sanoo Hertta Müller kirjassaan Sydäneläin. ”Me istuimme yhdessä pöydän ääressä, mutta pelko pysyi jokaisen päässä yhtä yksinäisenä kuin se oli ollut jo tullessamme. Me nauroimme paljon kätkeäksemme sen toisiltamme. Mutta pelolla oli omat tiensä. Jos hallitsee kasvonsa, se livahtaa ääneen. Jos pystyy pitämään kasvon ja äänen otteessaan kuin elottoman Seinen, se pääsee karkuun jopa sormien välistä. Se asettuu ihon ulkopuolelle. Se levittäytyy vapaasti joka puolelle, sen näkee lähellä olevissa esineissä.” Nämä kodit sijaitsivat Ceausescun Romaniassa, josta kirjailija on lähtöisin. Vuodesta 1987 hän on asunut Länsi-Berliinissä ja sai vuoden 2009 kirjallisuuden Nobel-palkinnon. ”Hän kuvaa riistettyä maisemaa tiiviillä runoudellaan ja suorapuheisella proosallaan”, sanoi Nobel-komitea perusteluissaan. Aloitin tutustumiseni Mülleriin viimeisimmästä suomennetusta teoksesta Tänään en halunnut tavata itseäni. En meinannut aluksi saada kunnon otetta, teksti hajosi mielessäni ja tarina alkoi selkeytyä vasta parinkymmenen sivun jälkeen. Teos osoittautuikin kiintoisaksi. Tehtaassa työskentelevän naisen nykyisyys, johon kuuluu jatkuvia turvallisuuspoliisin kuulusteluita, vaihtelee tekstissä naisen perheeseensä kohdistuvien muisteluiden kanssa. Totalitaristisessa yhteiskunnassakin on sekä hyviä että pahoja ihmisiä, Müller ei päästä helpolla. Olen lukenut paljon kuvauksia järjestelmästä, mutta Müller kirjoittaa oudolla, lakonisella mutta ilmaisukykyisellä tavalla. ”Ja taikina jonka he alustavat paisuu hirviön lailla ja ryömii hiivasta hulluna ja humalassa pitkin taloa.”

Matala maa sisältää samannimisen pitkän novellin ja muutaman lyhyemmän, kaikki kuvaavat samaa ankeata ja tuskaisan köyhää elämää. Näkökulma on lapsen, suhteita vanhempiin ja isovanhempiin kuvastaa kuri ja ajoittainen raakuus, harvoin hellyys pilkahtelee. ”Äiti toi aina keskipäivällä lämmintä, lehmänlämmintä maitoa keittiöön (vasikka oli teurastettu). Kysyin eikö äitikin surisi, jos minut otettaisiin häneltä, jos minut teurastettaisiin. Lensin kaapinovea vasten, otsaan nousi sininen kuhmu, ylähuuli turposi ja käsivarteen tuli sinertävä läikkä. Kaikki korvapuustista.” Teksti on lapsen mielelle luontevaa, tai niin kuin me aikuiset kuvittelemme lapsen mielen kulkevan, ailahdellen aiheesta toiseen vailla näennäisiä yhteyksiä. Maaseudun kuvaus on ihanan vanhaa tai rehellisemmin kammottavan alkeellisten olosuhteiden kuvausta, pieni tyttö siellä keskellä teurastuksia ja kuolemia. Harvoin tyttö kohtaa iloa, usein pientäkin sellaista seuraa pettymys tai ”iloon sekoituu myös pelkoa. Sydämeni jyskyttää ilonsekaisesta pelosta, pelosta etten voisi enää iloita, pelosta että pelko ja ilo ovat samaa.” Matalan maan Kyläkronikka-kuvauksesta en pitänyt. ”Kylän vainajat ovat syöneet tai juoneet itsensä hengiltä tai kuten kylässä sanotaan raataneet itsensä hengiltä”, on liian paljon kuten kylässä sanotaan –ilmaisuja. Mietin usein, millaisista kokemuksista alle kuusikymppinen Müller tietonsa ammentaa, vai ovatko taustalla perheen ja suvun tarinat. Hänen henkilöhistoriastaan en haeskellut netistä tarkempaa tietoa, laituri veti puoleensa.

