Yritän taas mahdotonta. Mutta on jollain tavalla kiihottavaa yrittää muotoilla ajatuksia asiasta, jossa ei missään mielessä ole asiantuntija. Pohdiskelen nyt teatteria. Kuvataiteen alueella jotain mieltä oleminen on helpompaa. Rafael Wardikin sanoi jotain sellaista, ettei kuvissa tarvitse nähdä mitään tiettyä, ei ainakaan tarvitse kysyä taiteilijalta, mitä se esittää. Lohdullista. Haluan uskoa, että teatterinkin kohdalla voisi olla niin. Olen nähnyt kuluvan kauden aikana melko monta esitystä ja muutama vielä odottaa. Tulossa on kiinnostava ja kehuttu Akse Petterssonin ohjaama Kaspar Hauser, jota menen katsomaan huhtikuussa. Myös Juha Hurmeen Euripideen liitän suuria toiveita, Hurme on eräs mieliohjaajistani.

Ystäväni kanssa käymme paljon Kansallisteatterissa ja pidämme sitä tällä hetkellä todella hyvänä teatterina. Melkein sanoisin, että Helsingin paras teatteri se on. Nousukiito alkoi nykyisen johtaja Mika Myllyahon kaudesta. Koska olen itsekin joutunut kirjoittamaan strategioita, tavoitteita ja tehtävänkuvia, kurkistin uteliaana, mitä Kansallisteatteri sanoo tehtävästään. Siellä on hienoja asioita; koko Suomen teatteri, ikkuna Eurooppaan, ihmisten teatteri, katsojan tulee poistua tyytyväisenä, kylläisenä ja täynnä ajatuksia. Teatteri ei muuta maailmaa, mutta ihmiseen se vaikuttaa, sanoo teatterin tehtävälistaus. Onhan siellä ollut sekä rohkeita irtiottoja että uusia toteutuksia vanhoista tutuista.

053-normal.jpg

Viimeisimpiä Kansallisteatterissa näkemiäni ovat olleet Eugène Ionescon Kuningas kuolee ja Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat. Isolla näyttämöllä esitettävästä Oksasen näytelmästä ja kirjasta kirjoitin näillä sivuilla 13.12.2013. Pidin esityksestä enemmän kuin lukemani kriitikot. Minna Leinon ohjaama Willensaunassa esitettävä Kun kuningas kuolee on erityisesti näyttelijäosaamisen juhlaa. Jukka Puotilan (alla) suoritusta kuninkaana voi kehua suorastaan loistavaksi ja erityismaininnan ansaitsee siivoojaa esittänyt Marja Salo. Puotilan TV:ssä esittämät sketsihahmot pyyhkiytyivät tyystin pois mielestä, kun pääsi katsomaan parin metrin päästä jo aivan elämän viime minuutteja elävää kuningasta. Näyttämön päällä oli kello, joka vääjäämättä tikitti kohti nollaa, mikä toi näytelmään lähestyvän kuoleman karvasta tunnelmaa. Kaiken loppumisen tunnelmaa korostettiin myös sillä, että näyttämöä riisuttiin koko ajan paljaammaksi ja paljaammaksi. Siivooja veti aivan konkreettisesti mattoja henkilöiden jalkojen alta. Huumori ja tragiikka yhdistyivät hienosti. Vartijaa näytellyt Tuomas Rinta-Panttila tiedotti koomisesti, mutta nykyajan tiedotusta jäljitellen, kuninkaan tilasta vähän väliä. Se oli hauskaa, mutta esityksen päällä lepäävä kuoleman läheisyys esti pahemmin nauramasta. Olihan kuningas itsekin koominen esitys, samoin hänen kaksi vaimoaan, katsoja kuitenkin naurahteli ymmärtäväisesti vailla ilkeyttä.

055-normal.jpg 

Kansallisteatterin pienimmällä näyttämöllä Omapohjassa katsoin Marguerite Durasin Kuolemantaudin, joka on tehty yhteistyössä Kuriton Companyn kanssa. Näytelmä on siis esimerkki Kansallisteatterin linjasta, jolla se etsiytyy yhteistyöhön toisten teattereiden kanssa. Eero-Tapio Vuoren ohjaamassa näytelmässä on vain kaksi näyttelijää nainen ja mies, Terhi Suorlahti ja Mikko Pörhölä. Lava on pieni ja lavastus pienimuotoinen, ikkuna, kaksi tuolia ja suuri sänky. Duras kirjoitti lähinnä rakkaudesta ja siitähän tämäkin näytelmä kertoo ja kuolemasta, rakkauden kuolettavasta vaikutuksesta. Tässä näytelmässä keskiössä on teksti, esityksessähän ei varsinaisesti edetä mihinkään. Teksti kietoutuu hienoon musiikkiin ja värimaailmaan, jolloin kokonaisvaikutus on hiljainen, pohdiskeleva ja jollakin tavalla puhdistava. Kerrankin olin mukana esityksessä, jossa katselijalla oli aikaa pohtia kuultua, ilman että tapahtumat ja teksti kiitävät hurjaa laukkaa eteenpäin. Tällaisiakin esityksiä tarvitaan. Kansallisteatterin eri kokoiset näyttämöt tarjoavat mahdollisuuden hyvin eri tyylisiin esityksiin. Pitäisi joskus mennä myös kuuntelemaan keskusteluita Lavaklubille.

