Aloitin Helsingin Juhlaviikkojen klassisen musiikin ohjelmani Espoon Sellosalissa kuuntelemalla saksalaista Kuss-kvartettia. Soittivat taidolla Mozartin Jousikvarteton B-duurin ja Brahmsin Jousikvarteton nro 3. Kaunista, kaunista, mitäpä siitä muuta tarvitsisi sanoa. Muutaman sanan enemmän toki voi lausahtaa Helmut Lachenmannin (s. 1935) teoksesta Grido. Vastaavaa on tottunut kuulemaan vähän nuoremmilta, hälyääniä kuten eräs soittajista kuulijoita valisti. Trokan heittoja, murinaa, narinaa, suhinaa, ulvahduksia, äkkinäisiä kumahduksia ja mitä vielä. Kiinnostavaahan sitä oli kuunnella, mutta en minä sitä kauniiksi sanoisi. Jukka Isopuro sanoi Hesarin arvostelussa 24.8.2010, että hälyiksi ääniä voidaan sanoa, mutta melua ne eivät ole. ”Teoksen dramaturgia syntyy soinnillisen värikartan auki kerimisestä, millimetrintarkasti säädeltyjen ääniainesten kehkeytymisestä, hälyjen sukulaisuuksista, kontrasteista ja salamaleikkauksista.”  Olen kuunnellut vastaavaa musiikkia niin vähän, että en erottanut samankaltaisina toistuvia sävelkulkuja ja sävelkulkujen kehittelyjä kuten traditionaalisessa soitannassa. Musiikki muistutti paikoin Saariahon elektronista musiikkia, ääntähän saatiin aikaan myös liu’uttamalla trokaa kielillä pituussuuntaan tai sahaamalla soittimen puuosaa. Haasteellista siis, niin soittajille kuin kuulijoillekin.

 

Hienoo kamaa, sanoi nuori mies toiselle Sibeliuksen kahden ensimmäisen sinfonian väliajalla yliopistolla. On tosi loistavaa, että Juhlaviikot on ottanut ohjelmaansa Tapiola Sinfoniettan soittamana ja Leif Segerstamin johtamana kaikki Sibeliuksen sinfoniat. Todella jännitystäyteinen hiljaisuus vallitsi yliopiston juhlasalissa odotettaessa Segerstamin ilmaantumista orkesterin eteen ja ensimmäisten sävelten nousemista ilmaan, minua ihan puistatti. Säveltäjä itse on johtanut sinfonioidensa ensiesitykset, seitsemättä lukuun ottamatta samassa salissa, historian siipien havina oli kuultavissa. Ilmeisesti ei ollut kuitenkaan kyse siitä siivestä, joka näkyi ensimmäisessä konsertissa eteen nostetussa Akseli Gallen-Kallelan Symposion taulussa, yksityinen omistaja oli antanut sen sinne konserttien ajaksi. Hieno ele. Ennen konsertteja Eero Tarasti esitteli sinfonioita, erinomaisen kiinnostava professori, joka tosin eksyilee milloin millekin polulle, Mahleristakin kertoi pitkät tarinat, mutta tietoa kun on hallussa niin mahdottomasti. Katso Tarastin blogi. Segerstam on massiivinen näky ja myös orkesteri taputti hänelle jokaisen sinfonian jälkeen. Melkoinen ego on miehellä, jos on kokokin. Ihmelapsi ollut aikoinaan ja eriskummallinen hahmo edelleen.

Eniten pidin ensimmäisestä ja toisesta, myös seitsemäs on mahtavaa musiikkia, jylisevää voimaa, mitäpä siitä muuta sanomaan, ihan etukenoon veti. Salin muodon vuoksi orkesteri on niin lähellä, että sointujen nousuja milloin mistäkin soittimesta on helppo seurata. Kolmannessa konsertissa olin niin laidassa, että edessä oleva rumpusetti korostui vähän liikaa. Sibelius kun käyttää paljon rumpuja, myös vasket ovat paljon äänessä. Arvostelujen mukaan Segerstamin johtaminen oli väljää ja antoi mahdollisuuden sointujen rauhalliselle muodostumiselle. Tarastin mukaan venäläiset prässäävät Sibeliusta liikaa, siksi nyt kuultu Segerstam on parempi. Matti Saurama puhui Uutispäivässä 25.8.2010 häivyttämisen taidosta, mikä kuvaa oivallisesti aiheiden hienovireisiä loppuja. Aiheiden välissä olikin taukoja, jolloin sai nautiskella ilmassa leijuvista sävelistä. Kolmannessa sinfoniassa ihan säikähdin yhtä pitkää taukoa. Neljäs sinfonia kestää 41 minuuttia, minulla olevalla cd:llä lähes kaksi minuuttia vähemmän.

