1672164.jpg

Ajatella, niin nuori mies! Tässä sisäänkäynti Tauno Palon puistoon

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 100 vuotta Tauno Palon (ja Mika Waltarin syntymästä). Juhannuksen aikaan näytettiin televisiossa muutama elokuva ja pari muuta ohjelmaa Tauno Palosta. Helsinginkadun varrellahan on Tauno Palon puisto ja Kain Tapperin suunnittelema muistomerkki. Muistan asiasta syntyneen kohun, eihän muistomerkistä Paloa tunnista, mitä nyt kaksi kivenmurikkaa päällekkäin. Netin patsasesittelyssä sanotaan, että "Kain Tapper on kiven ja puun muokkauksellaan muuttunut suomalaisen kuvanveiston käsitteeksi. Orgaanisuus ja informalistiseen taiteeseen viittava ekspressivisyys ovat tunnusomaisia hänen teoksilleen. Vapaa assosiaatio ja voimakas luontoyhteys antavat hänen veistoksilleen usein panteistisen leiman." Tapper on itse kuvaillut, että "graniitti muistuttaa Palon järkälemäisyydestä ja ruusuistutukset sekä kalliolta soliseva vesi taiteilijan herkkyydestä". Muistomerkki on siis kokonaistaideteos nimeltään Tauno Palon puisto, johon kuuluvat graniittipaasi, pronssinen muotokuvareliefi, istutukset ja vesiallas. Teos valmistui vuonna 1993. Sauvaillessani nyt puiston ohi saatoin todeta, että viereisen talon (asunnoiksi muutettava vanha käsityönopettajaopisto) remontti pilaa puiston tunnelmaa.

 1672159.jpg

Ensimmäisenä Palo-ohjelmista näin televisiossa 17.6. Kelan opetuselokuvan Huolien teillä. Vuosi oli 1951 ja ohjaaja Matti Oravisto. Kerrassaan mainio,  mitäpä aikuinen mies, siis Tauno Palo, lasten taudeista, ei siinä mihinkään lääkäriin lähdetä. No, eipä hän sairaalta vaikuttanutkaan. Ja niinpä sitten seuraa vakava sairaus, ja siinä menossa menee työpaikkakin. Mutta miten ihanaa, sosiaalihoitaja on tottunut käsittelemään huolia. Puhelu vain Kelaan ja huolet pois. Mahtaisi kansa nauraa, jos Kela yrittäisi samanlaisella opetuselokuvalla tänä päivänä tietämättömiä opettaa.

 1672169.jpg

Toinen Palon-ohjelma oli Lauluja ja balladeja vuodelta 1973, ohjaajana Jarmo Porola, sävellykset Erkki Melakoski, Eero Ojanen ja Erik-Otto Donner. Lauluja oli mm. Larin Kyöstiltä, Saima Harmajalta ja Aale Tynniltä, joista Larin Kyöstin Palo kertoi itse tavanneensa. Välitekstit oli kirjoittanut Outi Nyytäjä. Vähän päälleliimatulta tuntui se, että Palo luki tekstit itse. Palolla oli jo harmaata ohimoissa ja viehättävä katse, mutta ei hän varsinainen laulajalahjakkuus ole.

 



Elokuvista katsoin Kulkurin valssin ja Tulipunaisen kyyhkysen. Kulkurin valssi on vuodelta 1941 T.J. Särkän ohjaama ja käsikirjoitus kerrassaanMika Waltarin. Kiinoisaa, että tuolloin on ollut semmoinenkin kuin Helsingin teatteriorkesteri, jota johti George de Godzinsky. Hesarin (19.6) Jussi Karjalainen olettaa, että "ainakin naiset pystyvät yhä hurahtamaan Kulkurin valssiin, vaikka se vaikuttaisi naivilta historialliselta reliikiltä!" Miehiä tietysti harmittaa, että eivät ole kuin Tauno Palo! Näissä elokuvien analysoinneissa tarvittaisiin nyt kyllä pläjäysteni salasana-petterin (Peter von Bagh) apua, hänen, joka lännenleffoistakin tekee suurta taidetta.

 

Kulkurin valssissa kaksintaistelusurmasta syytetty paroni joutuu pakenemaan Pietarista, lähtee kotimaahansa, liittyy ensin sirkukseen, sitten mustalaisiin, ryhtyy lopulta kulkuriksi ja pestautuu kartanoon, jonka tytär (Ansa Ikonen) on menossa naimisiin. Oikea rakkaus roihahtaa yhteiskunnallisista eroista huolimatta ja morsian ryöstetään mustalaisten avustamana. Loppu on onnellinen, morsiamen tuleva anoppi siunaa liiton paroniksi muuttuneen tuoreen sulhon isossa kartanossa.

