Kokemus Teatteri Jurkassa ystäväni kanssa näkemästämme Marquerite Durasin teksteihin pohjautuvasta näytelmästä Vastarinta oli niin voimakas, että tempauduin kirjoittamaan vielä muutaman sanan teatterista. Laajemmin kirjoittelin pläjäyksessäni 1.3.2014 ja erikseen vielä Kristian Smedsin ohjaamasta Veistäjät –näytelmästä 30.3.2014. Teatteri Jurkan Vastarinnan on ohjannut Mikko Roiha ja lavalla tai oikeammin teatterin nurkassa näyttelevät Tanjalotta Räikkä, Laura Rämä ja Anna-Leena Sipilä. Kirjoittamisen arvoinen on myös Q-teatterissa parhaillaan menevä Akse Petterssonin ja Johannes Ekholmin kirjoittama Kaspar Hauser. Se on Petterssonin ohjaama, näyttelijöinään Lotta Kaihua, Jussi Nikkilä ja Eero Rintala. Melkoisen vaikutuksen teki minuun ja ystävääni myös Kansallisteatterissa näkemämme Laura Ruohosen kirjoittama ja ohjaama Luolasto. Vaikutus oli kuitenkin vastakkainen edellisiin pienissä teattereissa nähtyihin esityksiin verrattuna, siis tyrmäävä. Teksti ei yksinkertaisesti toiminut näyttämöllä, itsekseen luettuna olisi saattanut toimiakin.

003-normal.jpg

Vastarinta kertoo 1940-luvun alun Saksan miehittämässä Ranskassa toimivasta vastarintaliikkeestä, jossa naiset olivat hyvin aktiivisia. Kirjailija Duras tutustuu saksalaiseen ja toivoo saavansa hänen kauttaan tietoja vangitusta miehestään. Saksalaiset kukistetaan ja maahan palautetaan vankeja ja keskitysleireillä olleita ihmisiä. Kirjailija Durasin mies oli keskitysleiriltä palanneiden joukossa. Duras hoitaa hänet terveeksi ja jättää. Kaspar Hauserin lähtökohta on niin ikään todellinen henkilö, poika, jota on pidetty kellarissa vailla ihmiskontakteja. Päästyään ihmisten ilmoille hän joutuu opettelemaan kaiken alusta, aina kävelystä lähtien. Jopa toinen ihminenkin on hänelle outo ilmestys. Näytelmä on kuitenkin tuotu tähän päivään. Siinä esitetään, millaisena ulkopuolinen tarkkailija voi nähdä ajan nuorten maailman, kielen ja elämäntavan. Luolastossa Ruohonen vie katsojan ydinjätteen varastointipaikkana olevaan luolastoon. Näytelmä perustuu kirjailijan omakohtaiseen kokemukseen Harrisburgin ydinvoimalaonnettomuuden jälkiseurauksista ja hänen retkistään muinaisiin luoliin. Kertomukseen nivoutuu myös vartijan ja luolatutkijan rakkauskertomus. Luolaston seinillä taiteilee kolme henkiolentoa, jotka tekevät tarinasta moniulotteisen.

Näistä kolmesta näytelmästä voi tehdä useita herkullisia vastakohta-asetelmia ja rinnastuksia. Tässä tapauksessa suuri vastaan pieni –asetelmassa pieni voittaa. Luolaston Kansallisteatterin suurelle näyttämölle rakennettu upea luolasto kolmine hisseineen on vaatinut paljon kustannuksia, mutta olkoon näyttämö kuinka hieno tahansa, kun teksti ei toimi, näytelmältä putoaa pohja. Vastarinnassa pikkuruisen Teatteri Jurkan nurkassa heilutellaan kolmea tuolia, siinä kaikki. Valoilla näyttelijöistä saadaan seiniin tehokkaita varjoja ja asetelma on paikoin visuaalisesti kaunis. Teksti menee tehokkaasti perille metrin parin päässä istuville katsojille. Lavastuksellisesti Kaspar Hauser asettuu näiden välimaastoon. Lavastuselementtejä ei ole paljon, mutta koko ajan käynnissä oleva videointi ja kuvan heijastaminen laajoihin taustoihin luo tehokkaasti vaihtelevan näyttämön. Vastaavaa tekniikkaa näin ensimmäisen kerran Juhlaviikkojen esityksessä Pelurit Kansallisteatterin suurella näyttämöllä, esitys oli Volksbune Berlinin ohjaajanaan Frank Castorf. Sittenhän tekniikka on yleistynyt ja videoita, valoja ja ääntä käytetään tänä päivänä hyvin monipuolisesti kaikissa teattereissa.

005-normal.jpg

Esityksen muodon näkökulmasta Vastarinta ja Kaspar Hauser ovat rinnastettavissa. Kummassakin väliajan erottamat näytelmän osat poikkeavat suuresti toisistaan. Alkuosa hämäännyttää katsojan, Kaspar Hauserissa ajattelin, että tällaista mekastustahan on nähty ties kuinka monta kertaa. Vastarinnassa alkuosa oli sekava ja lähestulkoon käsittämätön, Durasin tekstejä oli ilmeisesti yhdistelty yrityksenä luoda taustoitusta vastarintaliikkeen toiminnan kuvauksella. Kummassakin näytelmässä toinen osa on näytelmän ydin. Kaspar Hauserissa räväytetään sketsimäisesti esiin koko nuorten kokema maailma, sanasto, elintavat ekoiluineen, pukeutuminen, musiikki ja kaikelle nauretaan itseironisesti. Katsoja tempautuu mukaan ja yrittää painaa mieleensä näkemäänsä voidakseen kertoa muille vaikutelmistaan. Vastarinnan toisessa osassa näyttämöllä on kirjailija ja hänen lähestulkoon kuollut puolisonsa. Tunnelma on maaginen, eikä katsoja voi irrottaa katsettaan kirjailijan suorastaan robustista hahmosta.

