En tiedä, mistä minun pälähti tuo otsikon matkavertaus päähäni luettuani peräjälkeen Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja ja Juha Siron Marilynin hiuspinni. Olssonin kirjan nimi on luonteva tekstin sisältöön nähden, Siron kirjan nimi taas haiskahtaa tekojännittävältä. Kumpikin kirjoittaa vanhuudesta. Aiheen omakohtaisuuden vuoksi kirjoitankin niistä tänne, en siksi, että lukukokemukset olisivat olleet jotenkin järisyttäviä. Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on otsikkonsa mukaisesti lempeä kirja kahden naisen, vanhan ja nuoren, kesken heräävästä ystävyydestä. Marilynin hiuspinni kertoo Miehestä ja Vaimosta ja miehen alkavista muistikatkoista ja yrityksestä pitää isoisästä kirjoittamalla kiinni elämästä.

Ulkokuva on aiemminkin ollut näillä sivuilla. Kuva jää nyt kuitenkin muistoksi kunnon talvesta. Kirjasto on auki myös lauantaina ja sunnuntaina ja ainakin tänään siellä oli paljon ihmisiä. Sisäkuvassa on suurin muutos tehdystä saneerauksesta. Vaikka ei yläkerran lehtisaliin ole pitkä matka, uskon käyväni istumassa näillä tuoleilla. Taidelehdet ovat helposti saatavilla oikealla olevissa telineissä. Kahvia löytyy automaatista.

En halua kertoa kummankaan kirjan sisältöä. Haluan säilyttää uutuuden viehätyksen, jos mahdollinen lukijani sattuu näihin tarttumaan. Laulaisin … -kirjassa rakennetaan naisten ystävyyttä hienovaraisesti ja kauniisti. Ystävyyden etenemisen myötä aukeaa kummankin menneisyys, joka ei ole ollut kummallakaan helppo. Marilynin hiuspinnissä sanotaan, että ihminen itse luo menneisyytensä ja täyttää ne muistin aukot, joita sinne on syntynyt. Olssonin kirjassa naisten ystävyyden myötä vanha nainen vähitellen hyväksyy oman menneisyytensä, jonka hän on väkisin painanut jonnekin unohduksiin. Hän on pakolla yrittänyt tehdä aukkoja. ”Menneisyyden hän piti loitolla. Tulevaisuutta ei ollut ja nykyhetki oli kuin autius, jossa hän oli läsnä ruumiillisesti mutta täysin vaikka tunteita. Hän odotti muistot tukahdutettuna. Tukahduttaminen oli vaativaa, puuduttavaa taistelua, joka vei hänen kaikki voimansa.” Nuoreen naiseen tutustuttuaan hänen elämänsä alkoi uudelleen. ”Kun ovi avautui ja hän seisoi kasvokkain nuoren naisen kanssa, hän tajusi elämän palanneen peruuttamattomasti. Hän välitti.” Kiintoisaa kirjassa on kummankin naisen oma menneisyytensä hyväksyminen vähittäisen keskinäisen vuorovaikutuksen myötä.

Marilynin hiuspinnin Mies taas yrittää väkisin palauttaa mennyttä mieleensä saadakseen elämästään otteen. Hän yrittää epätoivoisesti kirjoittaa isoisästään, mutta kummalliset tapahtumat saavat hänet ymmälleen. ”Tapahtuma jäi vaivaamaan häntä. Ei mieleen piirtynyt uhkaava kuva vaan tunne, ettei hän hallitse tilannetta.” Puhelimet esimerkiksi käyvät kummallisesti käyttökelvottomiksi ja Vaimo yrittää varovaisesti muistuttaa, että Mies on heittänyt sen seinään. Kummankin kirjan keskeinen kysymys on: uskaltaako ihminen muistaa. ”Ehkä kyse on siitä, etteivät ihmiset vain halua muistaa oikein. Jokaisesta tapahtumasta pitää muokata sellainen, että se sopii oman elämän palapeliin ja loksahtaa vaivatta paikalleen. Ihmiset muistavat samat asiat eri tavoin. Tai niin, että ajan kuluessa muistijäljet ikään kuin haalistuvat niin, että ne lopulta häviävät mieleen palautuksen ulottumattomiin.” Naiset yrittävät saada kiinni menneisyyksistään kertomalla toisilleen tarinoita, Mies taas yrittää sukunsa historiaa kertaamalla asettaa itsensä paikoilleen. ”Kun jokin pala puuttuu, se pitää korvata toisella. Ja sen voi muokata juuri sellaiseksi kuin haluaa,” kirjoittaa Siro. Olsson taas kirjoittaa, että ”elämäsi muistot vaativat tilaa riippumatta siitä, milloin asiat ovat tapahtuneet tai kuinka paljon aikaa ne ovat vieneet. Välähdyksenomaiset muistot vievät melkein kaiken tilan, kun vuosien mittaisista ajanjaksoista ei ole jäänyt jälkeäkään”. Näitä pohtiessani tulin ajatelleeksi, että ehkä se on lohdullista, että koko menneisyys ei koko ajan paina valtavana taakkana selässä. Siitä voi yrittää tiputella niitä painavimpia pois ja palata niihin vain uskaliaimpina hetkinään.

