Helsingissä näyttää vuosi alkavan taas valoesityksillä ja vielä laajemmin kuin ennen. Kaupunki yrittää näkyvyyttä valon kaupunkina. Pitäisikö mennä katsomaan vai antaako lumen tuoman valon riittää? Minun vuoteni on alkanut lukemisen merkeissä. Sain loppuun Esko Salmisesta kertovan Raila Kinnusen kirjan. Se antoi rutkasti pohdiskeltavaa, varmaan siteerailen myöhemminkin. Salmisen pohdinnat osuvat hermoon oletettavasti siksikin, että siinä puhuu samanikäinen ihminen. ”Lapsi on meissä jokaisessa. Mutta peilistä katsoo joku, jonka kasvoille on ripustettu tuommoinen naamio, eikä se lähde enää pois.” Näytteleminen liittyy myös varsinaiseen aiheeseeni Taisto Reimaluodon monologinäytelmään liminkalaisesta taiteilija Vilho Lammesta, tuli vuoden alussa Teemalta.


 

Reimaluodon intensiivisesti tulkitsema monologinäytelmä Tässä on elämä perustuu Paavo Rintalan romaaniin Jumala on kauneus. Dramatisointi on Reimaluodon ja Kristian Smedsin, ohjaus Jukka Hytin ja Heikki Huttu-Hiltusen, muusikkona Tomi Rikkola. Näytelmän ensiesitys oli Teatteri Takomossa vuonna 2002, vuonna 2008 se tuli Kansallisteatteriin, jossa katsoimme sen Hannelen kanssa. Rintalan kirja ilmestyi vuonna 1959. Hän teki kirjan nähtyään, miten ymmärtämättömästi ympäristö kohtelee taiteilijaa. ”On raskasta olla lakeuden maalari, kun syksy tulee. Kaksin verroin raskasta on olla maalari, jolla ei ole ketään kenelle maalata, paitsi lehmät.” Taiteen palon syttyessä maalattava vaikka vaneripaloille, myöhemmin niitä käytetään rakennustarvikkeina. Olisi saatava aikaan museotaidetta, siis sellaista jota tervaporvari Oulussa ostaisi. ”Kun maalaa museotöitä, yksi syksy ei paljoa merkitse, yksi alakuloisuus ei masenna, ei sitä joka maalaa museotöitä. Yksi syksy ei enää tee hulluksi, ei sitä joka on maalannut edes yhden museotyön.”

Kaivoin kirjan esille hyllystäni ja luin taas, yrittäen nyt tutkia, miten monologin teksti seurailee Rintalan tekstiä. Rintala varoittaa kirjan alussa, että kyse ei ole elämäkerrasta eikä sitä ole edes elämäkerraksi tarkoitettu. Olen lukenut häntä hyvin huonosti, joten en voi sanoa, onko kieli tyypillistä Rintalaa. ”Maalaaminen on pelkäämistä, siitä että väreillä ja pensselinvedoilla karsitaan kuvasta pois kaikki mahdollinen. Jäljelle jää pieni ja vaatimaton, jota ei voi karsia. Sillä on mahdollisuus kasvaa loputtomiin.” Soljuvaa kieli kuitenkin on ja mielenrauhaltaan horjuvan taitelijan elämää hyvin ymmärtävää. Tai niin minä kuvittelen, itse tiedän taiteilijan mielen järkkymisestä, vain sen, mitä olen kirjallisuudesta lukenut. Yritin kirjan lukemisen jälkeen hakea ohjelmaa vielä Areenalta, mutta sitä ei ole siellä. Olisi ollut kiintoisaa vielä tarkemmin verrata tekstejä keskenään. Taiteiden jatkumo on kiintoisa: taiteilija maalaa – kirjailija kirjoittaa siitä – syntyy uusi kuva taitelijasta, tosi tai kuviteltu – näyttelijä vie tämän kuvan näyttämölle – syntyy jälleen uusi kuva taiteilijasta, enemmän tosi tai enemmän kuviteltu – ja katsojan mielessä väikkyvät omat kuvat taiteilijasta ja hänen maalauksistaan.

