Sorry, tästähän tuli hirveän pitkä, mutta minkäs teet, kun ei ole valmista laatikkoa eikä merkkimäärärajoituksia. Epälooginenkin tämä on, mutta sittenpähän on tekijänsä näköinen.

Olen muutaman kerran näin vuoden alussa kirjoitellut sekalaisia ajatuksia kulttuurin seuraamisesta ja pläjäysten kirjoittamisesta. En enää pohdi, onko kirjoittamisessa jotakin järkeä vai ei. Koen, että se pitää ajatukset virkeinä, toivottavasti se myös työntelee vanhuuden tylsistymisen aikaa hieman pidemmälle. Kuvitan tämän Lux Helsinki –tapahtuman kohteista ottamillani kuvilla. Jossain vaiheessa saan kuvien laadunkin paremmaksi, olen nimittäin äskettäin hankkinut järjestelmäkameran. Ei mitään erinomaisen hienoa, vain ensimmäistä järjestelmälaitetta aloittelevan kappaleen. Kunhan nyt saan opetelluksi sen käyttöä.



Yritin syksyn aikana ennakoida mahdollisia Finlandia-palkinnon ehdokkaita lukemalla paljon suomalaista kirjallisuutta. Ehdokkaatkin sain päätökseen vasta kuluneella viikolla, kirjaston varaukset tippuivat sen verran hitaasti. Mitään kokeellista tai hyvin modernia kirjaahan ei joukkoon mahtunut. Oletettavasti sinänsä mainio Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaani olisi ollut laajuudeltaan ja oudolta kirjoittamistavaltaan todella työläs annos valitsija Tarja Haloselle. Eihän sitä lukuaikaa niin paljon ollut. Taisin jo aiemmin sanoa, että palkinto meni varmaan oikeaan osoitteeseen, vaikka pidinkin kovasti Heidi Köngäksen Dora Dorasta. Riikka Alaharjan Maihinnousu oli nopeasti lukaistu, vaikkakin lapsen sairastumisteema varmaan sykähdytti monia. Pirjo Hassisen Popula yritti pureutua tämän päivän poliittisiin ongelmiin, mutta minä en viehättynyt. En pidä tuollaisista osoittelevista kirjoista. Loppuratkaisu oli lisäksi teennäisen karmea. Juha Seppälän Mr Smith on hitaasti luettava kirja. Kirjailijaa pidetään älykkäänä ja sitä hän varmasti onkin. Kaiketi sitä tunnustautuu itse vähemmän älykkääksi, jos ei pidä kirjasta. Mielestäni se oli varsin hajanainen enkä ymmärtänyt kaikkien henkilöiden funktiota. Olihan siinä kasapäin viisasta pohdintaa ajan riennosta. Aki Ollikaisen Nälkävuosi oli karmea kuvaus, mutta ihan hyvin kirjoitettu. Vuoden suomalaisiin tutustumisen imussa meni myös Riku Korhosen Nuku lähelläni. Ihan kiinnostava aihe miehestä, joka lähtee hakemaan kuollutta veljeään ulkomailta kotiin ja rakastuu matkalla tämän entiseen tyttöystävään. Elämä on vaikeata ja helppoa, Korhonen poukkoilee sinne tänne. Kirja unohtuu helposti. Vaasan yliopistossa tutuksi tulleen Marko Hautalan kauhuromaani Unikoira oli tietysti pakko lukea. Jännittävä se oli, eniten olen kuitenkin pitänyt Vaasan psykiatriseen sairaalaan sijoittuneesta Käärinliinoista. Antti Tuurin Rauta-anturasta pidin, taattua tuuria, lyhyitä lauseita, reipas aiheen kehittely ja turvallinen todellisuuspohja. Jatkossa jätän kotimaiset nyt vähemmälle.



