Olen tässä lueskellut muutamia kirjoja, joista voisi jonkin sanan näillekin sivuille kirjoittaa. Japanilaisen Murakami Harukin yli 600-sivuinen teos Kafka rannalla tarjosi viihdyttävän ja jännittävänkin matkan myyttien ja tarujen maailmassa. Teoksen on suomentanut Juhani Lindholm. Päähenkilöinä olivat kotoaan karannut 16-vuotias Kafka Tamura, jonka äiti ja sisar ovat jättäneet jo pikku poikana isänsä huomaan sekä lapsena onnettomuuteen joutunut 60-vuotias Nakata, joka osaa keskustella kissojen kanssa. He eivät koskaan kohtaa, mutta heidän kohtalonsa kietoutuvat yhteen. Monin paikoin ei voi tietää, ovatko tapahtumat todellisia vai henkilöiden kuvittelemia. Se ei sinänsä haittaa lukunautintoa, surrealistinen tarina vie mukanaan. Kyse on elämäntuskasta ja sen pohtimisesta, missä määrin ihminen on vapaa päättämään omasta elämästään. Jos on kiinnostunut romaanista, voi lukea etukäteen Kiiltomadosta löytyneen arvostelun.

Melkoinen opus on myös Margaret Atwoodin nimeltään Grace -romaani, yli 600 sivua sekin. Suomentaja Kristiina Drews. Romaani pohjautuu tositarinaan 1800-luvulta. Nuori nainen, piikatyttö  Grace Marks joutuu syytetyksi kahdesta murhasta poikaystäväkseen leimatun miehen kanssa. Mies tuomitaan kuolemaan naisen saadessa elinikäisen kuritushuonetuomion. Hän istuu vankilassa lähes 30 vuotta, alkuaikoina muutamia vuosia myös mielisairaalassa. Hänestä tulee vuosien mittaan luottovanki, joka saa työskennellä vankilanjohtajan perheessä. Psykiatri Simon Jordan kiinnostuu monien muiden lailla hänen persoonastaan ja hänenkin mielenterveytensä horjuu pitkällisissä haastatteluissa. Kerrotaan myös Simonin yksityiselämästä ja hänen rakkausseikkailustaan. Gracella on paljon puolestapuhujia vankilan ulkopuolelle, he uskovat hänen syyttömyyteensä. Ihan tarkkaan romaani ei kyllä kerro, oliko hän todella syyllinen, vaiko ei.  Kjell Westötä taisin moitiskella kirjeiden käyttämisestä tekstin seassa. Nyt kyllä on sanottava, että väliin sijoitetut kirjeet tuovat mukavaa vaihtelua tosi pitkän tekstin lomaan. Atwood kirjoittaa niin, että tarkkaavaisuus kyllä säilyy. Simonin haastattelut mahdollistavat oivallisesti sekä Gracen nykyisyyden että menneisyyden kertomisen samanaikaisesti. Nykypäivän lööppimaailmaan teoksen tuo vankilanjohtajan Gracea koskevien sanomalehtijuttujen leikekirja, josta vanki itsekin seuraa, mitä hänestä kirjoitetaan. Atwood kuvaa mielenkiintoisesti vangin sielunelämää ja hänen suhtautumistaan kohtaamiinsa ihmisiin. Suosittelen lukemista kirjan pituudesta huolimatta.

