Koin eilen Annen ja Paulan kanssa Tampere-talossa W.A. Mozartin oopperan Taikahuilu. Jokin siinä mätti, mutta mikä? Esiintyjät, paitsi ne kaksi, lauloivat hyvin, emme osanneet moittia orkesteria eikä sen johtoakaan, lavastus oli oivaltava ja oopperan tarinaksihan sopii lähes mikä tahansa. Jotenkin esitys ei vain sytyttänyt. Oliko liikaa puheosuuksia ja paikalta laulamista, kärsikö esitys suomen kielestä vai puuttuiko esityksestä yksinkertaisesti draivi? Musiikkia johti Markus Lehtinen, ohjaus oli Tuomas Parkkisen (alla) ja lavastus Kati Lukan. Pääosissa esiintyivät Gabriel Suovanen Papagenona, Dan Karlström Taminona, Marjukka Tepponen Paminana, Jaakko Ryhänen Sarastona, Mia Heikkinen Papagenana, Hanna-Leena Haapamäki Yön kuningattarena ja Sauli Tiilikainen Monostanoksena. Jorma Hynninen lauloi baarimikkona ja kaksikko Esko Roine ja Heikki Kinnunen pappeina.

Ohjaaja Parkkinen on ohjannut näytelmiä ja oopperoita, oopperaohjauksia mm. Tampereella aiemmin nähty Lemmenjuomaa, Turun kulttuurivuoden Mieletön oopperan historia ja Ilmajoen Taipaleenjoki. Esityksen raakakäännöksen on tehnyt Riitta Virkkunen, jonka ohjelman mukaan Parkkinen on sovittanut. Luin ohjelmasta, että Mozart on tarkoittanut Taikahuilun suureksi oopperaksi (eine Grosse Oper) ja populaarista musiikista huolimatta kyseessä on vakava ooppera. Parkkinen oli tuonut suomennokseen yleisöä kosiskelevaa huumoria. Minua ei naurattanut, pikemminkin ärsytti, että Suovanenkin (alla) oli pistetty esiintymään melkoisena pellenä tyhmine repliikkeineen. Tosin Turun Sanomien Liisamaija Hautsalo piti tätä sanailua erityisen hyvänä. Esitys sijoittui Las Vegasin pyramidin muotoiseen Luxor-hotelliin, joskin Taminon unen tapahtumien taustalla oli autiomaa. Itse Taminon ja Paminan rakkaustarinaa Yön kuningatar -äiteineen ja vapaamuurari Sarastoineen ei oltu muutettu, mutta uuteen ympäristöön tuotuna taru vaikutti sekavalta. Eikä sitä paljon auttanut se, että oopperan kielenä oli suomi. Saraston johtama pappijoukko markkeerasi vapaamuurareita outoine rituaaleineen, joita Taminon oli läpikäytävä voittaakseen Paminan itselleen. Peukaloita näyteltiin kuin face-bookissa ikään. Pappijoukko ei kuitenkaan sopinut oikein hyvin keskelle peliluola- ja baariympäristöä. Mutta oopperassahan on totuttu näkemään mielikuvituksellisia tarinoita ja niiden modernisointeja, ei siinä mitään. Harri Kuusisaari toteaa Savon Sanomissa, että Taikahuilun sekava libretto on ollut ohjaajien ongelma 220.  Luotan hänen musiikkiarviointeihinsa, on Rondon päätoimittaja.

Taminon osaa esitti Dan Karlström, jonka kaunis tenori soljui mainiosti ja antoi tunnun varmasta laulajasta. Marjukka Tepponen (alla) on Lappeenrannan laulukisan voittaja ja lauloi nytkin vaivattomasti, erinomainen Pamina. Gabriel Suovanen on yksi lempilaulajistani ja mielellään häntä kuunteli nytkin. Ylös-alas kieppuva Yön kuningattaren soolo meni Hanna-Leena Haapamäeltä toisella kertaa hyvin, alussa ylimpiä ääniä oli hieman haettava. Jaakko Ryhänen toi näyttämölle pakollisen basson ja oli tietysti varmaakin varmempi. Tässä oopperassa ei muuten ollut nyt sitä tavanomaista ooppera-asetelmaa, jossa tenori rakastaa sopraanoa baritonin pyrkiessä tulemaan väliin, basso oli vanha viisas mies kuten yleensä. Minua häiritsi, että Jorma Hynniselle oli annettu liian pieni rooli baarimikkona. Oletettavasti hän toimi myös yleisöhoukuttimena, kuten Esko Roine ja Heikki Kinnunenkin, joiden suoritusta en välittäisi kehua. Yleisö keskeytti esityksen häiritsevän usein taputuksillaan ja Kinnuselle taputettiin kerran myös puheroolin jälkeen. Oopperassa!!!