Hannelen kanssa analysoimme kulttuuria välillä oikein pitkän kaavan mukaan. Pari iltaa sitten Hannele nosti esiin kysymyksen, miten paljon aihe mahdollisesti merkitsee Finlandia-ehdokkaiksi nostettavien kirjojen valinnassa. Aiheen perusteella esimerkiksi Nälkävuoden mukana olo on ymmärrettävissä. Olisihan sen rinnalle voinut nostaa jonkun muun valitsematta jääneen, esimerkiksi  Jari Järvelän Paremman maailman. Mitä merkitsee sitten se, että muutamat teokset nousevat julkisuudessa keskusteluun. Sellainenhan oli Alaharjan Maihinnousu, enemmän keskusteltiin kirjailijan oikeutuksesta aiheeseen kuin itse kirjan laadusta. Minusta tuntuu, että suomalaisen kirjallisuuden joukosta saattaa olla vaikea nostaa toista toisen edelle, harvoin löytyy itsestään selviä huippuja. Ei tämä Lundbergin Jääkään toisiin verrattuna sellainen ole, uskaltaisin sanoa. Kirjojen lukemisen ohella seurailen joitakin kirjallisuusblogeja. Lueskelen enemmän tai vähemmän säännöllisesti Tommi Melenderin Aikalaista, useamman kirjoittajan Luutii-blogia ja Hautalan kirjallista blogia.

Musiikin kuunteluni kyllä keskittyy kesään. Kuhmon musiikkifestareiden ensimmäinen viikko on taas varattu ja elokuun alun Korsholman musiikkijuhlille tulee varmasti osallistutuksi. Lisäksi olen valinnut yhden tai kaksi konserttia Turun ja Naantalin musiikkijuhlilta.  Sopraano Natalie Dessayn Turun konserttiin on jo lippu ostettuna. Mielenkiintoisa on katsoa, miten Korsholman ohjelma muuttuu, kun johtajaksi tulee pianisti Henri Sigfridsson.  Ennakkotietojen mukaan muutama Kuhmon taitelija on tulossa Vaasaan, ihan itse Vladimir Mendelssohnkin. Ooppera säilyy ohjelmassani, kausikorttiin sisältyy keväällä mm. Richard Wagnerin Tristan ja Isolde ja Jules Massenetin Thaïs. Kiinnostava tulee olemaan Ateneumissa esitettävä Kimmo Hakolan säveltämä Monologiooppera Akseli, pääosassa itseoikeutetusti Jorma Hynninen. Varmaan Hynninen astuu Akseli Gallen-Kallelan rooliin yhtä luontevasti kuin Aleksis Kivenkin rooliin. Tampereella olen käynyt jo moniaita kertoja, maaliskuussa menen parin ystävän kanssa katsomaan Giacomo Puccinin Madama Butterflyn. Maakuntaoopperoista kiinnostaisi Ilmajoen musiikkijuhlilla esitettävä Uljas Pulkkisen ooppera Kekkosesta ja Kokkolan oopperakesän anti. Sen ohjelmaa ei ole vielä julkaistu. Heinz-Juhani Hoffmanin Ahti Karjalainen ja teot oli aivan mainio. Se on tulossa kevätkaudelle Espoon teatteriin. Oopperassa riittää kyllä oppimista.



Musiikkitalon eri loossit alkavat jo olla kohtalaisen laajasti kokeiltu. Pienet salit ovat sen sijaan jääneet kokonaan kokematta, yhden luennon olen jossain SibAn salissa kuunnellut. Alkuviikosta istuin takapermannon eka rivillä KHO:n konsertissa kuuntelemassa Richard Wagneria ja sain todeta, että kyllä Götterdämmerungin rummut siinä ihan nenän alla olivat aivan liikaa. Eihän se tosin yhtämittaista rumpujen pauhua ollut, mutta parempi olisi ollut olla ylempänä. Sinänsä en vierasta takapermannon paikkoja, vaikka pidän jossakin etupuolen puolivälissä olevia paikkoja parhaimpina. Yhdessä lähiaikojen RSO:n konsertissa paikkani on sivuparvella, siellä en ole ollutkaan. Heti avajaiskonsertissahan kävin pelkäämässä sivuparven ylimmällä hyllyllä, se oli kyllä liian korkealla.

