Kirjoitin tämän jutun lähes valmiiksi maaliskuussa. Elin optimismin vallassa ja ajattelin blogini piankin palautuvan. Toisin siis kävi. Lukiessani nyt tekstiä saatoin hyvin palauttaa mielessäni tuolloin velloneet tunteet. Siksi siirrän tekstin tänne, vaikka se tuntuu jo vanhalta. Toisaalta, onhan Parsifal ikuinen, eikös vain? Kuvat eivät ole järin hyviä, ne on kuvattu elokuvaskriiniltä väliaikahaastattelujen aikana.

 Käsite elämäni ooppera on ehkä hieman liioittelua. Pitäisi kai varmuuden vuoksi sanoa, että Parsifal oli tähänastisen elämäni merkittävin oopperakokemus. Koin Parsifalin The Metropolitan Operan elokuvaversiona maaliskuussa. Olin poikkeuksellisen hyvin varustautunut, olin kuunnellut Minna Lindgrenin esittelyn radion Figaro-ohjelmassa, kuunnellut esityksen suoran radiolähetyksen ja tutustunut Pekka Asikaisen kirjaan Tilaksi avartuu aika. Kaikki tämä oli mahdollista, koska olin valinnut elokuvaesitykseksi toisen lauantaiksi sijoittuneen encoren. Aiemmista elokuvaoopperoista oppineena valitsin paikkani edestä kolmannelta riviltä, ettei kenenkään hahmo pääsisi häiritsemään katselukokemustani. Metropolitanin Parsifalin ohjaaja oli Francois Girard ja orkesteria johti Daniele Gatti, hän teki sen muuten ilman nuotteja. Melkoinen suoritus, viisi tuntia musiikkia. Pasifalina lauloi armoitettu tenori Jonas Kaufman, Gournemanzina René Pape, Kundrynä Katarina Dalayman ja Amfortasina Peter Mattei. Esitys oli ajaton ja paikaton, puvustus viittasi lähinnä nykyaikaan. Tauolla haastateltiin orkesterin johtajaa, joka sanoi että produktiossa on mukana yli 200 ihmistä. Ei siis mikään pieni juttu. Elokuvaoopperoiden mielenkiintoinen lisä on, että yleisön mennessä tauolle oopperan takatiloissa haastatellaan esiintyjiä ja muita oopperan toteutukseen vaikuttaneita, toki myös kaupitellaan Metropolitanin ystävyyttä ja pyydellään tukipennosia.

Jonas Kaufman

Oopperan sisältö Graalin veljeskuntineen sekä hyvän ja pahan taisteluineen lienee useimmille tuttu. Tarinahan perusta on Jeesuksen ristintapahtumissa ja siinä, että Kundry niin sanotusti nauroi väärässä paikassa. Tekoaan hän sovittaa koko elämänsä ajan. Parsifal, puhdas houkka, ampuu joutsenen ja joutuu karkotetuksi veljeskunnasta. Klingsor, niinikään veljeskunnasta karkotettu yrittää Kundryn avulla saada Parsifal lankeamaan, missä hän kuitenkin epäonnistuu. Parsifalista tulee veljeskunnan johtaja. Munkkiveljeskunnan toiminta siveysvaatimuksineen on minulle vieras, joten symboleihin perustuva toteutus oli mielestäni hyvä. En kaivannut mitään uskonnollista paatosta. Ikiaikaista on niinikään Kyndryn kohtalo, kun syyllisyys on kerran sovitettu, on elämäkin lopussa. Parsifalsta löytyy loputtomiin elämän peruskysymyksiin yltävää problematiikkaa. Metropolitanin elokuvalevitykseen tulleissa oopperoissa on se loistava puoli, että huonoja laulajia ei ole. Niin oli nytkin. Jonas Kaufman oli ihan oikean näköinen ja oloinen Parsifal, riittävän nuori puhtaaksi houkaksi kokemattomuutta kuvaamaan ja lopussa laihana kärsimyksen riuduttama vanhempi hahmo. René Pape  Gournemanzina toimii eräänlaisena kertojana, hän on hyvä, vanha viisas mies, erinomainen osaansa hänkin. Kundryn paneutuminen osaansa ja ääni olivat loistavia.

Ooppera alkaa kuorokohtauksella, jossa mustiin pukeutuneet miehet alkavat riisuutua, ensin takki, sitten kravatti ja lopuksi kengät. He siirtyvät hitaasti istumaan kahteen tuolirinkiin. Vähitellen näyttämölle tulee naisia, jotka jäävät kuitenkin epämääräiseksi joukkioiksi. Valkopaitaisen mieskuoron esiintyminen oli visuaalisesti tehokas. Tuoliringeistä tuli väistämättä mieleen vapaamuurarien sisäänpäin kääntynyt salaseura, johon naisilla ei ole pääsyä.  Naiset jäivät hajanaiseksi laumaksi reunalle. Noin pitkälti se toimi  minunkin työpaikoilla, ajattelin. Miehet siellä nosteli Graalin maljojaan ja heilutteli miekkojaan naisten seisoessa syrjässä, useimmiten vielä selin, jotta ei edes nähtäisi miesten toimia. Varsinaista Graalin maljarituaaliin kuuluvaa viinin ja leivän syöntitapahtumaa ei oopperassa ole, mikä oli niinikään mainio ratkaisu. Malja vain kohotetaan ilmaan, mikä on kaunis tapahtuma.

