”Minusta on tullut aika kirota, kumota ja ylittää taide”, sanoo Henry Wuorila-Stenberg omaelämäkerrallisen kirjansa Hämärän näkijä lopussa, jossa hän kertakaikkisen raadollisesti kokoaa elämänsä kulun. ”Tämä järjen ja hölynpölyn kujanjuoksu alkoi Mannerheimintiellä ollessani kahdeksan vanha. Siitä lähtien olen etsinyt vastausta olemassaolon kysymyksiin. Opiskellessani Roomassa pelkäsin, että jokin lopullinen sana tai lause paljastaisi äkkiä totuuden ja kuolisin. Uskoin, että totuus tappaa. 80-luvun alussa palattuani Suomeen hain valaistumista kiihtyvään tahtiin joka puolelta. Hain sitä itsestäni, hain sitä viinasta, hain sitä seksistä, hain sitä sekoilusta, hain sitä teosofiasta, taolaisuudesta ja hain hindulaisuudesta. Hain sitä taiteen muodoista ja väreistä, hain sitä buddhalaisuudesta, hain sitä meditaatiosta, hain sitä mystikoista, hain sitä kristinuskosta, hain sitä filosofiasta ja hain sitä runoudesta. Enää en usko sitä sanoista löytäväni, vastaus väistää loppuun asti, mutta se ei huoleta minua yhtään.”

002-normal.jpg

Itse

Hämärän näkijä on yli 550-sivuinen vuodatus, epäjohdonmukainen ja paikoin huterasti kirjoitettu, mutta äärettömän rehellinen, jopa itseruoskiva. Teos ei etene täysin kronologisesti, mutta se ei mielestäni haittaa teoksesta nauttimista. Wuorila-Stenbergiin kirjan kautta tutustumisen jälkeen voi ehkä sanoa, ettei muunlaista elämäkertaa tältä mieheltä voisi odottaakaan. Paikoin lukeminen ahdistaa, mutta lopun tyyni harmonia rauhoittaa. Voin kuvitella, että tämän jälkeen en kauhistele enää taiteilijan töitä niin kuin tähän saakka olen tehnyt. On puuttunut ymmärrystä, en tiedä, onko minulla nytkään sitä riittävästi, enemmän kuitenkin kuin ennen. Anhavalla olleesta tähän saakka viimeisestä näyttelystä oli Timo Heino sanonut, että kuvat ovat liian rankkoja monille, ne ylittävät sovinnaisuuden rajat. Lukemisen välillä tuijottelin kirjan keskelle valittuja kuvia ja kirjan päätettyäni kaivoin esille Meilahden retrospektiivisestä näyttelystä vuonna 2004 ostamani komean opuksen, juttuni kuvat ovat tästä teoksesta. Täytyy sen avulla vielä sulatella teoksia. Muistelmateos on saanut hivenen kriittisiä arviointeja sekavuuden vuoksi ja sen ymmärtää jo katsomalla alun sisällysluetteloa. Minulle teos oli kuitenkin silmiä avaava ja ylipäätään kuvataidemaailmasta tietoa lisäävä.

003-normal.jpg

Kadonneille

Taiteilijan elämä on ollut yhtä vuoristorataa, enemmän kuitenkin epäonnistumisen ja yleisölle kelpaamattomuuden tunnetta kuin suuria riemun ja onnellisuuden kausia. ”Olin surkeassa tilassa, olin epäonnistunut ja menettänyt mahdollisuuteni. Olin sotkeutunut maailman harhoihin enkä löytänyt tietä takaisin”, sanoo nuori taiteilija. Avioliitto kariutuu ja viina ohittaa lapsen. ”Elämäni oli ollut yhtä himojen tyydyttämistä, ja sen seurauksena olin muuttunut vieraan, elämättömän, tuskin lainkaan minulle kuuluneen elämän rauniokasaksi.” Vähitellen mies alkaa luottaa omaan osaamiseensa taiteilijana, se ei kuitenkaan aina riitä, kun hyväksymistä ei ala kuulua. Psykoottinen mieli luo harhoja, jotka lamauttavat välillä päiväkausiksi vuoteen pohjalle. Mieltään hän yrittää hoitaa lääkkeillä, viinalla, terapialla, meditaatiolla, uskolla ja tietysti maalaamalla. Apua taiteilija hakee niin ateismista, idän uskonnoista kuin Lutheristakin päätyen lopulta ortodoksisuuteen. Juopottelukin loppuu jossain vaiheessa. Poika Kimin sairastuminen skitsofreniaan oli hänelle kivun paikka ja tämän itsemurhan aiheuttama syyllisyys kalvaa pitkään. Fyysiset sairaudet vaivaavat taiteilijaa läpi koko elämän, herkkä mieli tuottaa myös harhaisia kuvitelmia mahdollisista sairauksista. Ahdistuskohtaukset seuraavat toinen toistaan. Konkreettisimmillaan kivut pakottavat maalaamaan istualtaan tai estävät maalaamisen kokonaan. Kirjasta selviää se julkisuudessakin ollut tieto, että Kuvataideakatemian homeongelmat vievät osalta henkilökunnalta terveyden, myös Wuorila-Stenberg sairastuu astmaan.

