Pläjäyksen otsikko on A. S. Byattin kirjan nimi. Alaotsikkona on Romanttinen kertomus. Olen lukenut kirjan kaksi kertaa, parin kuukauden aika lukemisten välissä. Ja miksikö kaksi kertaa? Ensimmäisellä kerralla sai lukea lähemmäs kaksi sataa sivua, ennenkuin tarinassa pääsi jyvälle ja ennenkuin henkilöt tuntuivat jotankinkaan tutuilta. Romaanihan on yli 700 sivua pitkä. Ajattelin, että kun tarina on pääosin selvillä, voisi keskittyä itse teksiin. Menettely toimi.

 

 

Minusta on tietenkin kiintoisaa, että romaani asettuu tutkimuksen maailmaan. Yliopistojen ilmiöt ovat tuttuja henkilöintrigeineen ja tutkimusaiheeseen kohdistuvine mustasukkaisuusilmiöineen. Tutkijoiden kiinnostuksen kohteena ovat kirjailijat Randolph Henry Ash ja Christabel LaMotte. Mukana on myös feministisen tutkimuksen elementti. Käsittämätöntä kyllä, pitkään kuvittelin, että tuollaiset kirjailijat todella ovat olemassa. Heidän kirjoituksiaan ja runojaan siteerataan romaanissa ja kaikki tämä tuntuu kovin aidolta. Myös tutkimuksen teko tuntuu aidolta. Rolandin asiantuntemus "subjektin jälkistrukturalistisesta dekonstruktiosta" vaikuttaa yhtä käsittämättömältä kuin monet yliopistoissa kohtaamani tutkimusaiheet. Välillä tuntuu kuin tutkimukseen ja erityisesti feministisen tutkimukseen suhtauduttaisiin sarkastisesti tutkimuskäsitteistön jargoneita viljellen. Mitä muuta on esimerkiksi LaMotten "Hyvä äiti, huono käärme" –runoaihe? Kieltämättä kirjailija tuntee aiheensa, se tulee kyllä selväksi.

Keskiössä ovat Ashin tutkija Roland Michell, hänen asuinkumppaninsa tilapäisiä sihterintöitä tekevä Val, gradun aiheena "Maskuliininen vatsastapuhuminen", Rolandin esimies James Blackadder, Ash-tehtaana tunnetun tutkimusryhmän vetäjä ja Motten tutkija, naistutkimusyksikön johtana toimiva Maud Bailey. Mukana on myös amerikkalainen Mortimer Copper, jolla on laillisin ja laittomin keinoin hankittu suuri Ash –kokoelma. Myös Fergus Wolf esiintyy, niinikään tutkija, jonka kanssa Maudilla roihahti  kansainvälisessä seminaarissa lyhyehkö jäänyt rakkaussuhde. Kirjassa vilahtavat Baileyn köyhtyneen toisen sukuhaaran linnan omistava Joan ja George –pariskunta ja Beatrice Nest, aineistojaan mustekalamaisesti vartioiva lehtori. Tämän on professori huijannut tutkimaan Ashin vaimon Ellenin päiväkirjoja mukamas väitöskirjan tekemisen toivossa.  Mukaan tulee vähitellen myös amerikkaleinen naistutkija Leonora, kammottava ilmestys, ja mies nimeltään Euan McIntyre, joka osoittautuu Valin uudeksi rakastajaksi.

 

 

Romaanissa on kyse siitä, että Roland löytää erään Ashin kirjan välistä kaksi aitoa kirjettä, joiden perusteella hän epäilee, että runoilijalla oli rakkaussuhde. Hän kääntyy Maudin puoleen ja he alkavat yhdessä jahdata lisäaineistoa. Tästä kehkeytyykin kiintoisa seikkailu, suorastaan salapoliisiromaani. Samoille apajille pyrkivät myös Leonora ja Copper. Copper on huomattava mies, hänellä on sekkivihkovaltaa, mutta hän "tuntee identiteettinsä parhaimpinakin hetkinä hataraksi, iilimadoksi, joka imee ravintoa kirjoitusten aiheista ja arkistojen aineistoista". En kerro tarinan kulkua, koska haluan, että muutkin lukijat kiihottuvat tarinan käänteistä.

Romaanissa on kuitenkin sisäkkäin kaksi rakkaustarinaa, muinaisten kirjailijoiden ja heidän nykyisten tutkijoidensa. Kirjailijat löysivät toisensa runoudesta ja tutkijat luonteenpiirteidensä samankaltaisuuksista. "Tämä on aikamoinen yhteensattuma. Niin minäkin ajattelen, kun olen yksin. Kuinka hyvä olisi, jos minulla ei olisi mitään. Kuinka hyvä olisi olla haluamatta mitään." Alusta alkaen, tai siis kun pääsee jyvälle juonesta, aavistaa, että Robert ja Maud tulevat rakastumaan. Heidän lähestymistään kuvataan kauniisti ja herkästi.

 

 

Kirjan rakenne on tavallisuudesta poikkeava. Se sisältää runsaasti koteena olevien kirjailijoiden kirjoituksia, runoja ja kirjeitä, joita saa lukea sivukaupalla pienellä kursiivilla painettuina. Tekstit on taitavasti rakennettu ja ne antavat vaikutelman siitä, että tuollainen aineisto ikäänkuin todella olisi olemassa. Tarinan ydintä lähestytyään eri suunnista, eri henkilöiden kertomana ja heidän kirjallisten tuotteidensa kautta. Kirjailijalla on täytynyt olla koko ajan romaaninsa rakenne takaraivossaan ikäänkuin puu, jonka tarkastelu aloitetaan oksiston latvasta runkoon päin. Ja kun lukija ei alussa tiedä, että tällaisesta rakenteesta on kyse, sitä on pitkälle melkolailla hukassa. Lisäksi kertoja vaihtuu, välillä kertojana on Maud tai Robert tai Copper tai ulkopuolinen toimintaa tarkasteleva henkilö. Kirjan henkilöiden kesken paljastuu kerta kerralta jännittäviä sidonnaisuuksia. Ja juuri kun ollaan oikein jännässsä paikassa,alkaakin tulla runoa tai tarinaa tai jonkin kirjan henkilön kirjeitä. Ärsyttävää, tekisi mieli hypätä ylitse. En kuitenkaan tee sitä, en toisellakaan kerralla. Kirjan loppu on mielestäni hivenen ylidramaattinen. Kirjassa olisi elementtejä elokuvaksi, tietysti sitaatit pois jättäen. Suosittelen lukemista, rauhallista aikaa on varattava. Kirja ei ole mitään työmatkalukemistoa, jonka juoni säilyy mielessä ja johon voi helposti palata muutamaksi minuutiksi. Täytyy majoittua sohvaan pitkäksi, pitkäksi aikaa ja nauttia.

 

Vinkki http://www.hs.fi/kirjat