Tretjakovin Gallerian aarteita on parhaillaan Helsingissä, muuten ensimmäistä kertaa Venäjän ulkopuolella. Ovat kylläkin melko lähellä Taidehallia, siinä Tennispalatsissa sijaitsevassa Helsingin kaupungin taidemuseossa. Tyylillisesti matka Tretkjakovin kokoelmien salonkitaiteesta tämän päivän suomalaisten nuorten taiteeseen on kuitenkin todella pitkä. On sinänsä kiintoisaa tehdä tuon kaltainen matka, yrittää asettaa rinnakkain hyvin, hyvin erilaisia taideteoksia ja ihmetellä, otetaanko joskus vielä suuntaa takaisinpäin. Näyttelyiden väliin asettui käynti Galeria Forsblomilla, jossa esiintyvät Peter Halley ja Raili Tang sekä studiossa eräät aiemmat taiteilijat. Pläjäyksen kuvat ovat Raili Tangin.



Tennispalatsissa nähtävä kokoelma edustaa 1800-luvun venäläistä taidetta, maisemia, ihmisryhmiä, muotokuvia, astioita sekä isompia ja pienempiä veistoksia. Puhutaan akateemisesta taiteesta, koska taiteilijat edustivat Pietarin taideakatemian taiteilijoiden taidetta. Idea tuli Venäjälle Ranskasta. Maalausten aiheet tulevat usein Italiasta ja muualta Euroopasta, koska taiteilijoiden edellytettiin lähettävän maalauksiaan kotimaahan saamiaan apurahoja vastaan. Maalaukset ovat hyvin tarkkoja ja usein esimerkiksi henkilöryhmät on maalattu niiden autenttisilla paikoilla. On maalattu joka ikinen partahaiven, silmäripsi ja hiuskiehkura. Kiinnostavaa on se, että maalaukset tehtiin 1800-luvulla, mutta aiheet oli usein otettu 1600-luvulta. Historia-aiheet ovatkin olleet akateemisen taiteen ydintä. Raamit sovitettiin aiheeseen ja ne ovat todella komeita.



Maalausten mallit näyttävät olleen kauniita, vai olisiko ainakin usein tilaustöinä tehtyihin muotokuviin vähän lisätty kauneutta. Maalattiin arjen kauneutta, mikä ei tarkoittanut varsinaisesti työmaalauksia vaan lepoa työn jälkeen. Maalattiin myös karmeita aiheita, mutta kauniisti, mistä tuli kiintoisa kontrasti. Valtaisia yksityiskohtaisesti maalattuja kukka-asetelmia löytyi. Mukana oli myös astioita ja suorastaan kitschiltä vaikuttavia pienoisveistoksia, joita oppaan mukaan kuuluisatkin taiteilijat tekivät. Huomiotani kiinnitti eräs musta marmorinen (?) pää, jolla oli kaulus valkoisesta marmorista (?). En ole aiemmin nähnyt vastaavaa väriyhdistelmää veistoksessa. Kaksi jugendia edustavaa maalausta erottuivat selvästi antiikin maailmasta ja uusrokokoosta.

Otso Kantokorpi ilmoittaa vuoden viimeisessä Taide –lehdessä saaneensa näyttelyssä opetuksen, tällaisen taiteen kun ei pitäisi kiinnostaa taideväkeä lainkaan. On kyse siis taiteesta, josta tyhmät porvarit maksavat huutokauppahuoneissa ylihintoja, mutta joissa ei kiiltokuvamaisuuden lisäksi ole ainakaan taiteen varsinaisen kehityksen kannalta mitään merkille pantavaa. Teokset jäivät kuitenkin häntä vaivaamaan ja hän palasi paikalle uudelleen. Tällä kertaa hän löysi kuvista maagista voimaa ja historiallista kiinnostavuutta ja ties mitä. Että näin tosi kriitikko! Kuriositeettina haluaisin mainita, että osallistuin ainoana kävijänä ruotsinkieliselle opaskierrokselle, enkä uskaltanut pyytää selostusta suomeksi. Vanha velvollisuudentunto vielä nosti päätään, joten oli tehtävä myös kysymyksiä. Ja ruotsiksi tietenkin, hivenen koomista.

