Marcel Proustistahan kirjoittelin muutaman pläjäyksen vuosi pari sitten kun urakoin läpi lähes 4000 sivua käsittäneen romaanisarjan. Innostuin niin, että tutustuin myös muuhun Proust-kirjallisuuteen. Ja nyt avautui mahdollisuus nähdä kirjailijaa helsinkiläisellä näyttämöllä. Q-teatterissa menee nimittäin näytelmä Jälleen löydetty aika. Katsoimme sen Hannelen kanssa ja yksimielinen tuomiomme oli: loistava.

Töölössä sijaitsevassa Q-teatterissa olimme ensimmäistä kertaa elämässämme. Tila on ollut aiemmin elokuvateatteri ja sen aulaa koristavat kauniit kattomaalaukset. Näyttämö oli keskellä kahden puolen nousevia katsomoita. Järjestely toimi mainiosti, kumpikin puoli saattoi seurata näytelmää täysipainoisesti. Lavasteena oli pari tuolia, tosin loppuaikana estradilla käväisi divaani ja sänkykin. Näytelmän on dramatisoinut Seppo Parkkinen ja ohjannut Fiikka Forsman. Hyvin toimiva lavastus kuusine aukeilevine ovineen ja valo-varjo –maailmoineen oli todella hyvä. Ovien aukeilemin mahdollisti tietysti suuren roolijoukon liikkumisen, mutta aukoissa ajoittain liehuvat verhot loivat omalaatuisen tunnelman. Riitta Röpelisen puvustus oli loistelias ja noudatti mainiosti Proustinkin romaaneissaan kuvailevia asuja.

Näyttelijäsuoritukset olivat pääosin erinomaisia ja joukko varsin tasainen. Itse Marcel Proustia näytteli kaksi eri hahmoa, vanhaa Hannu Kivioja ja nuorta Ylermi Rajamaa. Lopussa näyttämölle ilmestyi vielä lapsiProust. Rajamaa oli ulkomuodoltaan ilmetty Proust, samannäköisyys oli Hannelesta jopa häiritsevä. Hän näytteli oikeastaan paremmin kuin Kivioja, joka tämäkin oli tosi hyvä. Muilla näyttelijöillä oli useita rooleja, sekä mies- että naisrooleja. Kiintoisaa oli havaita, että näyttelijän ”väärä” sukupuoli ei häirinnyt, pääasia oli hahmo. Niina Koponen Proustin naisystävä Albertinena antoi uskottavat kasvot romaanin Albertinelle. Taisto Oksanen rouva Verdurina ja paroni de Charluksena oli aivan loistava, upeaa roolityötä. Samaa voi sanoa Outi Kavénin Franncoise –palvelijatarhahmosta. Hieman kankeana pidimme Annu Valosta Marcelin äitinä, hän ei ehkä tuonut romaanin äidin piirteitä esiin parhaalla mahdollisella tavalla. Puuttumatta tarkemmin muihin hahmoihin voi sanoa, että jokainen rooli oli työstetty  huolellisesti, vaikka näyttämöllä vain piipahdettiin. Hyvänä esimerkkinä tästä käymälänhoitaja, mainio kohtaus.

Näytelmä käsitteli pääasiallisesti romaanisarjan kahden viimeisimmän osan tapahtumia, joita piipahdukset muissa osissa täydensivät. Pohdiskelimme jälkipuinnissamme sitä, miten eri tavoin se osa yleisöstä, joka ei ollut ukenut Proustiansa, mahtoi näytelmän kokea. Itse todella iloitsin siitä, että minun ei tarvinnut mielessäni huolehtia juonen etenemisestä, saatoin keskittyä tekstiin ja roolityöhön. No, eihän näytelmässä varsinaista juonta ollutkaan, näytelmä oli kuvaus itse Proustista, hänen suhteistaan lähellä pyöriviin ihmisiin. Ja heitä riitti! Näytelmän esitettä lukiessamme pelkäsimme, ettemme kykene erottamaan kuka on kukin. Mutta sellaista vaaraa ei ollut. Aina uudet ja uudet hahmot loksahtivat muistin kätköistä helposti paikalleen. Myös ajan kuvauksena, sotineen kaikkineen, näytelmä oli hyvä. Kiintoisaa oli, että homo- ja lesborakkauteen kiinnitti erityisemmin huomiota vain romaanin viimeisen osan sadomasokistisissa kohtauksissa (ei nähty, vaan kuultiin).

