Soma niittu kasteenkiiltävänä makaa. Onpa siinä säie, vissi ja sanojensa mittainen. Ei liene liian lyhyt, ei aivan pitkäkään, vaan sen kaltainen, mikä sopii miehelle, jonka ei ole tarvis varpailleen kurkottaa ja sillä keinoin etsiä sanojaan. Niin tehden kun voi vaikka päänsä lyödä minkä tahansa oven kamanaan. Aleksis Kivihän se siinä puhuu – vaan eipäs puhukaan, sanoo vain ensimmäisen virkkeen. Hannu Mäkelä tässä on mennyt syvälle Kiven nahkoihin, niin syvälle, että hänen kielenkäyttönsä tekee ihan sanattomaksi. Olen ison asian edessä, miten kirjoittaa niin, että se edes jotenkin suhteutuisi Mäkelän sanailun taitavuuteen. Rohkeasti vaan, niin kuin veljekset kohti Toukolan poikia!

Kuvat ovat Helsingin Lapinlahden sairaalan alueelta, jossa Kivikin joutui hoitamaan henkistä terveyttään.

Kirjassa Kivi viettää viimeisiä aikojaan veljensä Alpertin mökissä, kuri on kova ja hoito huonoa. Tiedänhän Alpertin mielen ja tavat, enkä odota häneltä mitään hyvää, koskas tunnen usein, miten ukkonen jyrähtää, miten leimahtaa salama, ilman että vastaansa olen ehtinyt lähettää yhtä ainoota pilkan sanaa. Sellainen mies on veli Alpertti, joka saa vuodessa neljä tynnöriä ruista veljensä elatuksesta.  Ei paperia, ei kirjoja, ei mitään - lääkärin määräyksestä! Onhan se speksi ja spektaakkeli vaan, tahi kurja komedia, jota veli vailla näyttämön tuntua valmistaa. Kiven täytyisi esiintyä kunnolla kunnan tarkastajan edessä, jotta seuraavanakin vuonna tulisi ne neljä tynnöriä viljaa. Ei tosin Alperttikaan loppuun saakka kova ollut, puhkeaa ihan itkuun Kiven löydyttyä sikopahnasta.

Eteen paiskautui niemi ja lahti meren ja siinä niemellä tuttu rakennus, kuin koulu tai yliopisto.

Kiven puhe on epäselvää, huuto tulee usein. Ja samassa kuulen, miten kurkusta, jostain syvältä nousee tämä huuto, ei joutsenen niinkään, vaan kuin häkkiin laitetun ja kiusatun pedon, jolle korven vapaus siintää, mutta kalterinsa ovat sellaista rautaa, jota ei edes parain viila pure kuin naarmulle. Onnettoman puheen kuvauksen lisäksi kirjassa on paljon muutakin raadollista itsetarkkailua. Tästä se alkaakin uusi tunne, ei ilo ystävän silmäyksestä, vaan taas pelkkä häpeä ja häpeän tuoma piina. Kun en osaa olla, kun en osaa puhua, niin kuin pitäs. Syvä sympatia täyttää lukijan mielen, vaikka ei voi tietää, mihin dokumentteihin perustuen Mäkelä on tekstinsä kirjoittanut. Faktaa vai fiktiota, mutta alakuloakin kirja levittää. Sen, miltä tuntuu mielen olla ruumiin vankina tahi ruumiin tyrmässä mielen. Kun kumpikaan ei voi toisistaan erota, koskaan.

Ja siinä huoneessa lukkojen takana viruin, vaan näin vasemmalla alempana sivutalon päädyn, matalan kuin haudan, ja oikealla avautui lahti meren, se ainoa paikka, jonne ajatus saattoi vapaana hetken lentää, kunnes pysähtyi.

Tapahtumat on sovitettu yhteen vuorokauteen, teoksessa on tiivis ja tapahtumarikas tunnelma. Kivi muistelee Leaa, Kullervoa, veljeksiä. Mistä lähden eteenpäin, mihin kohtaan tartun mietteitteni juoksua nyt? Ja niin Kivi pääsee pohtimaan milloin tapaamiaan naisia, muita ihmisiä, kotejaan, elämänsä tapahtumia, juopotteluaan ja sairastamistaan. Mainio tapa juoksutta asioita esiin, kun päähenkilö itse makaa enimmäkseen sängyn pohjalla. Kiven luona tuntuu käyvän poikkeuksellisen monta ihmistä, Kivelle tärkeitä kaikki. Kivi odottaa Nervanderia, Svanströmiä, vai oliko se Forssellia, Bergmanilla on kuitenkin liian kiire. Pappikin käy. Ratkaisu tuntuu perustellulta, Mäkelä saa näin sovitetuksi teokseen tapahtumien ja tuotannon lisäksi Kivelle tärkeät ihmiset.

