Hannelta sain jälleen hyvän kirjallisuusvinkin, Qiu Xiaolongin dekkarit.  Kerrassaan mainioita. Saan taas kiittää Hannelea kirjallisen maailmani laajenemisesta. Sarjaan kuuluvat Punaisen sankarittaren kuolema, Punaisen merkin tanssija, Musta sydän, Kahden kaupungin tarina, Punapukuiset naiset ja Tapaus Mao. Koska pääsin tämän kiinalaisen kirjailijan maailmaan vasta nyt, olen lukenut teoksia sekalaisessa järjestyksessä ja yksi on vielä kesken. Jo toinen kirja opetti, että uusi pitää aloittaa niin, että sen saa loppuun viimeistään puoleen yöhön mennessä. Eivätkä tarinat mitään pätkätarinoita ole, pisimmässä yli 550 sivua ja muissakin neljänsadan molemmin puolin. Tarinat koukuttavat, vievät ajatuksia päivällä ja kiusaavat illalla niin, että nukkumisesta ei tule mitään. Talven viimeisten lumien kunniaksi nappaan tähän alkuun yhden Yangin runon: ”Pitää olla lumiukko / jos aikoo seistä lumessa, / kuunnella jylhän kärsivällisenä / ainaista tuulen ulisevaa viestiä, / tuijottaa maisemaa / kadottamatta itseään siihen, / kun nälkäinen, koditon varis / alkaa nokkia punaista nenää, / joka näyttää porkkanalta.”

 

 

En ole mikään dekkarien lukija. Viimeksi luin Stieg Larssonit ja kauhistelin niiden raakutta, osaamatta kuitenkaan lopettaa, ennen kuin viimeinenkin sana oli luettu. Tämä kiinalainen on toista maata. Kirjoissa ei ammuta yhtenään, eikä tapeta koko aikaa. Ruumiit on useimmiten tehty jo ennen tarinan käynnistymistä ja taistelukuvauksiin olen törmännyt vain kerran. Qiu Xiaolong kirjoittaa jotenkin pehmeästi, ymmärtäväisesti ja ihmisläheisesti. Erityisen viehättävää on jatkuva kirjallisuussitaattien tiputteleminen tekstin joukkoon ja kirjailijaviittaukset. Viitataan Elliottiin ja Hamletiin, lausahdellaan runonpätkiä ja haetaan kirjallisuudesta vinkkejä rikosten ratkaisuun. Kungfutselaiset klassikot tulevat tutuiksi. Kirjoitustapa on muutoinkin kuin runonpätkien siteeraamisen kautta jotenkin runollinen. Kirjailija tuntee kirjallisuuden, niinhän se on. Mutta että poliisi, Chen Cao nimeltään, ottaa virkavapautta lukeakseen yliopistossa kirjallisuutta, on vallan mainiota. Konstaapeli Yu Peiqi vaimoineen ei ole runollinen, mutta Chenin tapaan hyvin oikeudenmukaisuuteen pyrkivä poliisi. Oikeudenmukaisuus onkin keskeinen teema näissä ”ulkokiinalaisen” kirjoittamissa kirjoissa. ”On sellaista, mitä mies tekee; on sellaista, mitä hän ei tee.”

 

 

Mitä ne tarinat sitten ovat, paljastaisinko? Enpäs kerrokaan, saatan avata ratkaisun liian aikaisin, jos joku sattuisi kirjoista kiinnostumaan. Kannattaisi. Hienovaraisesti kuvattua rakkauttakin on riittämiin sille, joka romantiikkaa kaipaa. Ja tyttöjä. ”Bund kantaa aamua käsivarsillaan, kaste helmeilee hänen hiuksissaan …” Bund on puisto. Tuskallista lukijan kannalta on, että ratkaisua venytetään kuin tahallaan. Palataan kesken kaiken jonnekin Chenin nuoruuteen ja selvitellään pitkästi kulttuurivallankumouksen tapahtumia, vaikka lukija odottaa kärsimättömästi sitä, saako rikos palkkansa vai ei. Vaikka toisaalta, oikeushan näissä kirjoissa aina voittaa. Rikokset tulevat ratkaistuiksi, poliisiorganisaation ristiriidat tutuiksi ja samoin poliittisen järjestelmän kaikkia valvova silmä. Toistoakin on, vaikka se haittaa varmaan vain minunlaistani lukijaa, joka urakoi kaikki kirjat kerralla. Toisto koskee henkilöhistorioiden tapahtumien kertaamista, mikä on ymmärrettävää sillä niin kirjoja voi lukea myös itsenäisinä teoksina.