Vastarinnan päähenkilöksi muodostuvan Tanjalotta Räikän suoritus on kertakaikkisen loistava. Niin loistava, että tempauduimmee ystäväni kanssa halaamaan häntä esityksen jälkeen ravintola Marian helmessä. Hän oli yllättynyt, mutta iloinen. Näyttämöllä Räikkä oli täysin paljas vahvoine olemuksineen ja traagisine kasvoineen. Hyvin muuntautumiskykyinen hän on, ei tarvitse kuin verrata tässä olevia kuvia googlettamalla esiin nouseviin kuviin. Hyviä olivat myös Laura Rämä ja Anna-Leena Sipilä. Jurkan näyttämölle ei oikein voi huonoja näyttelijöitä tuodakaan, vaikka suurilla teattereilla on yleensä valovoimaisemmat näyttelijät. Jurkassa kaikki paljastuu, niin lähellä yleisöä esiintyjät ovat. Nuorta näyttelijäkaartiamme täytyy tässäkin yhteydessä ihailla. Kaspar Hauserin Lotta Kaihua, Jussi Nikkilä ja Eero Ritala olivat hekin kertakaikkisen hyviä. Jos haluaisi verrata, voisi Nikkilän nostaa vielä toisia muuntautumiskykyisemmäksi ja kiinnostavammaksi. Luolaston tekstin onttoutta osoittaa se, että sellaisetkaan loistavat näyttelijät kuin Martti Suosalo, Alma Pöysti ja Sari Mällinen eivät saaneet sitä elämään.

004-normal.jpg

On aina mielenkiintoista pohdiskella erilaisten tekstien soveltumista näyttämölle. Tässä tarkastelluissa näytelmissä on sekä valmiin jo vanhan tekstin muokkaamista näytelmäksi että suoraan näyttämölle kirjoitettuja tekstejä. Ruohosen Luolasto-aihe on sinänsä mielenkiintoinen, mutta mielestäni hän sortuu liikaa opettamiseen. Katsojalle ei jää omaa tilaa oivaltaa, vaan kaikki tarjotaan ”katsokaa nyt, miten väärin tässä toimitaan” –mentaliteetilla. Kaspar Hauserin teksti on kahden kirjoittajan ja toimii hyvin, siinä ei pyritä erityiseen kertomukseen, vaan esitellään tämän päivän nuorison maailmaa. Vastarinnassa on käytetty useampia Durasin tekstejä, osittain se toimi hyvin, osittain oli sekavaa. Olen nähnyt Durasilta toisenkin näytelmän, Eero-Tapio Vuoren ohjaaman Kuolemantaudin Kansallisteatterin Omapohjassa. Se toimi hyvin, hidasta kerrontaa rakkaudesta vailla erityisiä korostuksia. Viime aikojen näytelmistä myös Juha Hurmeen Europaeus on suoraan näyttämölle kirjoitettu, Hurme itse myös ohjasi Kansallisteatterin Willensaunaan tuodun näytelmän. Se oli hyvä ja teksti toimi mainiosti. Avoimien Ovien Työmiehen vaimo oli Heini Tolan näyttämölle sovittama ja ohjaama Minna Canthin näytelmä. Tola oli ottanut mukaan myös Canthin lehtitekstejä, mikä mainiosti taustoitti näytelmän tapahtumia. En pyrikään sanomaan, mikä tekstin tuottamistapa toimii parhaiten näyttämöllä. On käynyt myös niin, että olen hankkinut jonkin hyväksi kokemani tekstin jälkikäteen luettavaksi. Joskus näytelmä palautuu mieleen, joskus tekstiä on suorastaan vaikea tunnistaa samaksi, minkä olen nähnyt. Luolaston Ruohonen ja Kaspar Hauserin Pettersson olivat itse myös ohjanneet esityksensä. Muistaakseni Ruohonen sanoi kirjamessuilla, että hän ei voisi kuvitellakaan antavansa tekstiään toisen ohjaamaksi. Kiinnostavaa, mitenkähän siinä olisi käynyt?

Ja vielä lopuksi sukupolvinäytelmästä. Helsingin Sanomien Maria Säkö ylisti Kaspar Hauserin maasta taivaaseen ja sanoi sitä visuaaliseksi ja metaforiseksi sukupolvivallankumoukseksi. Kuulun ikäni puolesta aivan eri maailmaan kuin näytelmän kohteena olevan ikäluokka ja Maria Säkö itse. Ehkäpä siksi suhtaudun vähän empivästi Säkön määrittelyyn. Visuaalisesti esitys oli mainio, mutta oliko se vallankumouksellinen? Vastaavaa kaiken kyseenalaistamista ja ilmiöille nauramista oli myös Kansallisteatterin näytelmässä Neljäs tie, kirjoittajinaan Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä. Olennaista on, että Kaspar Hauserissa ajan ilmiöille nauravat kohteensa kanssa saman ikäiset aina Säköä myöten. Neljännen tien ilmiöitä kuvaavien ihmisten kanssa minä katsojana olen saman ikäinen, paikoin myös tapahtumissa mukana ollut. Kaspar Hauser ihmetteli asioita läheltä, minä kaukaa, löytyisikö tästä eroa. Tärkeätä teatterissa on kuitenkin katsojan kokema vaikutetuksi tuleminen ja näytelmän jälkeinen pään sisäinen pöhinä modernia käsitettä käyttääkseni.