 1672176.jpg

Tällaisen juhannusruusun Tauno Palo kulkurina antoi nuorelle kartanontyttärelle.
Sittemmin hän näki ruusun tyttären rintojen välissä. Se oli merkki!

Elokuvan ajankohta, mustavalkoisuus ja aikaan liittyvät maisemat, heinäladot ja heinäseipäät, hevoset ja kiesit, puvut ja esineet tuovat filmiin oman viehätyksensä. Tauno Palo on raamikas, ei kuitenkaan kovin notkealanteinen, valssi luontuu häneltä hyvin ja laulukin. Elokuvassa on läpiromanttinen musiikki ja hienosti laulava kuoro, yksi mustalainenkin laulaa tosi hyvin. Elokuva vaikuttaa paikoin naisia halveeraavalta, mutta on Waltari saanut mukaan yhden kommentin miehistäkin. "Avioliitossa on vain hyvä, jos mies on hieman tyhmä." Elokuvassa luodaan runsaasti "ajatuksia herättäviä katseita", tanssitaan ja lauletaan, tapellaan ja rakastetaan. Tietysti ovat mukana ne pakolliset hölmöt, että katsojien onnen ihanuudesta syntyvien kyynelten sekaan saadaan vähän naurunhörahdyksiä. Elokuvassa on selvä opetus: "rakkautta ei kuitenkaan myydä rahasta eikä vaakuna ole ihmissydäntä arvokkaampi".

 1672166.jpg

Tulipunainen Kyyhkynen oli minulle uusi elokuvatuttavuus. Käsikirjoitus on Juha Nevalaisen, ohjaus Matti Kallilan, Palon vastanäyttelijänä on Helen Elde.  Siinä Palo ei ole enää nuorekas, hoikka poika vaan vankkaa keski-ikää elävä joskin charmantti mies.  Käsikirjoituksesta voin paljastaa (onhan kyseessä melko vanha kuva, vuodelta 1961), että Palon, kuuluisan lääkäri Aitamaan jännittävä seikkailu vaimon uskottomuus ja rakastajan seikkailut ja siitä seurannut jahtaaminen, nuoriin naisiin sekoaminen ja poliisin epäily vaimon murhasta ja sitä seurannut takaa-ajo on tosiasiassa unta. Sitä en itse tiennyt, vaikka olisihan minun pitänyt tunnistaa, että Helsingin Eteläsatamasta ei noin vain siirrytä kävellen Soutustadionille. Se on mahdollista vain unessa.

Elokuva on siis jännittävä, suorastaan painajaismainen mustavalkoisessa Helsingissä tapahtuva draama. Siinä on naivilta vaikuttavia naisia ja typerksi tehtyjä poliiseja sekä muutoinkin yleisön hauskuttamiseksi tehtyjä hölmöilykohtauksia. Olihan se hauskaa katsoa vanhaa kaupunkia, käsivälitteisiä puheluita ja muutoinkin vanhaa interiöörikuvausta. Netistä löysin maininnan, että tämä oli Tauno Palon viimeisin elokuva.

1672174.jpg

Tauno Palo oli siis syntynyt Hämeenlinnassa vuonna 1908 ja kuoli 1982. Wikipedian mukaan hänen näyttelijänuransa on alkanut Sörnäisten työväennäyttämöllä iltanäyttelijänä. Siirryttyään Suomen Kansallisteatteriin hän suomensi alkuperäisen nimensä Brännäs Paloniemeksi, joka liian pitkänä muuttui elokuvaroolien myötä Paloksi. Palo on tehnyt valtavan taiteilijauran elokuvissa ja teatterissa, kyllä hänen laulujaankin voi mieleensä palauttaa milloin tahansa. Tauno Palon kermasipulipihvi on ravintola Eliten viiden tähden suosikki. Käydäänpäs maistamassa!

Täytyyhän minun tähän lopuksi vielä yksi Wikipediasta napattu juorukin laittaa: " Palo lausuu tässä elokuvassa (Kovaa peliä Pohjolassa) »Minulla on Esko-niminen poika» - jota kriitikot ihmettelivät: oliko kyseessä "julkisen salaisuuden" ilmituonti; yleisesti nimittäin väitettiin, että näyttelijä Esko Salminen olisi Tauno Palon eikä virallisen isänsä Unto Salmisen poika. Palo varmisti virallisesti tämän asian todeksi juuri ennen kuolemaansa - kun vain poika ja hän itse osallisista olivat enää elossa."

1672163.jpg

Puro Tauno Palon puistosta