Käyttämällä kirjailijasta etunimeä haluan leveillä, että tunnen kirjailijan. Hän on Marko Hautala, entinen työkaverini Vaasan yliopistosta ja häneltä tuli julki kolmas romaani Torajyvät. Meinasin jo sanoa, että vanha työkaverini, mutta ei hän mikään vanha ole, nuori alle kolmikymppinen mies. Pakko tunnustaa, että en olisi voinut aavistaa, että siinä meillä on tuleva kirjailija. Kovakantisiin ison kustantamon julkaisemiin kirjoihin kun liittyy mielessäni aina jotain erityisen kunnioitettavaa. Pakko on mennä syksyllä Vaasan LittFestiin ja yrittää tehdä blogihistoriani ensimmäinen kirjailijahaastattelu. Haluan kysyä, että mistä ne tuommoiset ajatukset oikein syntyvät ja millainen se kirjoitusprosessi on. Markon blogia kohtuullisen säännöllisesti seuranneena voisin todeta, että paljosta lukemisesta. Torajyviinkin on haettu innoitusta amerikkalaisesta puritaanisista syntipäiväkirjoista, ilmeni TV-haastattelussa, mutta ei se kaikkea selitä. En minä heti aamu-TV:n jälkeen rientänyt kirjaa ostamaan. Päätin kuitenkin, että heti luen, kun tielle osuu. Ja hetihän se osui, oli eilen Kallion kirjaston Bestseller-hyllyssä.

Sen verran oli etukäteisaaninkia, että kirjassa käsitellään 1600-luvulla syntynyttä uskonnollista lahkoa, mörtiläisiä. Tätä historiaa en tunne ja päätin heti kirjan alkusivuilla, että en anna tietämättömyyteni häiritä. Ei ole niin nuukaa, mikä tarinassa on faktaa, mikä fiktiota, ilmeisesti kursiivilauseet ovat kuitenkin lainauksia. Kirjassa etenee kiinnostavasti rinnan kaksi tarinaa, se vanha uskonlahkoon liittyvä ja toinen tämän päivän ihmissuhdedraama. Lahkolaisuus ei taustoita kaikkia tapahtumia, eikä sitä kautta ihmisten toimia selitetä. Historian ja nykyisyyden rinnastukset aukeavat vähitellen. Ihmisten kohtalot monimutkaisine suhteineen ovat sinänsä niin elämästä kuin kirjallisuudestakin tuttuja, kaiken yllä häilyy kuitenkin piinaavan jännittävä, usein paikoin inhottavuuksiin yltävä tunnelma. Tarina koukuttaa. Kun itse on omissa ihmissuhteissaan möyhinyt pohjamutien sameita kuohuja, tuntuvat Torajyvien henkilösuhdeselvittelyt hieman laimeilta. ”Kaikelle on syynsä. Mutta entä sitten, kun niitä syitä ei enää tuntenut omikseen? Kun ihmisestä tuli toinen, niin että ne valinnat tuntuivat toisten tekemiltä.” Kirjan henkilöt tuntuvat tekevän enimmäkseen toisten valitsemia ratkaisuja tai ratkaisuja, joita kuvittelevat ympäristön odottavan. Tarinan koukutus liittyy yllättäviin juonenkäänteisiin ja mielikuvituksellisiin ilmiöihin. Lukija kohtaa myös jo ensimmäisestä romaanista tutut hohtavat kalat ja oudot valoilmiöt ja selittämättömät tapahtumat tuntuvat hiusjuurissa saakka. Mikähän on kirjan genre, dekkariksiko se tulisi tulkita? Haastattelussaan Hautala puhuu satiirista ja mustasta komiikasta.