Entäpä sitten teatteri? Anton Tsehovin ja Andrey Zholdakin Kirsikkapuisto Turussa nähdään helmikuun alussa. Siinä sitä on istumista, mutta kestimmehän me Hannelen kanssa Vanja enonkin. Ihan piti face bookissa purskahtaa, miten tuskallista saattaa teatterilippujen saaminen olla. Kansallisteatterissa johtaja Mika Myllyaho haastattelee neljänä iltana huhti-toukokuussa Esko Salmista, Salminen esittää pidetyimpiä osiaan. Saimme paikat kolmanteen näytökseen. Kansallisteatterin ohjelma on kyllä Myllyahon aikana tullut aiempaa kiinnostavammaksi. Kiinnostusta herättävät esimerkiksi Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän Neljäs tie, Sarah Ruhrin Eurydike ja tietysti Fjodor Dostojevskin Kellarinloukko. Teatteri Jurkan, Avointen Ovien, Korjaamon, Takomon ja Q-teatterin ohjelmat täytyy ehdottomasti tarkistaa. Pienissä teattereissa olemme nähneet todella laadukasta teatteria ja saaneet tutustua uuteen näyttelijäpolveen. Tieteiden yössä kuuntelimme Paini-keskustelun Kaupallistuuko teatteri ja taide? Keskustelua veti toimittaja Minna Lindgren ja keskustelijoina olivat teatterinjohtajat Heini Tola Avoimista ovista ja Johan Storgård Svenska Teaternista. Storgård oli todella hyvä, otti talouskysymykset rauhallisesti ja jopa kehui opetusministeriön virkamiehiä asiantuntijoiksi. Tola taas päästeli rankkaa tekstiä asiakassegmentoinnin tarpeesta ja kaikesta siitä jargonista, jota hankeanomuksiin on kirjattava. Senhän me kokemuksesta tiesimme.



Kaiken tämän lisäksi kaupunki tulee taas koko kevään olemaan täynnä kuva- ja veistotaidetta, videot siinä mukana. Ateneumin 58 sielua on jo nähty, samoin Osmo Rauhala Kiasmassa ja Nanna Susi Helsingin taidemuseossa. Taidehalliin on avautumassa Leena Luostarisen näyttely, sehän on must. Harmi, että Kuutti Lavosen näyttely Wäinö Aaltosen museossa ehtii juuri mennä kiinni ennen Kirsikkapuisto-matkaa. Säännöllisesti seuraan gallerioista Forsblomia, Helsinki Contemporarya (ent. Kalhama & Piippo), Anhavaa ja Sculptoria. Harmi vain, että kaupungin tarjonta on ylivoimaisen laajaa, edes noiden edellisten seuraamisessa on tekemistä. Emmassakin pitäisi käydä ainakin kerran vuodessa ja Turun museoissa ja Tampereella ja … (Luen parhaillaan Celinen Niin kauas kuin yötä riittää, sieltä tulivat nuo pisteet.)

Elokuvien suhteen olen aivan jälkijunassa, yksi kaksi elokuvaa vuodessa. Sehän ei ole mitään. DocPointkin on taas tulossa. Ainakin se yksi lippu, joka jäi jouluelokuvan viiden lipun sarjasta, täytyisi käyttää lähiaikoina. Kaikenlaista festaria on sitten pitkin matkaa. Näyttää tuossa aivan vieressä oleva Suvilahden alue tulleen kiintoisaksi festarialueeksi. Hyvänen aika, enhän minä ole vielä käynyt katsomassa edes Senaatinkadun sähkölaatikkotaidetta kuin ne muutamat, jotka ovat ihan tässä lähistöllä. Onhan tämä Helsingin taidetarjonta aivan ylenpalttisen hienoa. Niin kauan kuin jalat kantavat ja pää kestää ei ole mitään hätää. Ja kun ei enää kestä, nautiskellaan taiteesta neljän seinän sisällä. Netin kauttahan pääsee nyt tutustumaan jopa maailman taidegallerioiden kokoelmiin, radio soi, televisio esittää ja dvd:ta ja cd:tä voi aina pyörittää.