Hyvä kirja kestää monta lukemiskertaa. Tarinan tuttuus ei häiritse, voi keskittyä kieleen, kuvauksiin ja tunnelmiin. Tässä mielessä Finlandia-palkinnon voittanut Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme on hyvä kirja. Luin sen keväällä heti ilmestymisen jälkeen ja nyt toistamiseen. Nautin kielestä, se on kaunista. Nautin myös siitä, miten oivaltavasti Pelo kuljettaa tarinaa kahdella vuosikymmenellä ja miten tarina keriytyy vähitellen auki . Toinen keskeisimmistä henkilöistä Marina Tsvetajeva on aito elänyt runoilija. Yhteiskuntajärjestelmän kuvauskin perustuu tosiasioihin. Ihailen kirjailijoita, jotka kykenevät luomaan laajoista historiallisista faktoista uusia fiktiivisiä tarinoita. Erityisen hienoa on, kun yleinen yhteiskunnallisen järjestelmän kuvaus vyöryy lukijan silmien eteen yksityisten henkilöiden kokemusten kautta. Tällaisiahan Finlandia-ehdokkaissa ovat myös historiallisista henkilöistä kertovat Asko Sahlbergin Herodes (pläjäykseni 19.11.2013) ja J.P. Koskisen Ystäväni Rasputin sekä vuoden 1918 tapahtumiin perustuva, mutta vuodelle 1938 sijoittuva Kjell Westön Kangastus 38. Hannu Raittilan Terminaalin lentokentille sijoittuvat tapahtumat voisi jotenkin kuvitella oikeassa elämässäkin tapahtuviksi. Leena Krohnin Hotelli Sapiensin uhkakuvien ei sen sijaan toivoisi toteutuvan. Viime vuoden Finlandia-ehdokkaat ovat oikeastaan aika hyvä yhdistelmä eri tavoista kuvata maailmaa.

Jokapäiväinen elämämme sijoittuu vuosille 1923 ja 1939-41. Vanhemmat tapahtumat kertovat runoilija Marina Tsvetajevan, hänen tyttärensä Aljan ja miehensä Sergein ajasta Tsekin Vsenoryssä. Myöhempää aikaa kuvataan enimmin Aljan silmin, tuolloin eletään sosialistisessa Moskovassa ja Vorkutassa sekä pakkotyöleireillä Jelabugassa . Kirjailija Pelo tarkoittanee ”jokapäiväisellä elämällä” sitä, että olivatpa olosuhteet mitä tahansa, hyvät tai huonot, kyse on lopulta kuitenkin ihmisten arkielämästä ja ihmissuhteista. Monet perheet olivat vallankumouksen jälkeen paenneet bolsevismia, näin myös Marinan perhe. Sergei vaihtaa puolta ja pyrkii koko loppuelämänsä lunastamaan valkoista menneisyyttään. Perhe siirtyy Pariisiin, jossa Alja innostuu suffrageteista ja ryhtyy työskentelemään Kotiinpalaajien liitossa, vain havaitakseen, että liitto oli peitejärjestö aivan jollekin muulle. Alja jakaa isänsä kanssa aatteen, äiti Marina ei anna koskaan periksi, vaikka kaikki hänet hylkäävät. Hän polttaa siltansa kaikkiin mesenaatteihinsa oman ehdottomuutensa vuoksi. ”Apparaatti” järjestää ensin Aljan Moskovaan, jonkin ajan kuluttua Sergein ja lopulta myös Marinan ja perheeseen syntyneen Georgin. Ensin Alja kokee todella elävänsä ja hengittävänsä Moskovassa, kokee joukossa jotain itseään suurempaa. Kuitenkin kukin tulee murskatuksi järjestelmän hampaisiin. Mielenkiintoinen yhteensattuma on, että Koskisen Rasputinin ystävä päättyy siihen, mistä Pelon Jokapäiväinen elämämme alkaa, eli tsaarin pään katkaisemiseen.

Jokapäiväinen elämämme antaa oivaltavan kuvan huonosti arkeaan hallitsevan kirjailijaäidin ja tämän tyttären suhteesta. Lapsen suhde äitiin on tiivis, äiti kasvattaa tytärtään ”ei-tavalliseksi”. Aikuistumisen kohdatessa tyttären halu irrottautua äidistä ilmenee sitoutumisena aatteeseen, jota äiti ei missään tapauksessa kannata. Siinä suhteessa tarina on ikiaikainen, erityiseksi sen tekee äidin taiteilijatausta ja yhteiskunnalliset olosuhteet. ”… minua ärsytti jokainen pieni ele, äänne, vartalon kosketus omia vaatteitani vasten, oli päästävä äkkiä pois”. Minulle vaikuttavinta Pelon romaanissa on nimenomaan tämä äiti-tytär –suhteen kuvaaminen. Se oli todella katkera, mutta toisaalta irtikään he eivät päässeet toisistaan. Marinan suhde aviomieheensä on niin ikään viha-rakkaussuhde. Perhe on toisaalta elämänvoimaa antava taivas, toisaalta sen imevä helvetti. ”Mutta koska rakkauden ulkopuolella ei ole mitään, pelkkä pimeys ja kaaos, meidän on uskoteltava itsellemme ja toisillemme että sittenkin rakastamme, esitettävä sitä jokainen päivä, mikä kauhea leikki.”