Pidin siitä, että tarina, sen henkilöiden väliset yhteydet ja menneisyydet keriytyvät auki vähitellen, lukijan omalle mielikuvitukselle jää tilaa. Päätarinat kohtaavat toisensa vasta viime sivuilla. Lukija pelkää, että historiatarinan karmeus toistuu tämän päivän tapahtumissa. Niinhän se usein tekeekin, yksilöiden kauhunsekaisissa kohtaloissa. Tarinaan jää kiihottavia aukkoja, miten se Jenni oikein selvisi sieltä rukouskirkosta taloon ja missä Markus oikein oli kiihkeiden tapahtumien aikaan, kuka missäkin pimeydessä ketäkin käpälöi. Ja ennen kaikkea, oliko tarinalla onnellinen loppu? Kaiken yllä on salaperäinen kihelmöivä jännitys, paikoin niin karmiva, että lukuhetkeä ei voinut pitkittää iltaan. Oudot ilmiöt olisivat helposti siirtyneet uniin, niin kuin ne kirjan henkilöilläkin siirtyvät. Paljon on kirjassa mieleen kolahtavaa tekstiä. ”Yötaivaan ja jyvän välissä, ihmisen sydämessä, kitui armon sinertävä liekki. Jos sen päästi sammumaan, pimentyi sydämenkin kammio, se jossa asui vielä muisto Jumalasta. Silloin kaikki oli vain yhtä ja samaa yötaivasta. Pienimpään jyvään. Pimeyttä ja sekasortoa.”  Henkilökohtaloissa ohitetaan joitakin syviä tunteita kevyehkösti. Aaron, poikansa tyttökaverin naineen menestystä hamuavan miehen motiiveihin olisi kaivannut jotain lisää. Lasten ja vanhempien suhde kahdessakin sukupolvessa jää hieman ulkokohtaiseksi, pienen Miron suusta kuuluu lauseita, jotka vaikuttavat liian kypsiltä siihen, miten häntä muutoin kuvataan. Sisarusten Jennin ja Iinan välienselvittely on ehkä hieman pinnallinen. Onko Liisa yksinomaan paha? Markuksen kolarin jälkeisten oireiden luonne jää lukijan mielikuvituksen varaan. Arvelen, että yli 70-vuotias lukija kaipailee romaanista toisenlaisia asioita kuin vain puolet siitä ajasta elänyt kirjailija siihen kykenee kirjoittamaan. Ja mikä minä olen kirjailijaa neuvomaan, yhtään romaania kun en ole itse aikaansaanut. ”Nuorempana sitä ajatteli, että jotakin suurta oli vielä tulossa. Jokin suuri ihme odotti toteutumistaan, kunhan vain hyppäsi rahtilaivaan reppu selässä, täydellisen vapauden tilassa, katsoisi kuuta toisessa maassa, suutelisi muukalaista, meditoisi temppelissä jossain Intiassa.” Niinpä!

Marko Hautalan romaanien keskeinen ilmiö on väkivalta ja toisten alistaminen, vai olisinko allerginen lyömiselle ja mäiskimiselle ja henkiselle piinalle. Ensimmäinen romaani oli vuonna 2008 ilmestynyt Itsevalaisevat, outoja eläimiä sisältävä karmea tarina, jossa oli kuitenkin mukana inhimillinen isän hätä siitä, mitä hänen tyttärelleen tapahtuu. Tapahtumapaikka oli ilmeisesti Vaasassa. Vuonna 2009 ilmestyneestä Käärinliinoista pidin kaikesta sen kauheudesta huolimatta. Se oli psykologisesti oivaltava ja sai Kalevi Jäntin palkinnon. Hautala paljasti mielisairaalasta ilmiöitä, joita ei pahimmissa kuvitelmissaankaan toivoisi tapahtuvan. Teos vei ajatukset Vanhan Vaasan sairaalaan, siellähän kirjailija on ollut kesätyöntekijänä. Torajyvissä liikutaan Merenkurkun maisemissa ja ajatukseni pyörivät Raippaluodon rannoilla. Sieltä ovat tämän pläjäyksen kuvatkin. No, idea kirjaan on lähtenyt eräältä Merenkurkun saarelta, sinne haaksirikkoutuneesta laivasta ja siitä yhdestä miehestä, joka pelastui. Parina keväänä katselin Raippaluodossa kutukalojen käsittämätöntä ryntäystä ”fladoihin”, uoma oli niin täynnä kalaa, että osa sätki itsensä kuoliaaksi toivottomassa yrityksessä. Ne toki liikkuivat, eivät maanneet kalmoina veden alla kuten romaanissa. Varmaan on Isonkyrön vanhan kirkon seinämaalauksetkin katsottava seuraavassa konsertissa tarkemmin. Vaikka historiaa on taustalla, minua näissä kirjoissa kiihottaa kuitenkin se, että mistä ihmeestä se viehättävä ja tasapainoinen nuori Marko niitä kauhujuttunsa kehittelee. Suosittelen kirjan lukemista ja haastattelun katsomista.