1241345532_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

On jo yli kuukausi siitä, kun Sofi Oksasen ja Imbi Pajun toimittama kirja Kaiken takana oli pelko julkistettiin näyttävästi Sanomatalossa. Virossa 25.3.1949 toimeenpannuista kyydityksistä tuli kuluneeksi 60 vuotta. Otsikon lisämääritys on Kuinka Viro menetti historiansa ja miten se saadaan takaisin. Pitihän siellä minunkin olla paikalla! Valtavasti oli väkeä ja tilaisuus poiki oloissamme poikkeuksellisen kiivaan keskusteluaallon. Vihdoinkin, voisi kirjan artikkelien perusteella todeta. Kirja on laaja kokoelma yli 30. kirjoittajan artikkeleita.

 

Olen lukenut kirjaa hitaanlaisesti, koska se on yksityiskohtien runsauden vuoksi raskas ja osin vaikeasti sulatettava. Kovin selkeästi minulle ei ole hahmottunut se, miten Viron historia saadaan takaisin. Mahdollisesti sillä tarkoitetaan yksinomaan sitä, että tällaisia kirjoja ryhdytään nyt julkaisemaan. Ja kääntämään myös suomeksi, voisi lisätä. Julkistamistilaisuudessa kävi nimittäin ilmi, että suomalaisesta näkökulmasta saattaa näyttää siltä, että virolaiset eivät tutki omaa historiaansa. Näin ei kuitenkaan ole, kyse on siitä, että kirjoja ei julkaista Suomessa. Viron historian olen tuntenut koulupohjalta noin suurin piirtein. Jaan Krossin laaja tuotanto yhdessä Sofi Oksasen Stalinin lehmien ja Puhdistuksen kanssa on avartanut tietoisuuttani melkoisesti ja saanut aikaan huonon omantunnon naapurikansan huonosta tuntemisesta. Kieltämättä myös omat matkani 70- ja 80-lukujen Viroon ja suomalaisten ylemmyydentuntoinen suhtautuminen ovat olleet osaltaan sotkemassa oikean käsityksen muodostamista. Mika Waltarin Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta avasi todella silmät neuvostomiehityksen tapahtumiin. Kirja pureutui juuri siihen aikaan, josta tämä dosentti Johan Bäckström sitten selittää omia totuuksiaan.

1241345163_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

 

Ensimmäisen tasavallan historiallinen aineisto oli Virossa täysin kiellettyä. Se on pyyhitty pois, totesivat Oksanen ja Paju julkistamistilaisuudessa. Jukka Rislakki toteaa kirjoituksessaan, että neuvostopropaganda on melkein sellaisenaan siirtynyt Venäjän propagandaksi ja valitettavan usein läntiset tiedotusvälineet kuuntelevat sitä kritiikittä. Pajullekin opetettiin koulussa, että virolaiset eivät taistelleet miehitystä vastaan. Neuvostoliittoon liittyminen oli vapaaehtoista ja tasavallan aika oli fasistista. Hän sanoi kuitenkin tienneensä, ettei se ollut totuus, hän keskusteli paljon vanhojen ihmisten kanssa. Neuvostoliiton aikana käytiin semanttista sotaa. Kaikki tiesivät, mutta julkisesti valehdeltiin, oli kaksi erilaista tiedon tasoa. Myös tästä keskustelin paljon Joensuun aikana ystävystymäni Viljandista kotoisin olevan Aime Kivistikin kanssa. Hänen isänsä oli ollut Siperiassa ja kuollut pian sieltä palattuaan. Totta on sekin, että oli myötäjuoksijoita, sanoi Paju. Osa toimi pragmaattisesti, osa suorastaan röyhkeästi oman edun nimissä. On erilaisia virolaisia.

 

1241345611_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Mieltäkin julkistamistilaisuudessa yritettiin osoittaa. Vaimeaksi jäi!

Miehitystä on verrattu raiskaukseen. Raiskattu syyllistää itse itseään ajatellen, että ehkä itsessänikin oli tapahtumaan syytä. Aseellisen vastarintaliikkeen murtumisen jälkeen vastarinta siirtyi anekdootteihin, lauluihin, kodinsisustukseen, viron kielen ja kansankulttuurin ylläpitämiseen sekä virolaisen estetiikan ylläpitämiseen. Vapautuksen jälkeen miehitysajan purkaminen kestää kauan, totesivat Oksanen ja Paju. Arvojen, moraalin ja etiikan muuttaminen on hidas prosessi. Esimerkiksi tasa-arvon käsite on aivan muuta kuin se oli Neuvosto-Viron aikaan. Länsimaisia arvoja ei tuoda ulkopuolelta, niitä ei voi tarjota, ei voi sanoa, että ottakaa nämä. Uudelleenitsenäistyminen ei tuonut vain vapautta, vaan myös täysin uudenlaisia ongelmia ja arvoja. Itselläni oli Viron ja Liettuan yliopistohallintokonsultoinnin yhteydessä mahdollisuus nähdä, miten vaikea ihmisten oli lähteä itse kehittelemään omia toimintastrategioitaan. Aina tällaiset määrittely olivat tulleet Moskovasta. Kirjassa sanotaan, että on tärkeätä kuoria historia neuvostopropagandasta. Virossa historiaa on pystytty tutkimaan vasta pari vuosikymmentä ilman neuvostopropagandan historioitsijoille antamaa tehtävää.