Hesarissa 7.10. näytelmän arvostellut Suna Vuori kiinnitti kyllä huomiota Q-teatterin kunnioitettavaan, melkein mielettömään tekoon ottaa massiivinen Proust-aihe näyttämölle, mutta hän piti tekstiä epädraamallisena. Hänen mielestään teksti on tarkoitettu lukien nautittavaksi. Onhan tämänkin mielipide, näytelmässä oli kuitenkin sylikaupalla draamallisuutta. Vuoren mukaan teksti on tarkoitettu nautittavaksi viipyilevillä havainnoilla ja aistillisilla ilmaisuilla nautiskellen. Meidän oli vaikea ymmärtää Vuoren ajatuksia. Viipyileviä havaintojahan katsottiin nyt aistilliseen teatteri-ilmaisuun puettuna. Oikeastaan ihailimme sitä, miten elävä ja tapahtumarikas näytelmä oli. Näin erilaista kokeminen on. Siinä missä Vuori pitkästyi, me nautiskelimme tekstistä ja sen ”ylöspanosta”. Varmaan se, että Vuori ilmaisi odotelleensa loppua ja sanoi muutaman katsojan poistuneen tauolla, vaikuttaa näytelmän pieniin katsojalukuihin. Tajuaakohan arvostelija, millaista valtaa tulee Hesarin kautta käyttäneeksi.

Uutispäivässä 22.10 näytelmän arvostelleen Terhi Tarvaisen otsikkona oli ”Q-teatterin Prous-sovitus on Helsingin teatterisyksyn raskas helmi”. Päinvastoin kuin Vuori hän pitää esitystä tyylillisesti kokonaisena. Hän toteaa, että tulkinta on kielellisesti taiturimaista, kirjailijaa kunnioittavaa ja uskollisesti tulkitsevaa. Hän pitää esitystä hyvin älyllisenä ja katsojaltaan kirjallisuuden tuntemusta ja sivistyksellistä taustaa vaativana. Katsoja ei pääse helpolla. ”Eivät pelkästään siksi, että henkilöhahmot asettuvat esityksen päähenkilön ja kertojan, Marcellin elämänkaarelle. Mutta ne asettuvat myös kirjallisuuden historiaan ja ovat syvällisempiä kuin Q-teatterin Jälleenlöydetty aika niistä ehtii kertoa.” Tässä nyt ollaan ilmeisesti ”mikä on teatterin tehtävä” - ikuisuuskysymyksen edessä eli mennäänkö teatteriin vain viihtymään. Q-teatteri on ottanut vaativan tehtävän, yleisön kulttuurisen sivistämisen. Teatterin tarjontaahan täytyy seurata tarkemmin.

Lisäys: Kriitikko Laura Kimari kehuu Teatteri -lehdessä 7/2009 Proust -näytelmää. Hän sanoo, että jännitys säilyy, mutta se ei ole näytelmän sisällä vaan katsojan ja näyttelijöiden välillä. Erityisesti hän suitsuttaa vanhaa Proustia, palvelijaa ja Charlusta. Lavastus ja valaistus on kenties upeinta, jota hän on nähnyt. On varmaankin hienoa saada asiantuntevaa arvioita, vaikka yleisömenestys ei kummoinen olekaan.

 

Lisäyksen lisäys: Valaistuksen suunnitellut Jukka Kyllönen sain Thalia-gaalassa Valo-säde -palkinnot. Ansaitusti, valojen ja varjojen leikkiä näytän ylläkin kehuneen.