004-normal.jpg

Maalaus (osa)

Wuorila-Stenberg on toiminut opettajana niin Taideteollisessa Korkeakoulussa kuin Kuvataideakatemiassakin, viimeksi mainitussa myös professorina ja osaston johtajana. Rehtori Yrjö Sotamaata hän kuvaa itsevaltaiseksi ja henkilökunnasta piittaamattomaksi. Myös Kuvataideakatemiassa tapahtui Taideteollisen korkeakoulun kaltaisia muutoksia sen siirryttyä uusiin tiloihin Hämeentielle, tuli kulunvalvonnat, valvontakamerat ja ennen kaikkea siisteysfanatismi, kaikki muuttui liian steriiliksi ja kliiniseksi. Hän kritisoi koulutuksen muuttumista teoreettisemmaksi eikä häneltä ainakaan aluksi riitä ymmärrystä taiteen tohtoritutkintoja kohtaan. ”Laadun ja kokemuksen korvasivat vähitellen loputon määrä teoreettisia käsitteitä, eikä opettajakaan voinut enää uskottavasti sanoa, että tuo on hyvä teos ja tuo huono, tai tuo toimii ja tuo ei.” Muistan hyvin, millaista keskustelua käytiin taidekorkeakoulujen tohtorikoulutuksen käynnistyessä. Wuorila-Stenberg joutui hankkeeseen mukaan ja sanoo ymmärtäneensä liian myöhään, että ”tulevien tohtorien joukkoon kuului myös keskinkertaisuuksia, joista tuli tulevataidekouluihin vaarallisia vallan käyttäjiä, byrokraatteja ja taiteen latistajia”. Halusihan hän itsekin tavallaan olla vallan käyttäjä suostuessaan vastaanottamaan professuurin. Pelkkä taiteen tekeminen kun ei näyttänyt riittävän kuvioissa pysymiseen, hän kirjoittaa.  Hän koki hallintoon liittyvät tehtävät joka tapauksessa henkisesti erityisen raskaiksi.

010-normal.jpg

Maalaus

Suomalaisen taiteen kansainväistymisestä puhuttiin erityisesti Guggenheim-hankkeen yhteydessä. Myös tähän asiaan ottaa Wuorila-Stenberg kantaa. Hän ei ymmärrä jokaiseen taiteilijaan kohdistuvaa vaatimusta kansainvälisen uran luomisesta. Hän itse kouluttautui DDR:ssä ja opiskeli myöhemmin myös muualla Euroopassa, mm. Italiassa. Taidenäyttelyihin hän on osallistunut monessa maassa, joten hänellä on kyllä kanttia ottaa asiaan kantaa. Kyytiä häneltä saavat niin Kiasma kuin monet galleriatkin. Erityisten kuraattorien tulo taidemaailmaan harmittaa Wuorila-Stenbergiä, yhdentekeviä taidebyrokraatteja ja kaupallisesti suuntautuvia taiteilijoita hän vihaa. Sinänsä eri gallerioiden analyysejä on mielenkiintoista lukea, samoin arvioita toisista taiteilijoista ja heidän teoksistaan, vaikka pieni tirkistelyn fiilinki siinä lukijalle väistämättä välillä tulee. Jotkut taidearviot ovat suorastaan teilaavia, ei ole varmaankaan miellyttävää lukea sellaista itsestään. ”Taidemaailmassa – erityisesti määräävissä asemissa – pyörii liikaa paskiaisia, joilla ei ole minkäänlaista rakkautta itse taiteeseen, ainoastaan omaan uraansa.” Toisaalta hän julistaa rakkauttaan joitakin taiteilijoita kohtaan ja kehuu heitä estoitta. Oppilaista suurin osa on hänelle rakkaita. En ole myöskään vakuuttunut, että juopottelu- ja sekoilukuvaukset taidetuntemustani erityisemmin kasvattavat. Välillä jopa ihmettelin, että mahtaako taiteilija todella niinkin tarkasti muistaa tapahtumien kulkuja.