Muistan taas kaiken. Ja vaikka uni on huono. levoton makuus siellä, niin sielu lensi. Lähti Lappviikin risti-ikkunaisen klasien läpiki lentoon, eihän akkunaa avatuksi itse koskaan saanut; kiinni se oli, naulattu oikein.

Surkeassa tilassa oleva Kivi toivoo vielä tapaavansa naisen, ryhtyvänsä pehtooriksi ja hankkivansa ihka oman asunnon. Toivottomia jo ajatuksina kaikki. Kivi taistelee toivon ja epätoivon aallokossa ja muisteluihin ja aatoksiin sisältyy Kiven koko elämä. Loistava kirjallinen ratkaisu. Kivi katselee itseään ikään kuin teostensa lävitse, vai Mäkeläkö katsoo. Kaunis oli loppunsa onnettoman miehen (Kullervon), välttämätön kuolema oman käden kautta. Siihenkö joudun myös minä? Teoksen lukeminen ei taida onnistua, ellei tunne Kiven tuotantoa, niin salakavalasti joskus siirrytään aiheesta toiseen.  Tuhoisaan Ahlqvistiin törmätään usein. Pää pois määkivältä lampaalta vaan, ja sitte, ilman päätä, sitte ehkä mahtuisin hännille joukon. Koska omaa ääntä ei enää kuuluis mun suusta. Kieli ei kelvannut Ahlqvistille. Arvoton olin, kehnoja kirjoitukset, ja tiesinhän tahi tunsin sen jo itse parhaiten. Mutta kuinkas sen ymmärtäähän, jolle ruuan kantaa pöytään piika; miten saattais tietää, miltä riistetty kunnia tuntuu, mitä kuohuja kokee mielessään läpeensä häväisty, lokaan poljettu ihminen?

Sille tielle asetuin, koska muuta ei ollut: muurit ne Lappviikin seinäin muurit siinä.

Viina on edelleen eräänlainen ajatusten keskipiste ja ongelma, Mäkelän kerronta on siltä osin mainiota, jopa hykerryttävää, lukija voi lempeästi naureskella. Eihän miehellä enää muuta iloa elämässä ole, muutama naukku silloin tällöin ja pilailu veljen kustannuksella. Teen kaiken heti, ennen kuin aatella ja katua ehdin.  Omatunto soimaa, lohtuna se, että veljeltä salaa juotu viina on ikään kuin omaa, onhan se kunnan maksamilla hoitorahoilla ostettu. Omaanihan on, sillä toppuuttelen omaatuntoa. Mutta vielä viinaakin enemmän on mielessä kirjoittaminen. Kun kirjoitan, oikein välillä kuulen, miten päässä humahtaa ja aukenee sanojen vuolas virta, joka koskena kuohuu ja taintuu lopulta suvannoksi, jossa vain hidas akanvirta kiertää vastaan … Yksi selkeä ihailun kohdekin muistuu mieleen. Shakespiirin kylmiä ja poeetillisia lauseita, joissa maailma äkkiä muuttuu, ihminen paljastuu toiseksi kuin on,…

Se oli kuiteski kesää, silloin. Vaan nyt on tämä talvi, kohta sydäntalven ytimen kovin ja kylmin aika.

