Ovenvartijarouva Michel on sukulaissieluni, koska hänen vimmaisessa kulttuurin kulutuksessaan tuntui olevan sellainen tyylirikko, että hän ahmi sikin sokin arvostettuja ja vähemmän arvostettuja teoksia. Niin kuin minulla nyt tämä Muriel Barbery Siilin eleganssi, suomentanut Anna-Maija Viitanen ja heti seuraavana valtaisa yli 700-sivuinen Tammen kustantama Orhan Pamukin Viattomuuden museo, suomentanut Tuula Kojo.

 

Siilin eleganssi on kansitekstin mukaan saanut huikean menestyksen mm. USAssa, Ruotsissa ja Koreassa. No, mitä se nyt sanoo? Kirjailija on ranskalainen filosofianopettaja, mikä näkyy kyllä runsaassa filosofien siteeraamisessa. Minua vähän ärsyttää sellainen elämänopin kevytversio. Siksi kai se menee kaupaksi, ihmiset lukevat mielellään opastusta hyvään elämään, kuitenkaan niitä noudattamatta. On hyvä tietää, miten pitäisi elää, vaikka ei eläkään. Viattomuuden museon kansiteksti kertoo, että kirja on kaiken kaikkiaan inhimillinen ja humaani tarina. --- lumoavasti kerrottu, vakuuttava osoitus siitä, että Orhan Pamuk on sukupolvensa suuria kirjailijoita. Aiemmin olen lukenut Lumen, hieno kirja sekin. Tämä kirja ei mielestäni halua opettaa lukijalleen mitään, ellei opetuksena pidä sitä, että kannattaa käydä museoissa, kaikenlaisissa ja kaikissa maissa, Helsingin kaupunginmuseossakin. Nyt lukemissani kirjoissa ei ole yhtäläisyyksiä, mikä on luonnollinen seuraus siitä, että siirtyy sattumanvaraisesti ystävän lainaamasta kirjasta toisen ystävän lainaamaan kirjaan. Kirjojen sisällyttäminen samaan juttuun on sekin väkivaltaista, joten tyydyn vain kirjaamaan muistiinpanoni peräjälkeen. Yhteenvedonomaisesti voin vain todeta, että suosittelen kummankin kirjan lukemista. Siilin eleganssi menee kevyenä kesälukemistona, Viattomuuden museo vaatii aikaa ja paneutumista, mutta hienoa loppua kannattaa odottaa.

Siilin eleganssi kertoo ovenvartijaksi ajautuneesta lukeneesta ja tietoisesta naisesta, joka haluaa peittää tietämisensä. Hän on mielellään siinä piilossa, minkä köyhyys ja tyhmäksi ja osaamattomaksi leimautuminen ihmiselle antaa. Hänestä ei pidetä, häntä siedetään. Kunnes hän tulee paljastaneeksi itsensä. Kirjassa on toinenkin päähenkilö, 12-vuotias älykkö tyttö, joka niin ikään haluaisi vain olla rauhassa, tyttö, jonka ”tavoitteena on etsiä maailman liikkeistä sopusointua ja tasapainosuutta”.  Näiden kahden päähenkilön kertojanäänet esitetään erilaisilla fonteilla, mikä on minusta lukijan aliarvioimista. Kirjailija olisi voinut vaivautua hieman enemmän, onhan kirjoissa usein useita elämänpolkuja, lukijaa pidetään turhaan yksinkertaisena.

Rouva Michel on tuskastunut talonsa asukkaiden puheessa vilahtelevista kielioppivirheistä, mutta ei paljastumisen pelosta halua niitä korjata. Hänen elämänsä on mennä raiteiltaan jonkun asukkaan kirjelappusessa olevasta pilkkuvirheestä. Hän lukee mielellään ”lääkepakkausten selostuksia, joiden täsmällisen tekniset termit synnyttävät mielikuvan kurinalaisuudesta, sävähdyttävät konstailemattomuudellaan, luovat ajallisen ja tilallisen ulottuvuuden, josta puuttuu ponnistelu kauneutta kohti, luova ahdistus ja loputon, toivoton ylevän tavoittelu – ne ovat lepoa.” Hän inhoaa ”rikkaiden perverssiä mieltymystä köyhien vaatteisiin: roikkuvia rääsyjä, harmaita villamyssyjä, kuluneita kenkäpareja, kukkapaitoja virttyneiden villapaitojen alla”. Hän oli viehtynyt japanilaisesta tilankäytöstä, liukuovista. ”Onko oikeastaan mitään rumempaa kuin avoin ovi? Se on huoneessa kuin murtuma, ulkoinen häiriö, joka rikkoo tilan yhtenäisyyden. Viereiseen huoneeseen avoin ovi tekee kuopan, älyttömän ammottavan aukon, puutoksen seinään, jonka kuuluisi olla kokonainen.”

