rautatieaseman pystybaarin ympärillä hyrskysi helvetillinen melu. Sen tiski kohosi kuin saari keskellä väenpaljoutta, joka huojui kuin viljapelto.”

Jännitystä tai yllättäviä tapahtumien käänteitä kirjasta on turha odottaa, parasta ottaa itselleen aikaa ja nautiskella kielestä ja tekstin luomista mielikuvista, lukea kirjaa yhtä yksin kuin kirjan päähenkilö matkoillaan näyttää kulkevan. ”Kun sitten astuin Padovan aamuvarhaisesta mutta jo painostavasta helteestä sisään kappeliin ja jäin katselemaan maalattuja kuvia, jotka kiersivät seiniä neljänä kuvanauhana kattolistasta jalkalistaan saakka, minua hämmästytti eniten se äänetön valitus, joka nousee noiden jo seitsemänsataa vuotta loputtomien onnettomuuksien yllä leijuneiden enkelten suusta. Sen valituksen jyly täytti hiljaisen kappelin. Surevilla enkeleillä oli kulmat tiukasti yhdessä aivan kuin ne olisivat kieltäytyneet katsomasta. Ja eivätkä niiden valkeat siivet, joissa on muutama veronanvihreä pilkku, olekin ihaninta ja ihmeellisintä, mitä ihmismieli voi kuvitella.”

Paulalta sain vinkin Jarkko Tontin uusimmasta, kirjailijan äiti kun on Paulan tuttuja. Varasin hetimiten tänä vuonna ilmestyneen huomatakseni, että se ei ollut Paulan mainitsema. Kannoin nyt kuitenkin Koti, uskonto ja isänmaa esseeteoksen kotiini ja yritin lukea. Heti ensi riveillä alkoi tökkiä, kun mies yritti selittää, mitä on essee. ”Kirjailijan työ on valehdella. Parhaimmillaan taitava valehteleminen eli kaunokirjallisuus kertoo jotain paljon todempaa ihmisenä olemisesta kuin tiukimmatkaan tosiasiat eli tieteellinen tutkimus. Kirjallisuus, erityisesti runous tulee iholle ja vaikuttaa onnistuessaan ihmiseen paljon voimakkaammin kuin journalismi tai tietokirjallisuus. Siinä on kirjallisuuden voima ja siksi se on yhä olemassa.” Mies puhuu oikeista asioista, mutta tulkinta on päin seiniä. Kaunokirjallisuutta kutsuu valehtelemiseksi ja niputtaa tutkimuksen yhteen sanaan.  Sebaldin Huimauksesta olisikin siten sanottava, että hienosti valehdeltu. ”Faktan ja fiktion hämärällä rajaseudulla on oma nimensä. Se on essee, yritelmä, joka juontuu ranskan verbistä essayer, yrittää.”  No, hän yrittää jotenkin puolustella sitä, miksi on juttunsa kirjoittanut, mutta en jaksanut lukea niitä, vakka useammasta kohdasta yritin.

Käsitteeseen essee törmäsin myös teoksessa Lukijoiden yhteisö. Ystävyydestä, kansanmurhista, itkevistä kivistä. Se on oululaisen kirjallisuuden professori Kuisma Korhosen kirjoittama ja sisältää joukon esseitä. ”Kirjallisuudenlajina essee ei ole tiedettä eikä taidetta. Mitä se sitten on? Ehkä essee on yhteyden luomista.” Noin sanoo alan professori, jotta uskaltaisiko olla eri mieltä? Mieli kyllä tekisi. Eiköhän esseidenkin joukosta löydy oikeita taiteen helmiä? Ehkäpä ei olisi pitänyt jättää kirjaa lukematta, niin kuin tein.  Totesin, että iänkaikkisen vanhat kirjallisuuden opintoni eivät riitä ymmärtämään tämän miehen tekstiä. Tai kuulun siihen ryhmään, josta hän sanoo näin: ” Ehkä tarvitsemme yksinäisten lukijoiden yhteisöä varten uuden yhteisön käsitteen, yhteisön joka ei enää määrity jaetusti ajan, paikan ja identiteetin kautta.” Vaikka voisin sijoittaa itseni tähän toistaiseksi nimeämättömään ryhmään, niin kesken jäi kirja.  Olen sinänsä onnellinen, että minun ei enää tarvitse jääräpäisesti lukea joka sanaa, jos kirja ei miellytä. Edistystä kai sekin. 