Kivi muistelee Lapinlahden sairaala-aikoja ja manaa lasaretin vaikutusta. … tilanne muuttumaton, ennallaan. Näin pesi lasaretti itsensä ja samana miehenä kuin sisään astuin, sain sieltä myös lähdön.  Lapviikissa vietetään tovi jos toinenkin, sairaalareissu on ollut Kivelle raskas pala. Kesäkun alusta uuteen vuoteen sain vankina maata! Ja siitä vielä kaksi kuukautta ylittekin, ennen kuin Alpertti haki pois, otti silloinkin mun kuin paketin. Sairautta edisti Ahlqvistin tuomitseva asenne. Onhan meillä uudempiakin esimerkkejä kohtuuttomista tuomioista ja tänä päivänä tapahtuu varmasti samanlaista. Kriitikko tulee murtaneeksi herkän taitelijan itsetunnon. Mäkelän kirja on siinä oivallinen, että onnelliset ja onnettomat elämän tapahtumat näyttävät tulevan Kiven mieleen melko tasapainoisesti. Teksti on oivallisesti rakennettu niin, että hetkessä siirrytään asiasta toiseen kuitenkaan jännitettä katkaisematta. Niin toimii muisti:  sanasta herra muistan äkkiä muuta.

Saattoivat uuteen klinikkaan ensin, lukkoon ovi, ämpärillä vettä niskaan oikein Hjeltin malliin. Mutta se ovi, se lukko, jota en omin neuvoin saanut auki, se kuri, se outous ja meno kaikki ja toisten hullujen hulina, se miehen mieltä ei maasta nostanut, vaan siihen langetti alustaksi, jonka yli saattoi kuka tahansa kävellä.

Kirjassa käsitellään myös Kiven maailmankatsomusta, Helsingin aikojen muistelu antaa perusteita yhteiskunnan epäkohtien pohdintaan. Ei Kiven päänsisäinen pohdita ole vain muistelua ja tapahtumien kertaamista, pohditaan myös syntyjä syviä ja ihmisen synnillisyyttä. Kurjia elämänolosuhteita Kivi yrittää lieventää hyviä hetkiä ja kirjoittamistaan muistelemalla. Kas, siitäpä oppia ottamaan! Ironiakin pistää usein esiin, olisiko Albert herrain tekele. Ei kuitenkaan voinut uskoa sitä äidistään: ei osannut kantaa pitsiliinoja ja laittaa pumadaa ja hyviä hajuja ylleen, jotta ees oman miehen kiinnostus heräis. Kiven tekstit tuntien voi ironian hyvin yhdistää kirjailijaan itseensä, mutta oletan sitä löytyvän Mäkelältäkin. Koska kaikki me olemme Jumalan edessä samaa arvoa, paitsi ne, jotka ylempänä ovat.

Sinnekkö jatkokurssille vielä pitäis mennä mun? Laakereita ja betyykkejä lisää hakemaan?

Naisiakin mielessä liikkuu. Rakkautta ihanaan tanssijaan Alinaan muistellaan. Charlotta eli Lotta putkahtelee mielessä koko ajan, suhde on ollut ongelmallinen, Mäkelän mukaan kyseessä ei ollut mikään rakkaussuhde. Sillä himoa häneen en tuntenut, pienintäkään vetoa, en, en. Miehen puolisko naisen hahmossa hän. … Vaan tekihän taas hänen mielens joskus kuin salaa päänsä rinnalleni kallistaa.  Tuntui Kivi ymmärtäneen Lottaa, vai Mäkeläkö ymmärsi? Ja minkä mahtoi Lotta tunteilleen, sellaista on vanhemman naisen rakkaus nuoreen mieheen. Riitelyäkin oli, ei auvoa koko aikaa, rahasta aina, mistäs muusta. …vaan puhuin yli äänen ja tarpeen, annoin tulla kaikki, niin kuin sonnan levittää maamies pellolle. Lotta pelkäsi ajoittain kiivasta Kiveä. Pahaa puhetta riitti myös ympäristössä, miksi ei olisi, vanhempi yksinäinen nainen ja nuori mies. Kuvaus omenoiden kukkien Kiveä häiritsevästä tuoksusta oli satuttava, Charlotta hakkaa lapiolla alas kaikki omenapuun kukat. Yksin oli neito jäänyt ja ikää ehättänyt kerätä olemuksensa ylle kaikin tavoin, ei auttanut silkkinauhan somistus myssyssä.

Paranoiaa, sanoo nyt joku ääni. Skitsofreniaa sanoo toinen. Muistan.

