Pitäisiköhän minunkin sanoa painava sananaseni (huom. adjektiivin ja diminutiivin yhdistelmä) Finlandia-ehdokkaista. Kokonaisvaltainen lausunto odottakoot, kunnes saan kirjat luetuksi. Se pitää kuitenkin sanoa jo nyt, että ihmettelen suuresti, ettei Monika Fagerholmin Säihkenäyttämö ole mukana. Onhan näitä valintoja jo ruodittu, enemmän pitäisi lukijoiden ottaa kantaa, ei vain ammattikriitikoiden ja -tutkijoiden tai kirjailijoiden itsensä. Voihan se olla niin, että valinta tästä näkökulmasta onkin ihan ok ja että väkivaltaa kuvaavat romaanit ovatkin niitä pidetyimpiä tai ainakin myydyimpiä.

 

Fagerholmin kirjan lisäotsikko on On neidolla punapaula kun tanssihin käy. Tämä kuvastaa mielestäni mainiosti kirjan kieltä. Siellä on runsaasti viittauksia kansanlauluihin ja laulullisuutta muutoinkin. Sen tekevät yksisanaiset virkkeet, tietynlainen runollinen luettelevuus ja toistot. Kirjailija itsekin toteaa useaan kertaan, että kansanlauluissa toistetaan samaa vain hieman varioiden. Hän itse seuraa tätä sääntöä, samaa toistetaan laajemmin tai vain pienin viittauksin. Käväistään tulevaisuudessa ja menneisyydessä ja hups, taas ollaan takaisin nykyisyydessä. Ihmisen muistihan toimii juuri noin, poimii palasen sieltä ja toisen täältä. Aina ei tiedä, onko tapahtunut se, mitä kuvataan tapahtuneeksi. ”Maailma. Oma maailma. Mitä me rakennetaan. Päässä.” Tämä tekee kirjasta hieman vaikealukuisen, vaikka tapahtumien ajankohtia on selvennetty lukujen otsikoilla.

Pitäisiköhän lukea kirja alkukielellä? Eräässä radio-ohjelmassa todettiin, että Fagerholm on niin hyvä kirjailija, että hänen sallitaan kirjoittaa murteella, poikkeuksellisesti kuulemma. Suomentajaa Liisa Ryömää on myös kehuttu, eikä suotta. En osaa sanoa, millaiseksi murteeksi tämä suomenruotsalainen murre on oikein kääntynyt, mutta kirjailijan käsitteistö on herkullista. On tietysti tämä säihkenäyttämö, mutta on myös rantalapset, rajametsä, serkkumammat, liejulammet ja laitimmainen lampi, on myös kuoleman nuolema ja on häälyvää selittämistä. Käytävä humisee häntä, keskittyneisyys väpättää, joku on arka kuin lumikko, lauseet lentävät, kaavitaan haavilla ikävää. ”Ikään kuin ilmassa leijuisi musiikkia huvilasta ajoilta jolloin lasten vanhemmat vielä elivät ja harjoittelivat tanssiaskelia pohjakerroksen salin lattialla. Rumban säveliä jotka luikersivat avoimen ikkunan raosta, suljettujen verhojen takaa. Tyveninä, kuumina kesäpäivinä: energisiä rytmejä, kylläkin ”etelämaisia” ja ”hilpeitä”, mutta tuossa hiljaisuudessa, jossa kuului vain musiikki ja tanssin tömähdykset, ne muuttuivat muuksi. Ikään kuin tykyttäväksi, uhkaavaksi, hypnoottisen imeväksi” Kieli on maalauksellista, eikös vain? Kieli on myös jollain tavalla kevyttä, joka antaa murheellisillekin tapahtumille, kuolemalle, lasten huonolle kohtelulle, eräänlaisen ruosottavan sävyn. Arvet iholla eivät ole mikään pieni asia, ”halsterin ja tupakoiden palohaavat, jotka nekin ovat yhä tallella, vaatteiden alla. Se voi unohtua, mutta ei kadota.”