Lavastusratkaisut olivat mainioita ja lavasteiden vaihtaminen sujui osin esiintyjienkin toimesta sujuvasti. Taminon unen iso lohikäärme ja taikurin silmänkääntötemput oli varmaan tuotu mukaan lapsikatsojia ajatellen. Lavalla esiintyi myös hyvin laulava lapsijoukko, joka lopussa muodosti Papagenon ja Papagenan runsaslukuisan kärryihin pakkautuneen lapsikatraan. Kunnioitan oopperan tekijöitä siitä, että he yrittävät ottaa lapset huomioon. Arvelen kuitenkin, että tämä oli liian pitkäveteinen pienille lapsille, kun aikuisiakin pyrki haukotuttamaan (siis meitä). Kati Lukan (alla) mielikuvitusrikasta lavastusta olen nähnyt myös Mr Vertigossa Kansallisteatterissa ja Robin Hoodissa Kansallisoopperassa. Hyvää työtä, kerrassaan. Myös Ville Syrjän valaistus oli hieno, erityisen kaunis oli Taminon ja Taminan soutukohtaus sinisessä usvassa. On vielä sanottava, että ihailin suuresti sekä Taminon huilun että Papagenan taikakellopelin täsmällistä ajoitusta lavan ja soittajamontun välillä. Varmaan oli johtajalla osuutensa pelissä.

Edellisen kerran olen nähnyt Taikahuilun Vaasassa vuonna 2003. Taminona lauloi silloin Jussi Myllys, joka Tampereellakin on laulanut Taminon osan kahta esitystä lukuun ottamatta. Hän on esiintynyt myös Kuhmossa ja pidän hänestä kovasti. Kuusisaari pitää häntä yhtenä hienoimmista lyyrisistä tenoreistamme. Ilkan Katarina Fleming kaipaili Yön kuningattaren rooliin Anna-Kristina Kaappolaa, joka lauloi roolin Vaasassa. Minusta on mukavaa, että ohjelmista saa lukea muutakin kuin tapahtumat ja esiintyjätiedot. Nyt mukana oli pitkä Jouni Kaipaisen kirjoitus Mozartista ja Taikahuilusta. Kaipainen muuten analysoi säveltäjiä ja sävellyksiä hyvin usein erilaisten konserttien ohjelmissa.

Olen muuten ajatellut, että pitäisi perehtyä paremmin elokuvamusiikkiin. Mieleeni jäi, että elokuvassa Hella W. oli tosi vaikuttava musiikki. Myös äskettäin pikku vieraani Oskarin kanssa katsomassani elokuvassa Kaksin karkuteillä – hiuksia nostattava seikkailu oli komea musiikki. Mainio elokuva, pääroolin sammakko oli kuin lännen sankari ikään, joka ratsasti huimaa vauhtia erämaassa (strutsilla!), paukutteli pyssyjä ja tempoili tequilaa saluunassa. Elokuvassa oli muuten paljon samoja elementtejä kuin Taikahuilussa, mutta ei siitä sen enempää.

Metropolitanin viimeisimpänä elokuvaoopperana näin Christoph Willibald Gluckin Ifigeneia Tauriissa. Minulle on elämys mennä Maximin parven takanurkkaan, kaivautua mukavaan tuoliin ja antaa musiikin tulvia. Nyt ilmoitettiin aluksi, että pääosien esittäjät Plácido Domingo ja Susan Graham kärsivät vilustumisesta. Olin havaitsevinani Domingon äänessä käheyttä, vai johtuiko kokemukseni etukäteistiedosta. Komeasti hän silti lauloi. Elokuvaooppera on hieno siinä, että se näyttää myös esiintyjien kasvojenilmeitä, samalla armoton. Kyllä seitsemänkymppiselle Domingolle esityksen täytyi olla raskas. Hieno ooppera, vaikka onhan se aina vähän vaikeata eläytyä jumalien täyttämään elämään. Ei tämäkään ooppera-aihe ollut tästä maailmasta kuten ei Taikahuilunkaan aihe. Alla vielä Dan Karlström.