 

 

Kirjoissa viehättää myös Kiinan yhteiskunnan kuvaus, mm. kulttuurivallankumous ja Maon ajattelu tulevat tutuiksi. On kaaderit, puoluesihteerit, mallityöläiset ja tietysti taijit. ”Pyrkimyksistään huolimatta ihminen ei ole muuta kuin hyvän tai huonon onnen sattumanvarainen tuote.” Ja sitten kaikki ne kiinalaiset ateriat. Tutustutaan eksoottisiin ruokiin aina elävän apinan aivojen syönnistä lähtien. Lukija saa seurata pitkiä syöminkejä, silmiin nousee kuvia kilpikonnan keittämisestä ruokailijoiden edessä pöydällä. ”… taikinanyyttejä kolmen erilaiset täytteen kera: tuoreilla bambunversoilla, tuoreella lihalla ja tuoreilla katkaravuilla täytettyinä. Paistan osan nyyteistä rasvassa, osan höyrytän ja tarjoan loput vanhassa ankkakeitossa mustien puukääpäsienten kera.” Budhan pää –nimisessä ruokalajissa on paistettua varpusta, joka on piilotettu grillatun viiriäisen sisälle, joka puolestaan on peitetty kyyhkysmuhennoksella. Teetä juodaan ja pureskellaan vihreitä teenlehtiä. Jo pitkien ruokailukuvaustenkin vuoksi kirjat ovat tutustumisen arvoisia.

 

 

Kiinalaisuudesta kirjoista oppii paljon. Vaikka kulttuurivallankumouksen juttuja lukiessa ei aina tiedä, ovatko ne totta vai kirjailijan ivaa. Esimerkiksi se, että kulttuurivallankumouksen aikana ainoa tanssia muistuttava liikuntamuoto oli uskollisen luonteen tanssi. Siinä ihmiset tömistävät tahdissa jalkojaan osoittaakseen uskollisuuttaan puhemies Maolle. Mao muutenkin liikkuu tiuhaan kirjan sivuilla. Kaupunkikuvaukset ovat eläviä. Kirjoissa on paljon sentimentaalisuutta, jollaista ei dekkareista kuvittelisi löytävänsä. .”Nuori nainen. Elämä mennyt hukkaan parhaassa iässä. Kaikki katkenneet kielet. Kadonneet äänet. Vain puolet vuosista eletty.”

 

 

Qiu Xiaolong on vuonna 1953 Shanghaissa syntynyt, englantia ja kirjallisuutta opiskelut kirjailija. Hän ei Tiananmenin tapahtumien jälkeen ei enää palannut Yhdysvalloista, jonne hän oli mennyt stipendiaatiksi. Hän on sittemmin väitellyt ja toimii St. Louisissa Kiinan kielen ja kirjallisuuden professorina. ”Elämä on kuin yksinäisen kurjen jälki lumessa, näkyvissä hetken, sitten jo poissa.”

 

Tällaisen ”kevyempää” kirjallisuuden genreä käsittelevän pläjäyksen loppuun sopii sitaatti Pasi Linnuksen artikkelista Tosi  mukava kirja teoksessa Kirjallisuus on virhe:” Onneksi kirjallisuusinstituutio on siinä mielessä vapaamielinen yhteisö, että kuluttajilta eli lukijoilta ei voi vaatia mitään. Todellisia asiantuntijoita eli tutkijoita ei kukaan kuuntele, lehtikriitikoiden ei tarvitse olla todellisia asiantuntijoita, eikä tarvitse olla kirjailijankaan. Kenenkään ei siis tarvitse osata mitään, mikä tietenkin mukavoittaa kaikkien elämää.”