Raisa Mattila sanoo Hesarissa 6.2. Siron kirjaa kauniisti laveeratuksi, mutta hieman hampaattomaksi. ”Kieli on kaunis, mutta ajatuksen pistin tuntuu paikoin puuttuvan.” Irma Stenbäck runttaa Hesarin arvostelussa 15.6.2009 Olssonin kielen. ”Itse romaani on sekoitus taideproosaa ja viihdeproosaa, välillä liian siirappia ja välillä kristallinkirjasta epiikkaa. Aito tarina kuitenkin peittoaa kaiken”. Minä en kauheasti pidä Stenbäckin arvioinneista, niissä suurimman osan tekstistä vie sisällön toistaminen. Viihderomaanistakin varmaan on kyse, mutta Finlandia palkintoehdokkaiden jälkeen välillä mielellään viihtyy viihteenkin parissa. Olssonkin kirjassa teksti soljuu vaivattomasti eteenpäin, Siro poukkoilee ja ottaa ikään kuin liikaa materiaalia käsittelyynsä. Minun mielestäni.

Kaipa minua näissä kirjoissa kiinnosti se menneisyyden käsittely. Itse nykyisissä ”menneisyysprojekteissani” seuraan kiinnostuksella, millainen minä sieltä oikein vähitellen muotoutuu ja millaisia elämyksiä saan tapahtumien uudelleenmuistamisten mukana. Lukiessani vanhoja kirjeitä hämmästelen mennyttä itseäni. Konkreettisesti huomaan saman, mitä noissa kahdessa kirjassa käsitellään: on pakko kysyä, paljonko menneisyydessäni on totta ja aitoa tapahtunutta ja paljonko elämän mittaan oman itseni luomaa, sellaista, jonka avulla kestää paremmin oman itsensä. Suon itselleni hävyttömästi omaan napaan tuijottamisen oikeuden, vaikka se ominaisuutena ei ole niitä kaikkein miellyttävimpiä. Suosittelen Laulaisin sinulle kauniita lauluja, se on lopulta lempeä kirja ja helppo lukea, kuten sanottu, eikä Marilynin hiuspinnikään huono ole.

Olen nyt sitten siirtynyt Matti Klingen pariin. Lainasin Hannelelta viimeisimmän päiväkirjan Onko omaisuus varkautta, koskee vuosia 2008 – 2009 eli opettajamaisesti syyslukukautta 2008 ja kevätlukukautta 2009.  Kun saa astutuksi arroganttiuden hyväksyvälle puolelle, on taas mielenkiintoista seurata hänen ajatuksenjuoksuaan. Suorastaan opettavaista on saada muistutus historian pitkistä linjoista tämän hetken putkiaivoisessa julkisessa keskustelussa (vrt. seuraava viite ja oma laaja-alainen ajattelu, hah!!!). Parhaillaan on menossa alkupuolen pohdinta Engelin vaikutuksesta arkkitehtuuriimme ja Paciuksen vaikutuksesta musiikkiimme. Klingen mukaan tasavaltainen Suomi sulkeutui kulttuurisesti. Tänään keskustellaan siitä mihin suuntaan kuvataide kumartaa ja on kumartanut. Arvaan, että Klinge palaa tähän seuraavassa päiväkirjassaan.

Vinkki: Tutustu Kiasma- ja kulttuurikeskusteluun tämän kiintoisan miehen palstalla.