René Pape

Oopperan lavastus miellytti minua erityisesti. Ei mitään munkkien linnoja eikä kukkaismetsiä, vaan avoin kenttä ja taustalla laaja videotaivas, jossa pilvien luonteella ja liikkeillä kuvattiin oivallisesti oopperan tunnelmaa. Uhkaavat tummat pilvet ja maapallon ääriviivat olivat todella tehokas elementti musiikkiin yhdistettynä. Toisessa osassa Klingsorin linna oli eräänlainen tanssijoiden tankoja täynnä oleva ilotalo, jossa oli vesialusta. Vesi oli värjätty punaiseksi ja niin tanssijoiden kuin Kundrynkin valkoiset puvut värjäytyivät helmoistaan punaisiksi. Tehokas pahaa kuvaava ilmiö. Libreton ohjeiden mukaan Klingsorin linnan ympäristössä on kauniiden naisten täyttämä kukkaismetsä, johon naiset houkuttelevat Graalin veljiä poikkeamaan puhtauden tieltä. Ilotalo on tosi tehokas kuvaamaan houkutusten maailmaa. Loppukohtauksessa oltiin näyttämön taakse nousevalla hautausmaalla, jonka laella ihmisryhmät muodostivat taivasta vasten kauniin silhuetin. Hautausmaa toi mieleeni tämän ajan tappoareenat, joita maailmastamme kyllä löytyy. Myös puvustuksen väritys oli tehokas, valkoista, mustaa, harmaan eri sävyjä ja punaista.

Kuorokohtauksissa oli ikään kuin hiljaista tanssia, koreografina on Carolyn Choa. Valkopaitaisten miesten piirikuoro nousi ja kumarsi hitaassa musiikin tahdissa. Tehokasta. Myös Klingsorin ilotalolinnassa naiset tanssivat valkoisissa aluissaan ja pitkissä mustissa tankojen ympärillä tuskissaan hitaasti liikehtien. Kuorokohtaukset olivat vaikuttava näky videotaivasta vasten. Hyvin tanssillinen oli myös Graalin maljaseremonia, jonka katsoinkin enemmän tanssillisena kuin ajatellen graalin maljaa sellaisena, miksi se on Wagnerin oopperassa mielletty. Samanlaiseksi näyttämölliseksi elementiksi vailla syvää merkitystä jäi minulle myös miekka.

Koko Parsifalhan on miesten ooppera ellei sitä sitten katso Kundryn naishahmon kautta vahvan naisen oopperana. Nainen kuvataan omalaatuiseksi ja hulluksi, joka kuitenkin tiukan paikan tullen nousee pelastajan asemaan. ”Kun kaikki seisoo pysähdyksissä, eikä tiedetä, miten taisteleville veljille olisi lähetettävä viestejä kaukaisiin maihin, ettekä te tiedä edes mihin, niin kuka silloin syöksyy matkaan myrskyn vimmalla lennättäen tietoja edestakaisin!” Pidin ohjaus- ja lavastusratkaisusta, koska oopperan mystis-spirituaalinen sisältö ei oikein ole alaani. Nyt esiin nousi pääasiassa kärsimys ja Parsifalin paluun ympäristönä toiminut hautausmaa muistutti katsojaa kansojen välisistä konflikteista. Graalin maljasesemonian lopussa pauhatessa ja Kafmanin laulaessa käännyin sisäänpäin. Järki muistutti seremonian minulle vieraasta sisällöstä, mutta kaunis musiikki sai kyyneleet kohoamaan silmiin.

Katarina Dalayman

Nykyisin mahdollisuudet tutustua oopperoihin ovat kyllä mainiot. Parsifalin ja Verdin Rigoletton kohdalla kuuntelin ensin radion Figaro-ohjelman esittelyt, sitten lauantai-illan suoran radiolähetyksen Metropolitanin esityksistä ja sitten vasta katsoin oopperat elokuvissa. Oopperoiden radiolähetyksiä juontaa Risto  Nordell ja hänellä on aina pari asiantuntijaa mukana. Netistä voi vielä seurata shoutboxia ja jopa osallistua keskusteluun, en kyllä tehnyt sitä. Parsifalista löytyy paljon myös kirjallista materiaalia, ensimmäisen kerran oopperahistoriassani turvauduin myös siihen ennen esitystä. Libretonkin olin lukenut. Pekka Asikaisen teoksesta Tilaksi avartuu aika löytyy niin Parsifalin libretto suomennettuna kuin paljon tietoa itse oopperasta. Kaikki suomen esitykset on selostettu. Mukana on tietysti selvitys myyttisestä Graalin maljasta. Siitä sain kimmokkeen lukea myös Eero Tarastin dekkarin Professori Amfortasin salaisuus. Siinä Parsifalin henkilöitä ja teemoja on sisällytetty ihaillun professori Amfortasin maailmaan. Olihan se tavallaan kiintoisa, mutta tulevaisuuteen sijoittuminen ontui. Tuli väistämättä tunne, että Tarastin lienee viisainta pysytellä musiikkitieteen ja semantiikan parissa.