Etsiessäni kuvitusta tähän pläjäykseen, kaivoin kirjahyllystäni Sibeliusta koskevat kirjat. Oikein itsekin hämmennyin, miten iso läjä niitä kertyi. Isottelultahan tämä tuntuu, mutta menköön. Ensimmäinen Karl Ekmanin Jean Sibelius ja hänen elämäntyönsä näyttää ilmestyneen 1956 ja monet muutothan se onkin jo kokenut. Seuraavana muistan hankkineeni Santeri Levaksen Jean Sibelius Muistelma suuresta ihmisestä, joka niin ikään on ilmestynyt 1950-luvulla. Sitten taisi hyllyyn tulla Erik Tavaststjerna ja lopuksi kirjeenvaihtokirjat. Marraskuussa Kirjan ja Ruusun päivän jostakin teltasta ostin sitten Tomi Mäkelän kirjoittaman Sibelius, me ja muut, jonka nyt vasta luin. Kuluvan vuoden toisesta Rondosta havaitsin, että Veijo Murtomäki on Musiikki-lehdessä runtannut kirjan jokseenkin perusteellisesti 40-sivuisessa artikkelissaan. Tomi Mäkelä on vastannut hieman lyhyemmällä lähes parikymmensivuisella artikkelilla. Näihin en ole tutustunut.

Mäkelä on Magdeburgin yliopiston musiikkitieteen professori ja hänen näkemyksiään leimaa saksalainen Sibelius-kuva, joka ei miellytä Murtomäkeä. Rondossa kirjoittaneen Kimmo Korhosen mukaan on todennäköistä, että jatkossa nousee esiin useita yrityksiä Sibelius-kuvan rakentamiseksi. Sibeliukseen olemme tottuneet yhdistämään kalevalaisuutta, kansallisuutta, isänmaallisuutta ja luontoyhteyttä. Saattaa olla, että eniten Mäkelän kirjassa ärsyttää Sibeliuksen Saksan kansallissosialisteihin liitetyt yhteydet. Suomalaisen idolin halutaan olevan puhdas kaikista negatiivisista piirteistä. Tästä syystä kirja on hyvin kiintoisa, koska tällaista tarkastelua en ole aiemmin Sibeliuksesta lukenut.

Mäkelän mukaan Sibelius oli yksi maailman eniten väärinkäytetyistä ja väärinymmärretyistä säveltäjistä, mikä johtui nimenomaan suomalaisuuteen liittyvistä ennakkoluuloista. Royal Musical Associationin puheenjohtaja Deathridge on toivonut, että Sibelius joskus kyettäisiin ”irrottamaan” Suomesta kuten Grieg Norjasta. Tämä on ollut eräänlaisena kimmokkeena Mäkelän kirjalle. Mäkelä käsittelee Sibeliusta meidän, siis suomalaisten ja muiden hänestä antaman kuvan perusteella ja sen perusteella, millaisen vastaanoton hänen musiikkinsa on saanut. Mäkelä vetoaa Carl Dahlhausiin, jonka mukaan säveltäjän taiteilijaidentiteettiä ei kannattaisikaan lähestyä elämäkertakirjallisuuden keinoin, sillä niin syntyy väkisinkin yksipuolinen kuva. Mäkelä itse pitää kirjaansa enemmän ”esseenä” kuin tietokirjana. Murtomäki arvosteleekin häntä lähteiden vajaasta käytöstä.

 

Sibeliuksen (synt. 1865) kuten muidenkaan ns. kultakauden taiteilijoiden yhteydessä ei tule ajatelleeksi, että he elivät pitkään Venäjän suuriruhtinaskunnassa. Mitä se suomalaisuus Sibeliuksen kohdalla siis oli? Hänen voidaan katsoa olleen paitsi suomenruotsalainen niin myös suomalais-ruotsalainen isänsä sukutaustan vuoksi. Äidin suku on suomalaista. Taustan voidaan katsoa olleen keskiluokkainen ja Ainon kautta hän tutustui vanhaan maa-aateliin. Sibeliuksen suomalaisuus ei siis juonnu jostain korven kätköistä, vaikka Ainola kohtuullisen kaukana Helsingistä olikin. Mäkelän mukaan Sibeliuksen luntosuhde on paljolti väärinymmärretty ja hänen musiikkiinsa yhdistetyt Lappi-kuvat vievät ajatukset väärille urille. Sibelius ei koskaan käynyt Lapissa. Tästä näkökohdasta Mäkelä analysoi kiintoisasti esimerkiksi Kalevala –sävellystä.