Luin kirjan kahteen kertaan. Ensimmäisellä kerralla oli jotenkin kiire päästä eteenpäin. Halusin kuitenkin nauttia kielestä ja palasin lukemiseen uudelleen. Samalla epäselviksi jääneet tapahtumat saivat lisävalaistusta. Kirjailijalla on nimittäin taipumus todeta juonen kannalta merkittävä tapahtuma sivulauseenomaisesti tai jollakin yksittäisellä sanaparilla. En meinaakaan kertoa romaanin sisällöstä muuta kuin sen, että kyse on mielestäni ihmisen elämänhallinnasta, nuoren ja vanhan, ja vähäisistä mahdollisuuksista vaikuttaa elämänsä suuntaan. Elämä vie mennessään ja pyörittää kuin kansanlaulussa, säkeistö säkeistöltä, uudessa säkeistössä toistuu joku vanha, pala elettyä elämää.


 

”Talvipuutarha on, ei ole. Toisella nimellä, eräs paikka. Samaan aikaan. Uni, utopia. Saari, joka kasvaa pään sisässä.” Kirjan maisemat ovat etelästä, Hankoniemeltä ilmeisesti. Minun mielessäni siintää kuitenkin Pohjanmaa, meren kalliorannat ja ruohoisat poukamat. Talvipuutarha tuo mieleeni talven pimeydessä loistavat valaistut kasvihuoneet lentokoneesta katsottuna, eräänlainen säihkenäyttämö sekin. Sukulaisuussuhteet aukeavat hitaasti, jokin alussa todettu todentuu itselle vasta myöhemmin. Eräs henkilöistä yrittää kirjoittaa kirjaa. ”Tarinaan käytettävä aineisto kasvaa koko ajan. Sitaatteja, lehtileikkeitä, tietoja. Sikin sokin kaikkialla.” Sellainenhan on itse romaanikin, hambahamba.

Teoksen ydintä on mielestäni: ”Ja nyt minä tahdon tietää kaiken, Tobias. Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin että Solveig ei kerro mitään. Minä tahdon tietää. Tobias. Kaiken.” Kuka tahtoo, kuka kertoo, milloin kukakin, lukijakin tahtoo tietää kaiken. Sitten muistellaan, mutta muistot eivät aina käy yksiin, eikä lukijakaan lopussa ehkä tiedä kaikkea. Muutkin jättävät kertomatta kuin Solveig, tietoisesti itselleen ikäviä asioita ja siksi, etteivät kerta kaikkiaan muista. Sehän on kuin minä itse tässä alkaisin kertoa menneisyyteni tapahtumia sinulle. Paljonkohan niissä olisi varsinaista totuutta mukana? Kirjailija on tässä paljastamisessa ja ei-paljastamisessa erinomaisen taitava. Hänellä on täytynyt olla romaanin koko kudin hallussaan jo kirjoittamisen alkumetreillä. Vai olisikohan hän kerännyt ”silkkiä, samettia, räsyjä, lumppuja” ja sitten leikannut niistä ämpäriin pitkiä kaistaleita, kuin kirjan eräät naishenkilöt. Ja kutonut sitten säikeistä maton, jossa on kokonaiskuvio nähtävissä, mutta yksityiskohdissa jos jonkinlaista tarinaa. Ja osa kuteista jäänyt käyttämättä, ehkä juuri se osa olisikin tehnyt matosta ihan erinäköisen. Vain kirjailija tietää ja me nautimme lopputuloksesta. ”On neidolla punapaula …”

Fagerlundin Säihkenäyttämö kannattaa ehdottomasti lukea. Veijo Meri sanoi "Finlandia-puheessaan", että kirjassa pitää voida asua. Tässä kirjassa voi asua, jos se eka käväisyllä tuntuu vieraalta, voi hetken päästä palata takaisin ja koettaa uudelleen. Kirja myös lohduttaa,  jos ”elämässä kaikki on mennyt väärässä järjestyksessä”, auttaisi oma talvipuutarha. ”Maailma. Siellä on kaikki. Mitä tahtoo. Unelmia, haaveita, todellisuutta, mitä tahtoo.”