Toisen suuren eli Helsingin kaupunginteatterin tarjonta on jäänyt jälkeen Kansallisteatterista. Voihan se olla niin, että se vetää kokonaan erilaista katsojakuntaa. Tarjonta on enemmän huumoripainotteinen, mukana aina yksi musikaali, uusimpana Tarzan. Myös kaupunginteatterilla on useampi näyttämö, joista Arena näyttämöllä ja Lilla Teaternissa en ole lainkaan käynyt. Viimeisimpinä esityksinä olen nähnyt Pasila-studiossa Pasi Lampelan ohjaaman Kohtauksia eräästä avioliitosta ja Tiina Lymin ohjaaman Carnagen. Avioliittohelvetti on Ingmar Bergmanin tekstiä ja Carnage Yasmina Rezan. Bergmanin sielua kiristävää tekstiä tulkitsivat Eero Aho (alla) ja Marja Larivaara. Ahon suoritus on henkeä salpaava. Hänelle tekisi mieli tehdä kaksi kysymystä, miten hän pääsee niin syvälle sisään rooliin ja miten taas sieltä pois. Olen varsinainen Eero Aho –fani ja epäilin jo Hamletin jälkeen, että hänelle ollaan pukemassa Esko Salmisen viittaa harteille. Saapa nyt sitten nähdä. Olen pyrkinyt välttämään ns. humorististen teatterikappaleisiin etsiytymistä. Pelkään, että minua ei naurata ja olen vain kiusaksi ympäristölleni murjottamisellani. Vaikka eiväthän naurajatkaan kanssakatsojiaan ajattele hörähdellessään kohdissa, jotka eivät suurinta osaa katsojakuntaa lainkaan naurata. Ryhmäteatterin esityksen peruunnuttua tempauduimme kuitenkin ystäväni kanssa katsomaan Carnagea. Siinähän kaksi pariskuntaa riitelee poikiensa keskinäisestä kahinoinnista ja lopulta näytelmä muuttuu viinahuuruiseksi farssiksi. Ei juuri naurattanut. Aika kului kuitenkin hyvin ihaillessa erinomaisia näyttelijäsuorituksia, mukana Minna Haapkylä, Jonna Järnefelt, Carl-Krsitian Rundman ja Pekka Strang. Kaikenlaisiin rooleihin näyttelijöiden on sopeuduttava.

056-normal.jpg

Pienemmistä teattereista olemme ystäväni kanssa harrastaneet erityisesti  Ryhmäteatteria ja Avoimia ovia. Ryhmäteatteriin voi yleensä olla tyytyväinen, mutta ei aina. Viime aikojen esityksistä Raila Leppäkosken ohjaamasta Don Quijotesta emme pitäneet. Sen sijaan Johanna Freundlichin ohjaama ja Kati Kaartisen kirjoittama Nätti tyttö, vähän pehmee on hauska. Kolmen naissukupolven välisiä suhteita ruotiva esitys oli lämmin, ironinen, mutta ei missään mielessä ilkeä. Niinkin olisi äiti-tytär –suhdetta voinut lähestyä. Nuorinnainen Emilia Sinisalo on moderni roolimaailmoissa elävä nuori nainen, joka suhtautuu lämpimästi mummoonsa. Keskinainen Minna Suurojen oli todella hyvä elämässään hukassa oleva tytär ja äiti, joka hakee apua turhauttavista terapeutti-istunnoista. Vanhinnainen Kaija Pakarinen oli hellyttävä mummo, vähän vaisu, joka yritti ylläpitää perheen perinteitä. Näytelmän mies Robin Svartsrtöm taipui moneksi, oli kertoja, terapeutti, perheen sodasta palaava isä ja kuka kulloinkin. Erityisen loistavaan suoritukseen hän äityi eräänlaisessa elämän kulkua kuvaavassa potpurissa tanssien ja imitoiden laulajaa. Näytelmän musiikki ja äänitehosteet oli toteutettu hienosti. Kaiken kaikkiaan esityksestä lähti hyvillä mielin.

