Karisma on Wikipedian mukaan ihmisen olemuksen vaikuttavuutta ja mukaansatempaavuutta. Sana on etymologisesti johdettu kreikan kielisestä sanasta ”kharisma” (lahja/suosio jumalilta/jumaluuksilta). Kristinuskon traditiossa sanalla tarkoitetaan yhtä armonlahjaa.



Karisma tuli eittämättä mieleen katsoessa ja kuunnellessa Karita Mattilaa Leos Janácekin oopperassa Tapaus Makropulos. Karita Mattila on karismaattinen ja lava oli täydellisesti hänen. Muut olivat statisteja olkoot sitten minkälaisia äänitykkejä tahansa, millaiseksi Samuli Tiikkaja Jürgen Müllerin määritteli. Karisma on kuitenkin vaikeasti kuvattavissa. Onko se jotain sellaista, että ihminen huomataan ennen muita, katse kiinnittyy häneen kaikenlaisessa seurassa, häntä ei voi ohittaa? Makropuloksessa Mattilan laulama Emilia Marty eli ihmerohdolla yli 300 -vuotiaaksi elänyt laulajatar on keskeinen henkilö, mutta vahvasti mukana on myös kaksi perinnöstä taistelevaa miestä ja heidän asianajajansa. Marty on aikoinaan kuulunut samaan sukuun ja nyt hän metsästää perintöasiakirjoihin sisältyvää ikuisen elämän tuottaman aineen kaavaa. Tähän aikaan oopperan tuo Martyn viimeinen osuus, aariaksi sitä ei oikein voi sanoa. Siinä Marty havaitsee, että hän oikeastaan on jo nähnyt kaiken, elämässä ei ole enää mitään kiinnostavaa, eikä ikuinen nuoruus kiinnosta. Vahvaa sanomaa pitkää ikää tavoitteleville ikäihmisille. Itse oopperasta on vielä sanottava, että kummallista oli, että aluksi musiikki tuntui vaikealta ja sen juoksutukset työläiltä seurata. Yhtäkkiä kuitenkin huomasin, että kuuntelu sujuu, olen ikään kuin musiikin sisällä. Erotin pieniä soitinvivahteita ja kykenin havaitsemaan, miten musiikin sävy seuraili näyttämön tapahtumia. Koin miellyttävän tyydytyksen tunteen havainnoistani.

Mutta takaisin Mattilan karismaan. Vaikka Mattilan rooli oopperassa on keskeinen, sen teho ei moneen muuhun oopperaan verrattuna perustu pitkiin huikaiseviin aarioihin, joihin tosin Mattilakin loistavasti kykenee. Janácekin musiikki on polveilevaa ja puheenomaista täysin vailla melodisia aariaosuuksia. Mattilahan osaa heittäytyä rooliinsa, arkipäiväisesti sanottuna. Hän meuhkaa pöydällä ja paiskautuu selälleen milloin lattialle milloin sänkyyn mieslauman tiiratessa ihmeissään vieressä. Spagatinkin hän siinä tempaisee. Hän on häpeilemättömästi häikäilemätön ja tekee miehille ihan mitä tahtoo. Oikein katsojaakin hirvittää. Siinä kaiketi on osa karsimaa. En voisi kuvitella Soile Isokoskea moiseen rooliin, Anu Komsin kylläkin, mutta hänessä ei taas ole Mattilan karismaa. Voiko Isokoskea sanoa karismaattiseksi, entä mieslaulajista Matti Salmista tai Juha Uusitaloa, joka Toscassa heittäytyy rooliinsa kyllä Mattilan veroisesti.



Tuula Kotilainen sanoo kirjassaan Portaat parnassolle, että Mikko Franckista näki jo nuorena, että miehellä on karismaa. En ole koskaan ajatellut niin. Olisiko karisma myös katsojasta ja kuulijasta kiinni. Voiko Pekka Koivistosta sanoa, että hän on karismaattinen vai onko hän yksinkertaisesti vain loistava artisti. En tiedä. Edellisessä pläjäyksessä kirjoitin Turun musiikkijuhlien konsertista, jossa musisoivat laulajat Sandrine Piau, Topi Lehtipuu ja Rolando Villazon sekä cembalisti ja orkesterinjohtaja Emmanuelle Haim. Suurimman huomion sai Villazon, mutta onko hän karismaattinen. Mielestäni ei, vaikka hänessä on aivan samaa heittäytymisen riemua ja pelottomuutta kuin Mattilassa. Eikä osaamisessakaan ole moitittavaa. Itse asiassa Harri Kuusisaari sanoi Rondossa 9/2012, että Lehtipuu ja Piau olivat Villazonea parempia tällä musiikin saralla. Karismaattisuus liitetään usein erilaisiin uskonliikkeisiin, jossa karismaattisia johtajia seurataan ja palvotaan vailla järjen ääntä. Kun olin lukenut Mattilasta useampia juttuja jo ennen Makropulosta, oli lähellä ajatus, että meneeköhän palvonta liiallisuuksiin. Olin jopa hivenen varautunut oopperan ensi tahtien noustessa ilmaan, mutta kyllä hänen persoonansa otti tilan heti täydellisesti haltuunsa. Yritin haeskella netistä karismaattisuuteen liittyviä tekstejä ja useimmat koskevat kyllä uskontoa. Voihan sitä oopperaan hurahtamistakin eräänlaiseksi uskonnoksi sanoa.

Ensimmäinen kuva on Makropuloksesta, toinen Manonista. ”Musiikki ja taide ovat tuuli sielun purjeissa. Ne kykenevät viemään ihmisen paikkoihin, jonne ei millään aluksella pääse”, sanoo viulisti ja kapellimestari Jan Söderblom Rondossa 9/2012.