 

Sibelius ei kuulunut niihin taiteilijoihin, joiden päämääränä oli päästä Pariisiin. Hän vietti pitkiä aikoja Berliinissä sekä opiskelemassa, että ”harjoittamassa kulttuurivientiä”. Reunahuomautuksena todettakoon, että tämän hetken kulttuurivientiin liittyvät innovaatiot tuntuvat välillä naurettavilta, kun ajattelee 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun taiteilijoita. Miksikähän Pariisin maailmannäyttelyihin osallistumista oikein pitäisi kutsua? Sibelius menestyi myös Lontoossa ja New Yorkissa ja hänen Amerikassa saamansa maine olikin jotain ainutlaatuista. Uudessa maailmassa saatu menestys aiheutti kateutta  ja oli osittain luomassa hänelle ”kevyen” säveltäjän leimaa. Menestyksen myötä häntä sanottiin myös kaupalliseksi säveltäjäksi, joka kyllä kuulostaa oudolta. Hänestä tuli juorujen kohde, eikä hän Mäkelän mukaan osannut koskaan käsitellä tätä puolta elämässään.

Suomalaisille arkaa asiaa eli Sibeliuksen yhteyksiä kansallissosialisteihin Mäkelä käsittelee laajasti. Asiaan liittyy Saksassa perustettu Sibelius-seura, jonka taustalla voidaan katsoa olleen natsihallintoa tukeneita henkilöitä. Mäkelä painottaa, että Sibelius ei ollut millään tavoin poliittinen henkilö, joskaan hän ei kyennyt aina vastustamaan eikä suhtautumaan kriittisesti häntä lähestyneisiin ihmisiin ja tuli näin vedetyksi toimintaan, joiden perusteella häntä voisiin syyttää natsisympatioista. Tuoreimpana suomalaisia ärsyttäneenä tapahtumanahan lehdissä uutisoitiin äskettäin, kuinka Sibeliuksen musiikkia soitettiin Dresdenin äärioikeiston marsseilla. Eihän se miellyttävältä tuntunut, pakko myöntää. Mäkelä toteaa, ettei Sibeliuksesta saa natsia tekemälläkään, mutta ei myöskään vastarintaliikkeen kannattajaa. Poliittiseen osuuteen voi sisällyttää tarinan, jonka mukaan Sibelius joutui pidätetyksi juhlittuaan kadulla muiden mukana Bobrikoffin murhaa. Poliiseille hän ei suostunut ilmoittamaan juhlinnan syytä ja pidätykseen oli pakko merkitä syyksi ”aiheeton ilo”.


Mäkelä kirjoittaa pitkään ”Ainolan hiljaisuudesta eli siitä pitkästä ajasta, jolloin Sibelius ei enää säveltänyt ja jolloin odotettiin kahdeksatta sinfoniaa. On puhuttu masennuksesta, alkoholismista ja muista Suomen talven mahdollisista lieveilmiöistä. Elämä vain hiljeni vuosikymmeniksi, kutsuja ulkomaille sateli, mutta Sibelius ei matkustanut. Rahakaan ei enää ollut esteenä. Vetäytyminen oli Mäkelän mukaan tietoista. Sävellyskautensa loppupuolella Sibelius sävelsi iki-ihanan viulukonserton. Mäkelä ounastelee hänen säveltäneen sen ”itselleen” eli oman toteutumattoman viulistiuransa vuoksi. Toista viulukonserttoa ei nimittäin koskaan tullut.

Mäkelä analysoi myös sitä, miten Sibeliusta on käsitelty tietosanakirjoissa, eikä tulos ole häävi. Hän arvelee kyllä, että tilanne saattaa vielä muuttua. Mäkelän mukaan Sibeliusta ei ole totuttu pitämään maailmanparantajana eikä hänen taidettaan lasketa niiden ilonpilaajien joukkoon, jotka eivät malta olla tuomatta julki pessimismiään ja olemaan kiusaamatta sillä muita. Sibelius on tuttu keveydestä, josta on opittu saamaan luottamusta, elämäniloa ja voimaa. Silloinkin kun Sibelius on surumielinen, hänen musiikkinsa on kaunista melankoliaa eikä soivaa masennusta.

Lisäys: Löysin jälkikäteen tallentamani Vesa Sirénin kirjoituksen Veijo Murtomäen ja Tomi Mäkelän riidasta (Hesari). "Nyt eivät enää riitele vain asiat, nyt riitelevät ihmiset", toteaa Siren. Murtomäen otsikkoa "Sibelius Tomi Mäkelän pesuvedessä: sekasotkua ja outoja väitteitä perustellun säveltäjäkuvan sijaan", Sirén pitää rajuna. Murotmäen mukaan Mäkelällä on "hirvittävä vimma" mitätöidä Sibelius-biografi Erik Tawaststjernan "monumentaalinen saavutus".  Mäkelän mukaan Murtomäki taas itse jää kiinni vääristelevistä siteerauksista. Mäkelä lisäksi vihjaa, ettei tämä osaa saksaa. Riitelyllä on viihdearvonsa, toteaa Sirén. "Mäkelän tyyli koetaan joskus provosoivaksi, ja nyt kyllä on provosoiduttu. Debatin arvo ei silti jää siihen, että lukija saa kauhistella ja virnistella aggressiivisia lyöntejä ja vastalyöntejä. Kinan kautta paljastuvat myös Sibelius- tutkimuksen kipupisteet, niin Mäkelän kuin muidenkin., ja sellainen voi viedä Sibelius-tutkimusta eteenpäin." Näin siis Sirén.