Onhan kirjassa myös hauskasti kuvattuja kissoja ja koiria, on koira, joka haluaa ehdottomasti käyttäytyä kuin koira, vaikka hänen emäntänsä haluaisi sen olevan gentlemanni. Pitäisi varmaan sanoa hänen, hänellähän on hieno nainen Diane talutusnuorassaan. Itse rouvaa harmittaa, kun hän ei ollut antanut kissalleen niemeä Kielioppi. Kirja on leikkisen ironinen ja asettaa yläluokkaisen käyttäytymisen naurun alaiseksi. Lukijan onneksi kouluja käyneistä ja rikkaistakin löytyy aina joku vaatimaton ja sydämen sivistynyt! Tällainen osoittelu minua kyllä kiusaa.

Pamukin Viattomuuden museo on epätoivoisen rakkauden kuvaus, vai sanoisiko harvoin kohdatun koskaan päättymättömän rakkauden kuvaus. ”Aito lemmentuska asettuu olemassaolomme ytimeen, se takertuu tiukasti kaikkein arimpaan pisteeseemme ja kietoutumalla syvästi kaikkiin muihin tuskiimme leviää peruuttamattomasti koko ruumiiseemme ja elämäämme.” Kirja on täynnä tällaista pohdintaa. Kertojana on Kemal, rikas nuorukainen, jonka elämä täytyy epätoivoisesta rakkaudesta Fusuniin. Tutuksi tulevat myös näiden perheet ja lukematon määrä muuta joukkoa. Kirjan loppuun on jopa koottu sivukaupalla kirjassa esiintyneitä henkilöitä. Usea heistä vain piipahtaa sivuilla, joten henkilöiden määrä ei sinänsä rasita lukemista.

Pidin kovasti kirjan rakenteesta, se on hieno. Rakenteen hienous avautuu sivujen myötä, kirjailija tuo itsensäkin mukaan tapahtumiin. Kirja on ikään kuin museon rakentamisen ja sinne sijoitettujen esineiden historiallinen kuvaus, edetään esine esineeltä, rakkauskertomuksen tapahtuma tapahtumalta. Toisaalta kirja on valtavasti paljon muutakin, se on kuvaus idän ja lännen välisistä eroista sekä köyhyyden ja rikkauden törmäyksestä, kaiken kaikkiaan mainiosti Turkki-keskusteluun osuva teos. Istanbulissa pari kertaa käyneelle avautuvat näkymät Marmaramerelle ja Bosporin salmeen, moskeijat, satamat, sivukadut ja kuhisevat kauppakujat tuovat kaihoisan lisäpiirteen lukemiseen. Kirjan kertoja tuntuu välillä suorastaan häpeilevän lukijansa edessä Istanbulin vanhanaikaisuutta ja yhteiskunnan toimimattomuutta. Länsimaistuvan maan nuorten tuskailu vanhempiensa odotusten ja Euroopan houkutusten välillä on ajatuksia herättävää luettavaa, välillä suorastaan pakahduttavan ahdistavaa. Se, mikä miehille on ylvästelyn kohde, on naisilta kerta kaikkiaan kiellettyä.

Kirja on herkullinen kuvaus museon syntymisestä. Keräilijän sielunmaisema avautuu myös kerrassaan perusteellisesti. ”Olin alkanut muuttua esineitä häpeävästä haalijasta ylpeäksi keräilijäksi. En vielä silloin ajatellut sielussani tapahtuvia muutoksia näillä termeillä, tunsin vain olevani onnellinen käydessäni museoissa ja aloin haaveilla, että voisin kertoa tarinani esineiden kautta.” Jossain vaiheessa hivenen pitkästyin, kirjailijalla näyttää olevan tapana tehdä luetteloita. Kahdeksan sivua Joskus –alkuisia virkkeitä tuntui hivenen liioitellulta, ehkä vähemmällä määrällä maailman museoiden kuvauksiakin olisi kirjan idea selvinnyt. Vaikuttavia tyylikeinoja, kieltämättä. Ehkäpä koko kirja on tietynlaista saman ilmiön, rakkauden ja saman kohteen, rakastetun ominaisuuksien kertaamista. Kirja väistämättä vertautui mielessäni Proustiin. Ei Viattomuuden lukemisesta lukaisemalla selvitä, se vaatii paneutumista, kylmät säät ja rauhaisan ympäristön.

Lisäys: Uutispäivässä 10.6.2010 oli laaja Juhani Ruotsalon arviointi Viattomuuden museosta. Hän arvioi hyvin kirjassa ilmenevää Turkin modernisaation tuskien esille tuomista ja poliittista epävakautta. En ollut tiennytkään, että Pamuk on avannut Istanbulissa pysyvän installaation nimeltään Viattomuuden museo.