Sydäneläin jatkaa samaa apeaa arkielämän kuvausta. Nyt ollaan tekemisissä totalitaristisen valtion kaikkein pahimpien ilmiöiden kanssa. Keskiössä on neljä nuorta, aluksi surkeissa koloissa eläviä korkeakouluopiskelijoita, sitten työelämään siirtyneitä, lopulta kaksi kuolee, toinen ”vapaudessa” ja toinen kotona, kaksi muuta jäävät kirjan lopussa sinne kaihottuun länteen. Koskaan ei tiedä, ei maan rajojen ulkopuolellakaan, kuka kyttää ketäkin, kehen voi luottaa. Köyhyyden kuvaus on raastavaa luettavaa, samoin säälimättömän järjestelmän. Naisten opiskelijakopperon viidestä tytöstä yksi teki itsemurhan, joka teko tuomittiin suuressa tilaisuudessa korkeakoulun salissa. ”Koska kaikilla oli itku kurkussa, he taputtivat liian pitkään. Kukaan ei uskaltanut lopettaa ensimmäisenä. Jokainen katsoi taputtaessaan toisen käsiä. Jotkut olivat lopettaneet hetkeksi, mutta pelästyivät ja alkoivat taas taputtaa.”  Tapahtumissa on nopeita käänteitä, Müller ei ylipäätään anna lukijalle rauhaisaa matkaa seurata henkilöidensä kohtaloita, tapahtuu paljon, paljon on yksityiskohtaisia sattumuksia, lukija hautautuu oivaltavan tekstin lumoihin. ”… aloin hakkailla tullimiestä. Mutta myös bisnesmielessä, ompelija sanoi. Kun syksyllä taas lähden, voin tuoda tehosekoittimia. Ne menevät hyvin kaupaksi.”

Tänään en halunnut tavata itseäni –teoksessa kohtasin ensimmäisen kerran Müllerin lyhytvirkkeisen, paikoin raa’an ja  ruman tekstin. Samanlaisena se jatkui Matalassa maassa ja Sydäneläimessä. ”Kylmyys sai leukani sijoiltaan. Hampaani olivat kylmät. Hiukset tekivät päässä kipeää, tunsin, miten syvälle ne olivat kasvaneet, työntyneet pään sisään.” Samalla se on nautittavan ilmeikästä. ”Ulkona oli kesä. Kärpäset pudottelivat lennosta muniaan. Kylä makasi leveän hiekkatien kahta puolta. Tie oli kuuma ja ruskea ja kärvensi kimalluksellaan silmät päästä”, lainaus on Matalasta maasta ja sopii siteerattavaksi kuumana lukupäivänä mökillä. Kiitos kielestä kuuluu myös Tänään en halunnut …-teoksen suomentaja Jukka-Pekka Pajuselle ja kahden muun teoksen suomentaja Kaija Jänickelle. Kääntäjän koneestahan ne ilmeikkäät suomenkieliset ilmaukset tulevat: ”haitari räikyy, musta klarinetti vonkuu ja rummun pingotettu vasikannahka kumisee”. ”Lampun sisällä on valorihmoja kuin lankaa.”

Müllerin teoksissa vallitsee ankea tunnelma ja alakuloinen hirtehishuumori, joka saa hykertämään mutta ei naurata. Siinä on melkoinen annos itseinhoa ja elämän sietämättömyyttä. ”Kaikki elävät pakohaaveista. Halusivat uida Tonavan poikki, kunnes vesi olisi ulkomaata. Juosta maissin seassa, kunnes maa olisi ulkomaata.” Müller ei vain kuvaa vaan myös analysoi totalitaristisen valtion olemusta paikoin todella osuvasti. ”Silloin en vielä tiennyt, että vartijat tarvitsivat sitä vihaa suorittaakseen täsmällisesti päivittäisen verisen työnsä. Että he tarvitsivat sitä langettaakseen palkkansa edestä tuomioita. Tuomioita he saattoivat langettaa vain vihollisille. Vihollisten määrällä vartijat osoittivat luotettavuutensa.” Tämä kohta palautui aamulla mieleeni lukiessani netistä Gaddafin raakuuksista. Mistä nämä fürerit tulevat?

Lukiessani tunsin välillä ylittäneeni mukavuusrajani kuin tukkakoskelo venevajan katolla. Mökkikauteni pitkittyessä tartuin kaapista löytyneeseen Heikki Ylikankaan mahtavaan opukseen Tie Tampereelle. Alkupuheessaan hän sanoo: ”… Vanhoja haavoja ei saisi repiä auki. Kansakunta säilyy eheämpänä, kun näihin arkoihin asioihin ei kajota. Mielestäni tutkijan ensisijaisena tehtävänä ei ole kansakunnan yhtenäisyyden vartiointi enempää kuin mikään muukaan poliittinen tavoite. Yhteiskunta maksaa tutkijoille palkan siitä, että he arkistojen nojalla kertoisivat niin objektiivisesti ja tasapuolisesti kuin suinkin sen, mitä on tapahtunut. Vain kansalaisten (ei tutkijoiden) on periaatteessa lupa pyrkiä muihin päämääriin.” Tällainen ”kansalainen” on Herta Müller repiessään auki Ceausescun Romaniaa. Ylikankaan mainitsema muu päämäärä voisi olla vaikkapa taiteen tekeminen ja siinä Müller on onnistunut hyvin.

Lopuksi voisi todeta ammoisen pääministeri Koiviston sanoin, että miksi asiat pitäisi Suomessa olla järjestyksessä, kun ne muualla maailmassa ovat sekaisin.