1241345199_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Oksanen on useassa yhteydessä, ensimmäisen kerran jo Vaasan LittFestissä monta vuotta sitten ottanut esiin sen, että gulakit eivät ole olleet samalla tavalla julkisuudessa kuin holokaustin uhrit, vaikka heitä on ollut valtavasti paljon enemmän. Myös kausi oli pidempi. Holokaustin kieltäminen on tuomittu lailla, Viron kyyditysten kieltämistä ei, ei ainakaan vielä. Länsimainen tapa tulkita ja puhua holokaustista rajoittaa muiden historiallisten katastrofien näkemistä selkeästi. Näitä asioita pohditaan kirjassa. Kyydityksistä ei ole tehty elokuvia, Siperiaan eivät amerikkalaiset mene kuvaamaan samalla tavalla kuin Saksaan, sanoi Oksanen. Paljonhan keskustelussa on ollut esillä Suomen vaimea suhtautuminen Viron miehitykseen ja sen jälkeiseen aikaan, osin suomalaisia on jopa syyllistetty. Oksanen totesi, että mielipiteitä ei tarvitse pyytää anteeksi. Suomessa tulisi vain lisätä avoimuuden kulttuuria.

1241345284_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Kirja antaa kattavan kuvauksen niin historiallisista tapahtumista kuin tämän päivän Virostakin. On artikkeleita siitä, mitä oikein tapahtui, on faktatietoa gulagista ja kyydityksistä, miehityksen ajasta ja seurauksista ja siitä, miten propagandalla asioita selitettiin parhain päin. Käsitellään myös taidetta lähinnä neuvostotaiteen näkökulmasta. Vexi Salmi kertoo Leonhard Lapinista, jonka Vaasan yliopiston Tervahovin seinällä oleva teos paljastettiin Vaasa-kauteni alkuvuosina. Muutama artikkeli käsittelee myös sitä, miten menneisyyttä voitaisiin käsitellä. Kirjan lopussa on uuden itsenäisyyden ajan Viroa koskevia artikkeleita. Osa kirjoittajista on suomalaisia, esimerkiksi Jukka Rislakki, Tauno Tiusanen ja Jukka Mallinen.

1241345098_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Tapasin itse opettajajärjestöaikanani Ruotsissa eläviä virolaisia emigrantteja. Muistan saaneeni heiltä pari kirjaa, mutta en enää löytänyt niitä. Harmi! Kaivoin kuitenkin kirjallisuusopintojeni ajan hyllystä esiin kirjan Eestiläinen novelli. Kirja on painettu vuonna 1979. Kirjassa luvataan näytettävän eestin kansan elämää ja novellitaiteen kehitystä läpi vuosisatamme. On kiintoisaa tarttua kirjaan ja katsoa, miten siihen Puhdistuksen ja Pelon jälkeen suhtautuu.

 

Löytyihän hyllystä myös 70-luvulla ostamani Radio Eriwan antwortet. Nämä Jerevan-vitsit olivat aikoinaan kansainvälistä kapakkakeskustelujen omaisuutta. Kysymys Radio Jerevanille: Milloin sosialistisessa leirissä saavutetaan ihmisten välinen tasa-arvoisuus. Radio Jerevan vastaa: Periaatteessa se on jo saavutettu – toiset ovat vain tasa-arvoisempia kuin toiset.

 

1241345473_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Vinkki kirjallisuudesta kiinnostuneelle. Voit kuunnella kirjailijahaastatteluja täältä.

Lisäys: Arvelin tuolla aiemmin, että olen hukannut joskus Viron emigranteilta saamani kirjat. Nyt löysin kuitenkin yhden, Edvald Uustalun kirjoittaman The History of Estonian People. Kirja on painettu Lontoossa 1952. Etulehdellä lukee: Armas Preili Eila Rekilä. Hääks mälestuseks WSOTP; Kongressi päevilt. Enn Saluveer, Cambridge. Sanakirjan mukaan mälestus on muisto. Kyseessä oli opettajien kansainvälinen kongressi Ruotsissa. Täytyypä tutustua kirjaan.