Kirja on kuvaus siitä, miten vaikeaa runoilija Marinan oli löytää paikkansa maailmassa, usko ja epäusko elämän suhteen vaihtelivat. Voisiko sanoa, että Marina kuvataan juuri sellaiseksi, jollaiseksi me ”todelliset” taiteilijat kuvittelemme, hän oli epäkäytännöllinen, äärimmäisen herkkä mutta järkyttävän itsekeskeinen. ”Runous oli hänen kielensä, sieluun uurtunut musiikki, joka oli vain käännettävä äänteiksi, säkeiksi, sanoiksi ja kirjoitukseksi, ja kun se lakkasi kuulumasta, kun taivas oli vain taivas, kivi kivi, vuori vuori, hän jäi pohjaan makaamaan, mutaan, niin kuin oli täälläkin aluksi juuttunut, päivät eivät kuluneet, sanat eivät tulleet, ei vesi joka olisi nostanut hänet taas ylös, hänestä tuntui kuin hän olisi jäänyt kuivuneen joen pohjalle eläinten syötäväksi, eikä kukaan voisi nostaa häntä sieltä ylös.” Kun sanat lakkasivat tulemasta, loppui elämältä mielekkyys. Marina uhrasi tyttärensä runoudelleen. ”Hän sanoi, että se oli symbioosia, mutta minusta hän imi sinusta kaiken elämän kuin loiskasvi”, sanoi Sergei Aljalle joskus Moskovan aikoihin.

Pelo kuvaa hyvin sitä, miten ”apparaatti” eli neuvostojärjestelmä vähitellen hallitsee sen ihmisen elämää, jonka se on ottanut kohteekseen. Alja hyväksyi sen, että toisista raportointi oli välttämätöntä, ”kansalaisvelvollisuus, raportoida valtionvastaisista hankkeista, epäluotettavasta aineksesta, tuholaisista”. Muodonmuutosprosessi ei kuitenkaan ollut helppo, vaikka ihanteellisuutta oli. ”Mutta miten hidasta, oli vaihdettava koko nahka, eikä vain se, vaan kaikki eleet, kieli, ajatukset, koko identiteetti.” ”…olisi kirjoitettava itselleni uusi elämäkerta, kiellettävä historiani, perheeni”. Ulkopuolelta, toisessa maassa asuvana,  Neuvostoliittoa oli helppo ihannoida. Alja pääsi ihanteidensa maahan ja järjestelmän kietoutuminen ihmisen ympärille kävi hyytävän järjestelmällisesti. Koskisen Rasputinissa käsitellään samaa ilmiötä, se tapahtuu kuitenkin kaaosmaisesti ja ”epäammattimaisesti”. Romaanien perusteella uusi yhteiskuntajärjestelmä näytti kehittäneen järjestelmän vallan hallinnan menetelmiä. Suomut karisivat Aljankin silmiltä, olisi pitänyt ryhtyä vakoilemaan parasta ystävää. Kidutussellissä hänelle selvisi, että Pariisissa hänellä oli ollut valta tuomita ihmisiä hyväksytyiksi tai hylätyiksi. Nyt hän oli lopulta itse tekemiensä tuomioiden uhri. Ei Pelo ole ensimmäinen, joka tästä kirjoittaa. Viimeksi katsoin ilmiötä Kansallisteatterin näyttämöllä Sofi Oksasen näytelmässä Kun kyyhkyset katosivat.

J.P. Koskisen teoksessa Ystäväni Rasputin ollaan niin ikään Venäjällä, nyt tsaarin aikaan, vallankumousta ollaan vasta valmistelemassa. Teoksen päähenkilö Vasja kertoo Rasputinista, joka otti hänet, orvon pojan, kasvatikseen ja josta tuli harras Rasputinin palvelija. Kirjassa mässäilään Rasputinin elämällä, juopottelulla ja irstailulla. Hänestä oli tullut tsaariperheen ystävä ja neuvonantaja, hän oli myös kansan villitsijänä, jolta haettiin parannusta milloin mihinkin tautiin. Rasputin oli profeetta, parantaja ja mystikko. Kirja pyrkii olemaan myös Vasjan kasvukertomus ja kertomus siitä, millaiseen ristiriitaan hän joutuu vallankumousaatteiden ja Rasputiniin kohdistuvan lojaaliutensa välillä. Teos on sujuvasti kirjoitettu. Tsaarin ajasta kertovana se on mainio vastakohta Neuvostoliiton ajasta kertovalle Pelon Jokapäiväiselle elämälle, todella konkreettinen kuvaus kahden tsaaria lähellä olevan henkilön jokapäiväisestä elämästä.