007-normal.jpg

Täällä Pohjan tähden alla

Kateutta taidemaailmassa on Wuorila-Stenbergn mukaan paljon, hän itsekin sortuu kadehtimaan toisten menestymistä. Taiteilijoiden vallan keskittymä muodostui Taide-lehden sisälle. Valtataistelua käytiin myös eri koulukuntien ja taiteilijajärjestöjen välillä. Taidenäyttelyiden kuraattoreiden valtaa Wuorila-Stenberg arvostelee voimakkaasti, näyttelystä kun tuli vähitellen kuraattoreiden omia taideteoksia. ”Taiteilijoiden ominaisuuksiksi tuli hyödyllisyys, luotettavuus, miellyttävyys ja ennen kaikkea uskollisuus kuraattorille ja galleristille. Missään nimessä taiteilija ei saanut olla millään tavoin hankala – kuten hyvät taiteilijat lähes aina olivat.” Niin Wuorila-Stenbergikin. ”Suomessa maalauksesta oli tullut valehtelijoiden ja teeskentelijöiden laidunmaa, egoistien ja narsistien kansoittama turha taidemuoto”, toteaa taiteilija eräänä pessimistisenä kautenaan. Ei hän toisaalta kiellä olevansa egoisti itsekin.

005-normal.jpg

Hihhulit I

Pidin kovasti niistä osista teosta, jossa Wuorila-Stenberg kuvaa taideteostensa syntyä, niin vaikeuksia kuin suuren onnenkin hetkiä. Väriskaala muuttuu, mukaan tulee henkilöitä, niin vaimo, isä kuin hän itsekin. Myös se, miten muiden tekijöiden teosten katsominen vaikuttaa omaan työhön, on kiintoisaa luettavaa. Kirjallisuus ja musiikki ovat tärkeitä. Lukeminen oli Wuorila-Stenbergille elinehto, hän haki elämänsä kriisitilanteisiin ratkaisuja lukemalla. Ei hassumpi vaihtoehto meille itse kullekin. Työt ovat hyvin henkilökohtaisia, sitä en ole itse oikein aiemmin ymmärtänyt. Kirjan nyt luettuani katselin kuvia kiinnostuneena, ne avautuivat minulle toisin kuin ennen. Löysin taitelijan itsensä monesta kuvasta, on tuskaisia päitä suut ammollaan, on jopa jalka kuvaamassa ilmeisesti taiteilijan kipuilua liikkumisvaikeuksien kanssa. Berndt Arellin analyysi isä-poika teoksista on näyttelyjulkaisussa Ristiriidasta myötätuntoon valaisevaa luettavaa. Wuorila-Stenbergin teoksista on tulkittavissa taiteilijan elämänkatsomuksellinen taistelu, henkilökohtainen suru ja yhteiskunnalliset tapahtumat. Hämärän näkijä kirjoittaa paikoitellen kirkasta analyysiä maailman tilasta, joka sitten siirtyy kuvina katsojien pohdittavaksi. Näissä kohdin tulin ajatelleeksi, että josko kuitenkin olisi hyvä teosta katsoessaan tietää, mitä taiteilija on halunnut sanoa, eikä pelkästään luottaa omaan vaikutelmaansa. Katsojahan ei sitä aina tavoita. Leppymätön viha kaikkia maailman vääryyksiä kohtaan on osa Wuorila-Stenbergin taitelijuutta ja muuttuu kuviksi. Mielenkiintoista on, että hän katselee Meilahden retrospektiivistä näyttelyä lähes ulkopuolisen silmin ja tekee havaintoja omasta kehityksestään.

006-normal.jpg

Kuinka pitkä on yö? (osa)

Wuorila-Stenbergin maalaukset kirkkaine väreineen ovat vetäneet minua puoleensa siitä huolimatta, että ne ovat joskus niin vaikeita katsoa. Mietiskelin aiemmin sitä, millainen mies mahtaa olla noin rankkojen kuvien takana. Nyt tiedän, että siellä on rikkonainen, haavoittuvainen ja herkkä maailman pahuuksia kipeästi kokeva taiteilija. ”Maalaus oli minun turvani ja siihen olin kahlehdittu.”