Takaisin Jarkko Tonttiin. Luinhan minä sen oikeankin uusimman eli Salin. En pitänyt, se on sanottava, vaikka sali-ihmisiä olenkin. Olihan siinä tarina, tavallaan jännittävän loppuratkaisun sisältävä, mutta pliisu, mikä pliisu. Miehen kuolema salilla ja isoisän osoittautuminen valkoisten lahtauskaartin johtajaksi olisivat tarjonneet kirjailijalle oivallisen aiheen pohdiskeluun ja asian syventämiseen. ”En tehnyt, mitä olisi pitänyt” ja ”Anteeksi” –toteamuksilla sivuutettiin herkulliset juonenkäänteet. En pitänyt myöskään teoksen kielestä. Minua riepoo, kun joku yrittää olla hakaniemeläishipsterimäisen tekomoderni. Silmään sattui myös, että keskellä kirjakielistä tekstiä yhtäkkiä naatiskellaan ja pukataan sinne immeesiä ja kirjoitetaan ruåtsi. En innostunut edes omatekoisista verbeistä, kuten epäluulostaa, takapihaviljellä tai ylimelistää. Varmaan minulta puuttuu huumorintajua. En saa revityksi iloa edes tutuista tapahtumapaikoista tai ajankohtaisista politiikka-aiheista. Lupaan katsoa peiliin, jos tämä kirja on yksi Finlandia-ehdokas. Pasnassossa 5/2011 Tarja Pulli toteaa, että päähenkilönsä Tontti rakentaa kauniisti. Hän moitiskelee kuitenkin kieliopillisista ja kirjoitusvirheistä. ”Ei paskempi yritys”, päättyy arviointi.

Samanlainen kirjoitustapa on myös Juha Seppälän vuonna 2002 julkaistussa kirjassa Yhtiökumppanit. Kummankin kirjan tarinaa viedään eteenpäin kuvaamalla vuorotellen kunkin päähenkilön elämää, Tontti nimeää kappaleet henkilöiden nimillä, Seppälä ei nimeä, mikä pakottaa lukijan aivotyöskentelemään (vrt. Tontin verbit).  ”Yhtiökumppanit on romaani merkityksen ja itsetunnon etsimisestä maailmassa, jossa pehmeät arvot ovat jääneet syntymättä”, sanotaan kirjan kannessa. Kiinnostavalta kuulostaa, eikä totta? Aiheena on menestyminen ja tuho it-maailmassa. Seppälä opettaa, saarnamiehenä olen häntä pitänytkin. Kirjan loppupuolella siirrytään suoranaisen patetian puolelle, mikä heikentää kerronnan tehoa. Lyhyesti: luettava kirja, merkityksellinen aihepiiri, loppu sekava, ei erityisen kiinnostava.

Lopuksi jotakin positiivista. Silkasta uteliaisuudesta tartuin Hannu Väisäsen kirjaan Apupata. Mitähän tämä mainio kahden Finlandian mies on nyt saanut aikaan? Petyin huomatessani, että kyseessä on muualla ilmestyneiden kolumnien kokoelma. Välillä tuntuu, että kun kokonaista uutta ei tule, halutaan ulos kuitenkin jotakin. No, kuka haluaa, sitähän en tiedä, kirjailijako vai kustantaja. Lopulta kuitenkin suosittelen kirjaa luettavaksi. Ei pidä odottaa mitään syvällistä pohdiskelua, kirja sopisi hyvin bussilukemiseksi. Lyhyet kappaleet ja mielenkiintoisia kurkistuksia Väisäsen Ranskassa sijaitsevan pappilan ja sitä ympäröivän kylän maailmaan. Väisänen on hauska, kirjoittaa kevyesti ja ihanasti kuvaillen. Erityisesti arvostan hänen itseironiaansa. Mies, joka noin raadollisesti kertoo itsestään, ei voi olla typerä. Tykkäsin .