Muistutus meille kaikille:
                                      Elämä ei koskaan ole edessä tai takana.
                                       Sen on nyt.
                                                                 Simone de Beauvoir radio-ohjelmassa 20.2.2008

 1317427.jpg


Raisiossa käydessäni kävin Annen kanssa tutustumassa Silja Rantasen (yllä esimerkki) näyttelyyn Aboa Vetus & Ars Novassa ja Dora Wahlrosin näyttelyyn Turun taidemuseossa. Käyntini Aboa Vetuksessa oli ensimmäinen, mutta ei varmaan viimeinen. Kiintoisa paikka, vaatii paljon aikaa. Voin hyvin kuvitella, miten onnellisen yllättyneitä Rettigin palatsin korjauksen yhteydessä löytyneestä vanhasta kaupungista ovat mahtaneetkaan olla sen ensimmäiset kaivajat. Hieno museo.

 



Katsoessa jossakin taidenäyttelyssä laatikoista tai putkenpätkistä tehtyä installaatiota tai parin viivanvedon maalausta tulee mieleen, että osaisin tuon tehdä minäkin. Ehkä niin, mutta minun nimelläni kukaan ei ottaisi sitä näyttelyynsä. Kuvataideakatemian rehtori Maria Hirvi-Ijäs käsittelee juuri tätä väitöskirjassaan Den framställande gesten, jota koskevan Yliopisto –lehden 4/2007 artikkelin olin pistänyt talteen pläjäysaineistokasaani. Modernin taidenäyttelyn rakentamisessa hän näkee kolme mallia, kehys-, agora- ja kynnysmallin.

 

Kehysmallissa annetaan katsojalle mahdollisimman paljon tietoa taiteilijan taustoista ja tekemisen tavasta. Katsojalle kerrotaan taiteilijan vaikutteista, historiasta, tuotannosta. Wahlrosin näyttely saattaisi olla tällainen. Agora on paikka julkiselle keskustelulle, jossa korostuu taiteen sosiaalinen ja myös poliittinen puoli. Ulla Karttusen näyttelystä Kluuvin galleriassa on ilmeisesti tullut tällainen, vaikka lehdet väittelevätkin siitä, miten tietoisesti hän on rakentanut pedofilia-installaationsa. Kynnysmalli menee psykologian puolelle. Taiteen ajatellaan tarjoavan transsendentiaalisia elämyksiä, jotka antavat enemmän kuin katsoja on näyttelyyn tullessaan osannut odottaa. Emmassa kohtaamani Annette Messagerin kangasinstallaatiot, erityisesti arvoituksellisesti aaltoileva punainejn silkki saattoi olla esimerkki tällaisesta.

Hirvi-Ijäksen mukaan taiteen olemus on venynyt. "Toisaalla on ajatus boheemista, luovasta taiteilijasta ja pyhästä esineestä, toisaalla ilmaisu, jonka pitää olla jokaisen jaettavissa. Kaikkiko meistä pian ovat oman elämänsä taiteilijoita?" Tulosajattelu ja kaupallisuus lyövät kuitenkin myös taidemaailmaan nykyisin yhä hysteerisemmän rytmin. Myös taidemaailmassa kaivataan koko ajan uusia nimiä, uutta verta. Näin siis Maria Hirvi-Ijäs Yliopistolehdessä.
1317437.jpg

Silja Rantanen Ars Novassa ei oikein säväyttänyt meitä kumpaakaan. Näyttely kattaa 40. vuoden ajanjakson viimeisimpänä Keniavuosien tuloksena Afrikka-aiheisia maalauksia. Helsingin Sanomissa hän sanoo aikanaan "kyllästyneensä suomalaiseen taide-elämään ja uran pönkittämiseen. Aina piti olla esillä ja tehdä uusia töitä." Valtion kuvataidetoimikunnan puheenjohtajuus oli viimeinen pisara toimintaan liittyneen pelin ja muiden ikävien puolien vuoksi. Helsingin juhlaviikkojen 1985 taiteilijuuden jälkeen miestaiteilijat väheksyivät häntä, Hesarissa hän mainitsee nämä miehet suoraan nimillä. Naisena oleminen on ollut elämän kantavin ongelma, toteaa nyt 70-votias taiteilija.

 

Vuokko Mustasaaresta kirjoitti mailissaan 18.2. seuraavasti: "Kuvat viehättivät minua, mutta aika tavalla synkkiä sävyjä niissä kivissä, ajopuissa, haudoissa ym. oli. Kovin iso valikoima ei ollut, mutta mielenkiintoista oli nähdä, miten vähän taiteilijan ilmaisu toisaalta oli muuttunut, vaikka 1990- ja 2000-luvuilla Keniassa tehdyissä maalauksissa oli paljon enemmän väriä ja iloakin."  (luvaton siteeraus) Itse pidin väreistä, vaikka olivatkin tummia, kuvien möhkälemäisyyttä vierastin. Näyttelyssä olevassa videossa hän kieltää olevansa abstraksti taiteilija, toteaa olevansa figuratiivinen, hyvin figuratiivinen. Figuratiivisuudesta voi saada mielikuvan tässä alla olevasta Juottopaikka –maalauksesta.

 1317439.jpg

Mielenkiintoista, miten eri tavoin koemme taiteilijat. Vuokko kirjoitti Dora Wahlrosista (1870-1947) seuraavasti: " Ehdin vielä ennen kotiin lähtöä käydä Turun taidemuseossa. Siellä oli  Dora Wahlroosin näyttely. En tiennyt juuri mitään koko taiteilijasta,  mutta paljon tämä oli ehtinyt maalata: Wahlroosien suvun muotokuvia,  maisemia Suomesta, Italiasta ja Ranskasta, paljon interiöörejä oman  suvun ja muiden kodeista, huviloita Kauniaisissa, naisia ikkunoissa. Raikkaita värejä, joita kritiikki ei aina mmärtänyt. Kaunista, mutta  ei nyt erityisesti puhutellut minua." (jälleen luvaton siteeraus)

 1317444.jpg

Wahlros oli saanut perusteellisen taidekoulutuksen. Hän kuului Elin Danielson-Gambogin  kanssa samaan taiteilijapiiriin. Unhoon jääneestä taiteilijasta on Riitta Konttinen kirjoittanut elämäkerran (on myynnissä Akateemisessa). Minä taas pidin tästä ensi kertaa näkemästäni taiteilijasta, aivan tuntematon minullekin. Erityisesti muotokuvista jäi mieleeni Lapsi orpokodista (olikohan noin) ja hänen sisartaan Irmaa kuvaava maalaus. Vähän äitelän kaunis, mutta ihanat värit.  Maalaus (alla), joka oli Hesarin arvostelussa ja kuvasi häntä itseään, oli niinikään ihannoivan kaunis kuva pitkätukkaisesta naisesta. Jäimme ihmettelemään, että mikähän siinä on oikein mahtanut rassata sen ajan miestaiteilijoita. Muutenhan Dora pysytteli hyvin naiselle sovletuvissa aiheissa, lapsissa, kukissa ja taloissa.

 


Alla viikon luontokuva: Muuttolintuja? Menossa vai tulossa?

1317421.jpg

Luontoäänen ihmettelyä: Pohjoisrannassa lauloi talitintti vimmatusti"tyysti, tyysti, tyysti". Titityytähän emme ole Helsingissä kuulleet enää vuosikymmeniin, mutta että on tyytitiinkin lisätty vielä ässä!