Olin tallentanut kirjallisuusarvostelun Atiq Rahimin Kärsimusten mustasta kivestä Hesarista jo syyskuun 16. päivältä, mutta kirjastosta sain kirjan lainatuksi vasta marraskuussa (huomaa kuvassa ikkunan takana oleva lumi). Käännöksen on tehnyt Kristina Haataja ja sitaatit on suomentanut Jaakko Hämeen-Anttila. Teos on LIKEn ja Suomen UNIFEM ry:n yhteistyössä julkaisema. Romaani eli kertomus, kuten kirjailija sanoo, on kirjoitettu N.A:n muistolle – aviomiehensä raa’an murhan uhrina 2005 kuolleelle afgaanirunoilijalle. Kirjailija ei tavannut koskaan runoilijaa, mutta kävi katsomassa hänen koomassa makaavaa aviomiestään.  Romaani kertoo sodassa vaurioituneesta, koomassa makaavasta miehestä tai oikeammin hänen vieressään valvovasta vaimosta. Vaimo puhuu miehelleen, vaikka tämä ei vastaa, puhuu koko elämänsä tarinan. Tarina ei ole kaunis ja kuten Nina Paavolaisen lehtiarvioinnissa todetaan, loppu ei voi olla onnellinen. Mutta millainen, sitä en paljasta. Aviomiehestä tulee vaimolle myyttinen kärsimysten kivi, jolle koko elämänkohtalo vuodatetaan. Armahdusta ei kuitenkaan tule. Ollaan keskellä sotaa, eletään lähestulkoon raunioissa, pelätään ja kärsitään. Pienoisromaani on kertomus Afganistan epätoivoisesta yhteiskunnasta, se on kertomus miehisen uskonnon vallankäytön alas painamista naisista ylipäätään ja se on kertomus yksittäisestä avioliitosta ja yksittäisestä naiskohtalosta. Rahimi tietää, mistä kirjoittaa. Hän on Ranskasta turvapaikan saanut pakolainen. Kirja on saanut ranskankielisen kirjallisuuden arvostetuimman palkinnon, Goncourt-palkinnon. Sota on alati läsnä hänen kirjoissaan. Kirjasta käydään keskustelua hesarin Lukupiirissä.

Tietysti minun piti hankkia kaksi muutakin Rahimilta suomennettua kirjaa. Maata ja tuhkaa – afganistanilainen tarina, suomentanut Kristina Haataja on tarina isoisästä, joka lähtee pojanpoikansa kanssa kertomaan kaivoksilla töissä olevalle pojalleen, että heidän kotikylänsä on tuhoutunut pommituksessa ja muu perhe on mennyt mukana. Uskaltaako pojalle kertoa? Osoittautuu, että poika on jo tietoinen ja hänelle on valehdeltu, että kaikki ovat kuolleet. Isä ei tapaa poikaa, eikä kertomuksesta käy ilmi, miten elämä jatkuu. Unen ja kauhun labyrintti kertoo Kabulissa sattumanvaraisesti sotilaiden hakkaamaksi tulleen miehen tarinan. Nainen, jonka mies on surmattu, pelastaa hänet. Kertomus keskittyy naisen vähä vähältä paljastamaan elämän kauheuteen. Äiti hoitaa miehen Pakistaniin, jossa hän osoittauduttuaan vääräuskoisesti joutuu jälleen sotilaiden käsiin. Kirja paljastaa Kabulin kauhut.

Kirjoja lukiessani mietin, että pitääkö tällaisia kirjoja lukea, jos ei oo pakko. Saisiko ihminen sulkea silmänsä ja korvansa ja elää rauhassa omassa loukossaan tietämättä, mitä kauheuksia maailmalla tapahtuu? Tekeekö se ihmisestä jotenkin paremman ja kunniallisemman, että ottaa selville ja tietää.



Hauskankin kirjan olen lukenut, nimittäin Birgit Vanderbeken Simpukka-aterian. Sen on kääntänyt Olli Sarrivaara ja kustantanut oudolta kuulostava Lurra Editions. Kirja on eräänlaista perheen tyttären ajatusten virtaa lähes kokonaan vaikka kappalejakoa ja pitkin lauserakentein. On kyse DDR:stä länteen muuttaneesta perheestä, jota isä on terrorisoinut koko elämänsä. Isä halusi ”oikean perheen”, jota tämä ei ollut. Tytär oli luonteenpiirteiltään kuten isä, mutta poika taas äitinsä tapaan herkkähermoinen. Eihän se käy. Perhe on valmistanut simpukka-aterian ja odottaa isää kotiin matkalta, jolla hänen pitäisi saada ylennys. Itse asiassa kirja kertoo todella viiltävän tarinan perhehelvetistä, mutta kepeästi ja pakottaa ahmaisemaan kirjan kertalukemalla. Ihana kirja, suosittelen näin Saksojen yhdistymisen kunniaksi.

 Vinkki:

Katso Marjukan lähettämää osoitetta kirjalliseksi

joulukalenteriksi.