 

Siinä missä ensimmäisissä vasket pauhasivat kuullaan myöhemmissä hienovireisiä puhaltimia ja jousien laulavaa ja sirisevää sointia. Romanttinen ote, ei paatosta, kertoi Tarasti. Keveämpiä, kauniita silti. Tarasti kertoi, että ensimmäisen sinfonian kuultuaan yleisö heti tajusi, että kyse on suomalaisesta musiikista. Kuuluuhan siinä synkkien kuusimetsien kumina, väljien hongikkojen suhina, kirpeiden talvipäivien pakkaspiccolot ja niitä kuuluisia joutsenia viidennessä, suomalaista siis. Kiintoisaa oli kuulla, että parhaillaan Pariisissa on ilmestynyt väitöskirja Sibeliuksen musiikista. Vaikka konserttipaikka oli autenttinen, kyse oli kuitenkin taideteosten nykyhetkisestä esteettisyydestä, opasti Tarasti. Tulkinnat elävät. Segerstam sai jokaisen konsertin jälkeen mahtavat aplodit, viimeisessä yleisö kiitti seisaaltaan. Oikein hieno kokemus.

Aivan erityylinen oli sitten Helsingin kaupunginorkesterin ja Latvian valtionkuron Schuman & Zender –konsertti. Menin sinne nuorten solistien Anna Danikin, Mika Nisulan ja Matti Turusen vuoksi, myös johtaja John Storgårdsin moukaroivaa johtamista on ilo seurata. Pettymys konsertti oli sikäli, että solistien osuus oli minimaalisen pieni. Kyllähän kuoro hienosti lauloi ja musiikki oli kaunista, mutta Nisulan vaivatonta tenoria ja Turusen komeaa bassoa olisi kuunnellut enemmän. Mukana oli yksi Danikin ja sellisti Tuomas Ylisen kaunis osuus. Aluksi kuultiin Hans Zenderin Schuman-Phantasie, joka pelasti illan. Todella kiinnostava teos, vaikka neljän käyrätorven käväisy yleisön edessä ja parvella vaikutti hivenen teennäiseltä. Säveltäjä itse on sijoittanut heidät yleisön joukkoon. Kaksi selloa ja kuusi viulua soitti takana korokkeelle nostettuna. Lyömäsoittimia oli monta, kaksi marimbaa, kaksi ksylofonia, kellot, rumpuja, kahdet lautaset ja yksi outo soitin, kuin lehmänkelloja vaakatasossa. Alussa tuntui kuin soittajat jotenkin pidättelisivät ja hidastelisivat pääsemättä kunnolla vauhtiin. Sävellys oli yhdistelmä valtavan kaunista ja melodista, imelääkin ja mahtavaa ryminää.

 Lisäys: Konserttisarja sai poikkeuksetta hyvät arvostelut Hesarissa niin Hannu-Ilari Lampilalta kuin Vera Siréniltäkin. Erityisesti suitsuttivat Segerstamin johtamista. "Käsittämätön mestari vaikeissa olosuhteissa ja hänen johtamiseensa asettunut seesteisyys ja luontevuus hämmästyttävä. Kuka olisi uskonut!" Olosuhteilla Sirén tarkoittanee ahdasta esitystilaa ja poikkeuksillisia soittimien sijoituksia. Sirén nosti soittajista esiin fagotisti Jaakko Luoman, Kuhmo-soittajia hänkin. "Olimme todistamassa hienoa traditiota. Menneisyyttä rakasteen, nyt-hetken kokien, tulevaisuuteen suunnaten. Ihana matka!"

Lopuksi pistän kokeiluna nettiosoitteen, johon olen ladannut vanhasta Hesarin Kuukausiliitteestä skannaamani jutun Leif Segerstamista. Järjestelmä ei hyväksy word-tiedostoja, joten on käytettävä jpg:tä. Alareunasta saa tekstin suurennetuksi. Ei tämä nyt viimeisen päälle näppärä ole, kunhan leikin.