”Ymmärrän, miksi talousahdingossa elävä, pienilevikkinen runoilija ärsyyntyy kun uutis- tai viihdetoimittaja nostaa hyvää kuukausipalkkaa kirjoittaakseen tekstejä, joiden kieli on runoilijan mielestä köyhää tai latteaa. Ymmärrän, miksi deadlineja ja putoavaa levikkiä vastaan kamppaileva toimittaja kadehtii runoilijaa, joka kirjoittaa apurahan voimin muutaman säkeen runoja, jotka aukeavat ehkä kahdellesadalle lukijalle koko maassa.” Noin ymmärtäväiseksi heittäytyy Kjell Westö kirjoituskokoelmansa Halkeamia esipuheessa.  (muutoin kirja jäikin sitten lukematta, ei vetänyt). Rahapulassaan on moni kirjailija ja runoilija joutunut rustaamaan kevyempiäkin tekstejä aina Mika Waltarista lähitien. Osa ei muuta kirjoitakaan kuin kevyitä tekstejä, joka sekin on suhteellinen käsite. Rahapulan kanssa taisteli myös Arto Melleri, jonka elämäkerran Martti Anhava kirjoitti nimellä Romua rakkauden valtatiellä. Tämä tuntemattomaksi jääjeen taiteilijan teos kuvatkoon Mellerin elämää.

Mitä pidemmälle lähes 700-sivuisessa teoksessa etenin, sitä surkeampi olo tuli. Loppusivujen läpi kahlaaminen oli yhtä piinaa, niin kaamea oli miehen loppuelämä. Muistelin lukiessani myös Juha Nummisen Tommy Tabermannista kirjoittamaa huteraa elämäkertaa Lähikuvassa Tommy Tabermann. Runoilijoiden nuoruuselämät muistuttivat toisiaan huuruisine kapakkakierroksineen ja naisvalloituksineen. Yhdessäkin runomatineoissa esiintyivät. Ikääntymisen myötä elämäntiet sitten erosivat suuresti toisistaan, Tabermann rauhoittui, Mellerin toinen elämänkumppani Nadja Pyykkö vei hänet yhä syvemmälle viinan syövereihin. Mellerin auto-onnettomuuden jälkeistä elämää lukiessa tuli väistämättä mieleen, miten huonot mahdollisuuden ympäristöllä on puuttua lähimmäisten elämään edes silloin, kun se on täydellisesti tuhoon tuomittua.

Anhavan tapa käyttää valtaisasti siteerauksia teki kirjasta välillä raskasta luettavaa. Ajattelin, että olisiko Mellerin muistiinpanojen ja päiväkirjojen analysointi suoran siteerauksen asemesta tuottanut helpommin luettavaa tekstiä. Anhava on haastatellut suuren määrän Mellerin läheisiä ja haastatteluista on kasautunut lisää sivukaupalla siteerattavaa. Teatterikorkeakoulu- ja Pete Q-esitysten aikakaudelta oli löytynyt monta runoilijan vanhaa tuttavaa. Kirjassa esiintyvät myös Turkat ja Parviaset vielä voiman päivinään, niidenkin miesten elämäkerroista saisi hyvin myyvää tekstiä. Kieltämättä paha olo tuli myös siitä pohdinnasta, onko kirjoittajalla oikeus paljastaa yksittäisen ihmisen elämän kaikkein surkeimmatkin puolet. Tirkistelyn tuntua ei voinut välttää, vaikka sellaistahan televisio tarjoaa tosiohjelmineen päivästä toiseen. Kirjan positiivisina puolina pidän kuvausta siitä, miten kotiseutu antoi voimaa Mellerille. Sieltä löytyi myös kirjoittamisrauhaa ja –kimmoketta, kun teksti ei muutoin kulkenut. Hyvin teos kuvaa myös kirjoittamisella elävän ihmisen elämäntuskaa tilanteessa, jossa työ ei suju. Lasten kuvaukset isästään ovat ahdistavia.

Kirjaa lukiessaan tulee myös miettineeksi, miten kirjailijan elämä on kiinni lukevan yleisön arvostuksesta, samahan oli kyse Tabermannin kohdalla. Vaikka miehen runoista pidettiin, kirjailijaa ei ilmeisestikään arvostettu kovin korkealle, ainakaan ns. korkeakirjallisissa piireissä. Usea kirjailija vedetään sitten yleiskommentaattoriksi milloin mihinkin mediaan, niin kävi Tabermanille ja niin kävi alussa siteeraamalleni Westölle. Pakinoita ja runoja pyydetään milloin mihinkin tarpeeseen. Jääkö siinä sitten aikaa pitkän tekstin kirjoittamiselle ja onko rauhaa semmoisen tuottamiseen. Westön Halkeamista tuli mieleeni, että kustantaa on ilmeisesti halunnut käyttää suosittua kirjailijaa myyntivalttinaan ja niin on Yhteishyvän ja muut pakinat koottu teokseksi. Mikäpä minä olen kirjailijaa siitä arvostelemaan, ei minun tarvitse tuottaa syvällistä tekstiä, puhumattakaan, että pitäisi elää kirjoittamisella. Ei tarvitse miettiä, myynkö itseäni rahasta. Anhavan teksti Melleristä kyllä hyvin osoittaa sen, miten runsaasti runoilijan mielikuvitus tuotti tekstiä, vaikka valmista ei sitten aina syntynytkään. Yleisö voi odotuksineen olla tavattoman ahdistava. Mitkä mahdottomat odotukset kohdistuvat tällä hetkellä Sofi Oksasen uuteen kirjaan, kun kirjailijaa on suitsittu menestyksestä toiseen.

Miten pitkälle taiteilija on valmis myymään itsensä julkisuudelle, sitä käsittelee myös Tommi Melender teoksessaan Lohtu. Kirjoitin lyhyesti hänen teoksestaan Ranskalainen ystävä näillä sivuilla 22.12.2009. Moitiskelin häntä viisastelusta ja kielellä kikkailusta, julkisuudesta hän kirjoitti tuolloinkin. Esseekokoelma Kuka nauttii eniten oli minulle paikoin hieman liian vaikea, niin arvelisin. Melender osoittaa hallitsevansa ajan ilmiöt, niin yhteiskunnalliset liikkeet kuin sosiaalisen mediankin. Taiteen tekemisen, rahan ja julkisuuden kipeä suhde nousee esille. Kertoako totuus kuolleesta ystävästään tämän elämäkertaa kirjoittavalle? Se ei näytä olleen Anhavan ongelma, hän on kertoo kaiken. Mellerin elämää on kiintoisaa tarkastella Melenderin tekstin lävitse. Elokuvaohjaajan esikuvaksi tunnistin Aki Kaurismäen, saatan olla väärässäkin. Kirjassa on monta tasoa, useita kertomuksia sisäkkäin älykkäästi yhdistettynä ja kiinnostavia henkilöitä useitakin. Miesten talismaaniensa hipelöinnin hän voisi mielestäni olisi voinut jättää vähemmälle, tuskin siitä taiteellisuus olisi kärsinyt. Suosittelen Lohdun lukemista, minusta siinä oli älykästä satiiria. Täällä Melender kertoo teoksestaan.