Esitys järkytti minua. ”Surullista, surullista on elämä, oi äitini, Kauneus!” Mikä siinä järkytti: ensisijaisesti Reimaluodon eläytyminen, sitten teksti ja sen maaginen rytmi – ”Liminka, Liminka, Liminka …” -  ja viulun murheellinen sävel. Kirjan tekstistä monologissa oli vain osa, yhteiskunnallisuus, taiteilijan Pariisin matka, taulujen myyntiyritykset ja paljon maalaamiseen liittyvää vaikeutta oli jätetty pois. Varmaan aiheesta, niissä lienee paljon Rintalaa itseään. ”Kun hän alkaa sivellä väriä suureen pintaan, hän muistaa, ettei murhaaja ole suomalaiskansallinen tappaja, vaan eurooppalainen ammattimies.” Reimaluodon monologi liukui puhelaulun ja laulun puolelle portaattomasti, rytmiä oli saatu aikaan kuin oopperassa, toistoilla. Viulu raapii sielua ja täydentää puhetta, samoin niittomiehen rytmikäs fyysinen liike. Rintalan väljä puhemuotoinen teksti antaa rytmille hyvät mahdollisuudet, mutta vaatii taitavaa sovitusta. ”Se on heinänkorsien huuto taivaan väreille.” Kirjoittiko Rintala yleensä noin luonnon värimaailmasta vai innostiko aihe siihen? Kuka sanoisi, kun en tiedä?  ”Se on maalari semmoinen mies, joka maalaa kauneutta ja aukaisee näköalan uuteen maailmaan.” Hieno suoritus, Rintalalta ja Reimaluodolta. Lavastus oli viitteellistä, puuritilä sai luvan kuvata siltaa, sen alle Reimaluoto kurkistaa siltatanssien ääniä kuunnellakseen. ”Kauneutta ei tarvitse lähteä itseään kauempaa etsimään, jos se on löytyäkseen.” Kun esitykseen lisää takaraivossa olevan kuvan taiteilijasta ja hänen teoksistaan ja omakohtaisen tuntuman maisemasta, lienee esityksen vaikuttavuus ymmärrettävissä. ”Meidät on tehty samoista aineksista kuin unelmamme ja uneen elämämme päättyy”, sanoo Salminen elämäkerrassaan. Shakespeareako siteeraa, vai ketä?

Eiväthän Lammen maalaukset varmaan tänäkään päivänä täytä kaikkien katsojien kauneuden vaatimuksia. ”Pala nousee kurkkuun, rintaa kuristaaa.”  Hänellä oli oma maailmansa, kauneuden maailma, jonka vain lapsi saattoi ymmärtää. Maalatessa tuli reaalimaailma mukaan ja kuvat siirtyivät maalauksiin sen mukaisesti. Monologissa herkästä tulkinnasta siirrytään vauhdilla raivoisaan hevoslaukkaan, jossa piiska viuhuu, niin kuin Lammen hevosmieskuvassa. Ehdoton mies on ollut, ehdoton esityksessään on myös Reimaluoto, joka itsekin on näyttämöllä repinyt itseään vereslihalle. Ehdottomuus maalaamisen ja hirttosilmukan välissä! Reimaluoto tekee myös taitelijana omakuvaa puusta kirveellä ja petkeleellä, vauhdilla siinä punainen huivi kaulaan piirtyy. Sama kohtaus oli teatterisovituksessa. Ratkaisu siirtää raivokas maalaaminen puun hakkaamiseksi on älykäs, tunnelma välittyy erinomaisesti. Loppu on erityisen hieno, harras virsi ja vaikertava viulu, kuin taitelijan elämä hetki ennen Merikoskeen hyppäämistä. Kirja taas päättyy jonkun taiteilijaa ymmärtämättömän seurueen diaesitykseen. ”Koko 20-30-luvun suomalainen kirjailijakaarti halusi olla kauneuden Jeesuksia. Eivätkä ne silti hypänneet Merikoskeen, hän tiuskaisee taiteilijalle. Hän tietää asian.” Varmaan Rintala tuntee kollegojensa rajoittuneen ajatusmaailman.

Ehkäpä yksi ohjelman henkilökohtaisesti koskettavista elementeistä oli se, että se sivusi nuoruuden maisemia, sinnehän sitä palataan tavan takaa. Eihän Liminka mitään Keski-Pohjanmaata ole (rajoista kun on oltava tarkkana), mutta on meilläkin peltoaukeamaa, lähellä oleva meri on tuttu jo nuoruudesta, on lempeästi mereen laskeva joki, on auringon laskut ja kuumaisemat. Siis lapsuuteni ja nuoruuteni sielunmaisemaa (sielunmaisema – hieno sana, ihan säikähdin). Tässähän sitä huomaa antautuvansa lapsuuden muistojen vietäväksi. Pakko sanoa, että tuntuu jotenkin huvittavalta, kun nelikymppiset sukulaiseni muistelevat haikeudella menetettyjä lapsuutensa maisemia. Neljäkymmentä vuotta sitten, mitä se nyt on, tekisi mieli sanoa. Ne peltoaukeamat ja jokivarret menetettiin jo paljon ennen. Mutta en sano, jokaisella on oikeus omiin muistoihinsa. Lampi taiteilijana kosketti jo nuorena, siksi kai kirjankin olen aikoinaan hankkinut ja monologi vei kirjan sanoman astetta syvemmälle. ”Teatterissa on aina totuus liikkeellä. Se on juuri niin, kun siellä on niin monta intressipiiriä, on ohjaajat, näyttelijät, puvustajat, lavastajat. Parhaassa tapauksessa siitä tulee loistava synteesi. Pahimmassa tapauksessa lattea kompromissi, joka törmää katsojan totuuteen,” sanoo Salminen. Näillä ajatuksilla on uusi vuosi ja vanhojen pläjäysten siirtäminen paperille aloitettu.