Taidehallin Nuoret – De unga 2000 –näyttely vie sitten ajatukset tämän päivän taiteeseen, mutta totuttelemista on paljon. Näyttely antaa erinomaisen katsauksen siitä, mitä tänään tehdään. Maalataan öljyväreillä, otetaan valokuvista vedoksia erilaisille materiaaleille, tehdään tietokonegrafiikkaa, rakennellaan installaatioita ja tehdään videoita. Muun muassa! Uutispäivän (14.12.) kriitikko Seppo Heiskanen uumoilee yhteiskunnallisesti kantaaottavan taiteen vankistuvan lähiaikoina. ”Nuoret tarkkailevat terävästi maailman menoa, ottavat kantaa, kommentoivat ja tekevät näkyväksi ajankohtaisia kysymyksiä.”


Mitä jäi päällimmäiseksi mieleen laajasta näyttelystä? Heti ala-aulassa oli vastassa Pii Anttilan roskalehtikioski. Mieleen jäi esimerkiksi Atte Uotilan ruohopäällysteinen lautarakennelma Ruohonjuuritasolla, Antti-Ville Reinikaisen asuntovaunu Puoskari ja Konsta Ojalan isokokoinen Iglu, jonne en vaivautunut konttaamaan sisään. Kysymysmerkkejä!!! Todellinen hämmennys valtasi Benjamin Orlowin Business as usual –huoneessa. Siinä oli Aksiaali-ilmapuhaltimet kytkettynä tietokoneeseen, joka seuraa OMX-indexin ja Global Dow –indeksin vaihtelua. Ilmanpuhaltimien puhallussuunta määräytyy pörssikurssien nousun ja laskun mukaan. Pakko olla vitsi!

Ihailin Tamara Piilolan kaunista Suota, iso öljyvärityö ja saanut tulevan kotinsa Sara Hildénin museossa. Kovasti pidin Noora Nio-Jussin Auringonpalvojista, valtavan isokokoinen maalaus sekin. Siinä vaiheessa tuli mieleeni, että grafiikkaa tai akvarelleja ei näyttelyssä taida olla ollenkaan. Kauniita olivat mielestäni myös Leena Kleemolan tyhjiä tehdassaleja kuvaavat öljyvärityöt, eräänlainen ajankohtainen kannanotto sekin. Kuuntelin hämmentyneenä paukahtelua Jarmo Vesalan laatikosta Medusa ja yritin lueskella Milja Laurilan hyllylle kerätyistä lapuista 355 muistoa –tekstejä. Taidetta siis sekin. Niin kuin sekin video, jossa Pinja Sormunen oli kuvannut itsensä 334:ssä eri paikassa. Liisa Hietasen nurkkaan seisomaan pistetty virkattu Pirkko Niittynen suorastaan nauratti. Saako vakavasti otettavassa taidenäyttelyssä nauraa?


 


Lauri Linjan Sankareiden mustiin huppuihin kiedotut päät veivät ajatukset Tretjakovin musta-valkoiseen marmoripäähän. Sirpa Särkijärven Kuva sarjasta Turhan tärkeys vertautui useisiin antiikin joukkokuvauksiin, eivät niin kaukana toisistaan, tyyli toki eri. Pakko todeta, että Tretjakovin kitschimäiset pikkuveistoksetkin tuntuivat hienoilta näiden ilmapuhaltimien, matkaperävaunujen ja iglujen rinnalla. En myöskään ymmärrä videota, missä on katsottava lapsen itkemistä minuuttikaupalla. Videot eivät muutoinkaan innostaneet. Onko syy siinä, että ne vaativat niin paljon aikaa vai siinä, että ne tuntuvat eräänlaiselta reality-teeveeltä?