Mäkelän kieli on Kiven tapaan hyvin visuaalista ja konkreettista. … ja päiväni viettäisin maaten ja hiljaa kuin sankoon unohdettu vesi. … poimisin lähikorven linnut kuin puolot mättäältä.  Lukijalla ei ole mitään vaikeuksia kuvitella, millaisessa loukossa Kivi viimeisiä päiviään makaa. Niinhän saattaa käydä, että kuollut on joskus enempi elävä kuin omassa elämässään ennen. Ja kuvittelepa runon syntymistä: Jätänkö runon siihen vain makoomaan, mielen muistiin? Siellä se syntyy ja valmistuu, jos on kokonaan tullakseen Karoliinan uunipuuron lailla. Kiven omat sanat vilahtelevat tiuhaan, on rolli roolin paikalla ja aktriisi näyttelijän. Kyllä sieltä Mäkeläkin putkahtaa rivien välistä esiin. Olenhan itsekin jo kaikki synnin osat läpi käynyt ja tarkasti tutkinut, koska siitä pitää kirjoittaa mistä tietää. Sanooko näin Kivi vai Mäkelä? Sattumaa ei ole, valintoja vaan, sanovat jotkut perin viisaat joiden kanssa kauan sitten sain puhella, tuon saattaisi kuvitella yhtä hyvin Kiven kuin Mäkelänkin suuhun, mutta siitähän kirjassa on juuri kyse, Mäkelä Kivenä. Tässä taas nykypäivän kirjailijakin puhuu: Se työ mistä rahaa annettiin, ei ollut kuin pieni osa siitä arvosta, joka näiden käsien kautta luotiin. Olisiko Mäkelä luikauttanut väliin ihan ikioman saarnan: Onpa niinkin, että ihminen usein uskoo ittens toiseks kuin on. Ja muut taas uskovat hänet toiseksi. Kukas hän on silloin? Kuka sen tietää sanoa? Voisivat nuo olla Kivenkin sanomia, mutta Mäkelä luuraa jossain takana. Mikä hänelle sallittakoon, onhan hän kiventänyt tekstinsä niin oivallisesti.

Ja senhän se, Lappviikin universiteetti josta hullun ja hourun graadin suorittaa jokainen, jos vain sille suinkin kurssille niistä valituista harvoista pääsee.

Enkä malta tähän vielä Mäkelän / Kiven kielen kauneuden ihailua lopettaa. Kumpi tässä laulaa: Siinä oli alku, alun aatos, vailla sanojen aivan mieluisinta sointia vielä, ja jäipä siitä alusta jäljelle vaan loppulauseen häntä, koska istui jo muu paikallaan kuin tervassa täi. Vaan kauniimmin! Ja niin lähdin ja kuljin ja lausuin lauseita ääneen ja niin kehitin soinnin ja musiikillisen sävelmän sitä mukaa kuin matka varttui. Kivi muistelee Seitsemän veljeksen alkua. Kiven esikuvista kerrotaan myös: … Cervantes oiva, jolta mestarilta ymmärsin, miten juonen kulun ei tarvinnu mennä eteenpäin maantien lailla, vaan saattoipa polku pujahtaa myös metsään, … Kullervostapa kaikki alkoi mikä minua liikutti. Enhän kulkenut vanhan runon tiellä yksin. Mua ennen oli jo Cygnaeus, joka Kalevalan aukaisi minulle, tahi ens oli Lönnrot, joka ne runot vasiten kerät, juoksi vikkelänä ukkona kiinni jo lentoon karkaavat ja tuulten tuivertamat hapertuvat sanat. Keneltä tahansa Kivi on sanansa saanut, hyvin ne ovat Mäkelän suuhun asettuneet. Ja vilun antoi, vilun, joka tarttuu ja täristää ja kulkee pitkin ihoa kuin talvisirkkujen parvi. Harvoinpa tulee muuten ajatelleeksi, että Kivi oli kaksikielinen. Ne sanat kulkivat vaikka ruottiksi, vaan olihan käytettävä sitä kieltä, jolla ystävyys väliimme solmiutui.

Lukuisista lainauksista saattaa lukija havaita, että olen suorastaan riemastunut teoksen kielestä. Luin sen kahteen kertaan, ensin oli pakko lukea nopeasti. Etenemistä vetivät Kiven aivoitukset ja jännitys siitä, miten kaikki loppuisi. Toisen kerran luin kielestä nautiskellen, en yhtään ihmettelisi, vaikka palaisin kirjaan vielä kerran. Pitkään aikaan ei mikään kirja ole tuottanut näin paljon iloa.