Useammassa viime aikoina lukemassani kirjassa on ollut samanlainen eri aikakausiin perustuva rakenne kuin Pelon teoksessa. Kangastus 38:ssa Westö on punonut mielenkiintoisen ja jännittävän tarinan, jonka ratkaisu avautuu vasta loppusivuilla. Yllättävästi. Loppuun päästyä tuli ajatus, että kun tietää ratkaisun, pitäisi palata uudelleen alkuun. Osaisi helpompi seurata sitä, miten kirjailija rakentelee juota, osaisi kiinnittää paremmin huomiota henkilöiden luonteenpiirteisiin. Lopussa pää kihisee ajatuksia, kysymyksiäkin. Miten tässä näin pääsi käymään? Juuri tämä teki myös Pelon Jokapäiväisen elämämme –teoksen toisen lukukerran kiinnostavaksi. Ei tarvinnut kiirehtiä kohti loppua saadakseen selville, miten henkilöille käy. Jo heti alkumetreillä Westössä törmää hänen (tai suomentajan) kauniiseen kieleen: ”Hän muistaisi myöhemmin että tuona päivänä usva oli laadultaan savuista, melkein ystävällistä. Se ei ollut tavallista maaliskuun harmautta, karua ja tylyä, jolloin sisimpien satama-altaiden yhä täysin mustassa vedessä kellui jäälauttoja ja pieniä jäälohkareita. Harmaus oli lempeämpää, peitto johon kietoutua. Kuten syyskuussa, jolloin lämpöaallot olivat ohi ja viimeiset ukonilmat laantuneet.”

Mielestäni Hannu Mäkelän Pushkinin enkeli olisi ansainnut paikan Finlandia-ehdokkaissa. Siinäkin liikutaan Venäjällä. Hannu Mäkelä on perehtynyt tarkasti kirjailija Aleksandr Pushkinin elämään. Siitä on osoituksena teoksen loppuun sijoitettu yli 30.sivuinen historia osuus. Tarina keskittyy kirjailijan viimeiseen päivään, jolloin hän valmistautuu taas kerran kaksintaisteluun. Päivän aikana mietteet vievät taaksepäin niin, että lukija saa kuvan kirjailijan koko elämästä, ainakin tärkeimmistä mieltä kiihottaneista asioista. Pushkinin vaimolla on ollut paljon ihailijoita aina tsaaria myöten, vaikka hän on siinä sivussa synnyttänyt kolme lasta. Pushkin on tietysti mustasukkainen, vaikka on hänellä itselläänkin ollut rakastajattaria. Hän on kirjannut kaikkiaan 113 ihastusta. Runous on tietysti keskeistä ja loputon velkakierre. Venäjän historiaakin siinä sivussa tulee seuranneeksi melkoisen matkan. Mäkelä on taas kerran mennyt mainiosti toisen kirjailijan nahkoihin, näinhän tapahtui jo Aleksis Kiven kohdalla. Kiven kohdalla keskiössä oli mielen harhat kirjoittamisen ohella. Niin on Pushkinissakin. Runoilija keskustelee päivän mittaan enkelin kanssa, suojelusenkelin. Tämä vaihtaa vaatteita, ilmaantuu milloin ilmaantuu, ei aina silloin kun runoilija toivoisi. Enkeli antaa ohjeita, rohkaisee kaksintaisteluun valmistautuvaa Pushkinia. Mäkelä on mainiosti yhdistänyt yhden päivän tapahtumat ja kirjailijan elämän. Kirjailija puhuu itsekseen ja pohtii elämänsä kulkua.

Melkein voisi sanoa, että Pelon teoksen jokapäiväisen elämän kauheudet eivät ole kaukana Leena Krohn Hotel Sapiensin maailmasta. Kirja kertoo omalaatuisesta maailmanlopun tilasta. Se on paikka vailla tulevaisuutta, ihmisiä ohjaavat näkymättömissä olevat oliot ja heitä palvelevat ilmeettömät nunnat. Kirja koostuu erillisistä paikkaan liittyvistä tarinoista, ihmisistä ja ilmiöistä. Jotakin keinotekoista aiheessa mielestäni on. Olisiko rakenne ollut parempi, jos se olisi ollut selvästi erillisiä, mutta pidempiä esseitä. Kirjaa on kehuttu, mutta minua se ei sykähdyttänyt.

Muista lukemistani viime syksyn kirjoista voisin kehaista vielä Joel Haahtelan teosta Tahtikirkas, lumivalkea. Kirjassa yksinäinen, maailmasta vieraantunut ihminen kirjoittaa päiväkirjaa eri puolilla maailmaa. Alakuloinen tunnelma vallitsee, kirjailija ikään kuin pakenee menneisyyttään. Tässäkin liikutaan usealla eri vuosikymmenellä. ”Kirjallisuus jatkaa siitä, mihin psykiatria on jäänyt”, sanoo Haahtela, psykiatri itsekin, TV:n kirjailijahaastattelussa kirjansa maailmasta ja siinä seikkailevasta maailmaan heitetystä nuorukaisesta. Hän puhuu sielusta, josta puhutaan myös Pelon Jokapäiväisessä elämässä.