Yllättävästi tempauduin Korjaamolle katsomaan Kokkolan kaupunginteatterin vierailunäytäntöä. Korjaamon kulttuuritehtaan toimintakonsepti on kiintoisa, teatteria, musiikkia, kuvataidetta, ravintola, kauppa. Korjaamo tuo kaupunkiin esityksiä muualta, kansainvälisiäkin, esitykset rohkeita, erilaisia. Kokkolalaiset esittivät Oscar Wilden kirjoittamaa ja Sini Pesosen ohjaamaa Dorian Grayn muotokuvaa. Dorianhan rukoilee hänestä maalatun kauniin muotokuvan valmistuttua, että saisipa hän pysyä nuorena ja taulu vanhenisi. Menettäessään hyvän ulkonäkönsä, ihminen menettää kaiken. Niin sitten käykin. Doriania esitti Pia Andersson (alla), taitelija Basilia Sini Hukkanen ja lordi Wottonia Seppo Mervia (alla). Miili Matikainen ja Mikko Virtanen esittivät useampaa roolia. Kokkolan nuori näyttelijäkaarti on todella hyvä, katsoin samaa joukkoa Jussi Parviaisen Jumalan rakastajassa. Oli ohjaajalta todella hyvä veto ottaa Dorianiksi nainen, joka oli ilmetty eteerinen, kaunis ja kauneudessaan koskematon Dorian Gray, niin dandy, ettei paremmasta väliä. Häneen rakastunut Basil oli niinikään nainen, mikä korosti suhteen outoa luonnetta. Erityinen huomio näytelmässä kiinnittyi upeisiin pukuihin, jotka toimivat myös Korjaamon robustissa ympäristössä. Hyvä oivallus oli myös se, että lavasteiden siirtely oli annettu eräänlaiselle keikistelevälle ja paheellisuutta kuvaavalle ilotyttö-drag –joukolle. Pidin myös siitä, että tauolta sisään kutsuttaessa yleisölle kerrottiin, mitä välillä oli tapahtunut. Niin siirryttiin luontevasti lähes 20 vuotta ajassa eteenpäin.

057-normal.jpg

Teatterin jälkeen kaivoin joskus 1970-luvulla ostamani kirjan esiin. En tosin tiedä, onko järkevää verrata näytelmää ja kirjaa. Siinä voi oppia, miten näyttämöllä seurataan kirjoitettua, mutta entä sitten? Muistan, että kirja aikoinaan teki suuren vaikutuksen, varmaan ihmettelin paheellista elämää, jota ei kuitenkaan kirjassa kuvattu. Nyt tuntui, että kirja on jotenkin naiivi, siitä tehty näytelmä taas ei. Se sopi erinmaisesti tähän selfieitä verkossa jakavaan maailmaan. Dorian Gray olisi saanut tosi paljon tykkäyksiä. "Niin tulisi päivä, jolloin hänen kasvonsa olisivat ryppyjen runtelemat, silmät himmeät ja haalistuneet, koko olemus murtunut ja ruma. Puna katoaisi huulista ja kulta tukasta. Elämä, joka loisi hänen sielunsa, tärvelisi ruumiin. Hän muuttuisi inhottavaksi, iänsyömäksi rähjykseksi."  Kun näin sitten käy, on elämäkin lopussa. Kirjassa on todella pitkiä elämännautinnon kuvauksia ja filosofisia pohdintoja, jopa naisellisuuden analysointia, joilla ei ole näytelmää rasitettu. Kirja vaikuttaa eri tavoin kuin näytelmä. Kirjassa on kieli etualalla, näytelmässä kuuloefekti voi osittain kärsiä näköefektien tiellä. Kirjaa lukiessa voi pysähdellä ja mietiskellä, näytelmä menee vääjäämättä eteenpäin. Kyllä kirjaakin lukiessa voi rypeä tunnekuohuissa, mutta tässä suhteessa näytelmä voi parhaimmillaan syventää kirjan sanomaa. Jos teema vietäisiin vielä oopperaksi, tehovaikutus vain kasvaisi. Mitähän tapahtuisi, jos kirjaa olisi täydennetty aiheeseen liittyvällä kuvataiteella? Sellainenkin kokemus olisi kiva saada. Kokkolalaisten esitykseen oli sivuhenkilöiden persoonallisuuksien avulla tuotu kepeyttä ja huumoria, jota kirjassa ei ole. Katsojan tasapainoilu hymyilyn ja sielua raastavan elämänpohdinnan välimaastossa oli terapeuttista.

Helsingin eri teattereissa käy hieman erilaista katsojakuntaa. Arvelisin, että Ryhmäteatterilla on hyvin uskollinen asiakaskunta, samoin KOMilla ja Avoimilla ovilla. Kokkolan teatterin katsomo täyttyi nuorista, tunsin olevani suorastaan poikkeus joukossa. On hienoa, että Korjaamo tuo maakunnasta esityksiä pääkaupunkiin, vaikka eihän täältä tarjontaa puutu. Se tekee myös yhteistyötä Lahden Vanhan Jukon kanssa, samoin kansainvälistä esitysten vaihtoa. Minulla olisi erinomainen mahdollisuus kävellä kadun yli ja mennä seuraamaan Teatterikorkeakoulussa kasvavaa nuorta näyttelijäjoukkoa. Jospa joku päivä sen teenkin.