Lehdet ovat uutisoineen Pilvi Kalhaman siirtymisestä Emman johtajaksi. Huomiotani kiinnitti ”hiljainen rekrytointi”, johtajaa on siis haettu kaikessa hiljaisuudessa, valittu muutama haastatteluun ja tehty lopullinen valinta. Yritin hakea tietoa siitä, kuka omistaa Emman – Espoon modernin taiteen museon. Sen pohjana on entinen Espoon kaupungin kokoelma ja Saastamoisen säätiön kokoelma. Mukana on siis julkinen omistaja, Espoon kaupunki, näin arvelen, mutta johtajavalinta voidaan tehdä julistamatta virkaa haettavaksi. Minulla ei ole minkään valtakunnan asiantuntemusta arvioida valintaa, huomautan nyt vain, että kunnallispolitiikassa välillä meuhkataan avoimien virantäyttöjen puolesta. Saattaisihan se ”hiljainen valinta” olla paikallaan joskus muulloinkin, kun kyseessä on aivan erityistä osaamista vaativa tehtävä. Kaupungilla taas selvitetään, onko Janne Gallen-Kallela-Sirén esteellinen valmistelemaan Guggenheimiin liittyviä asioita. On on ja ei ei, tutkimattomat ovat rahan tiet

Käväisin viime viikolla Helgan kanssa Kalhama & Piipossa katsomassa Maiju Salmenkiven näyttelyä. Kuvia löytyy runsain mitoin täältä. Tällaisiin nettisivuihin tulee kyllä suhtautua aina varauksella, koska siellä saattaa olla mitä tahansa, mutta kyllä tämä sivusto antaa yleiskuvan Salmenkiven taiteesta.  Näyttelyn nimi on Splash. Esitteessä todetaan, että ”Salmenkiven uudet maisemat ovat jatkumoa hänen aiemmille kaupunkimaisemilleen, joiden perustana oli maalauksellisen realismin jatkumossa työskentely ja sillä leikittely. Leikki ja leikittely ovat Salmenkiven taiteilijuudessa tyypillinen piirre.” Tuttuus innosti, Talvipuutarha –nimisessä teoksessa näin todellakin Helsingin talvipuutarharakennuksen. Ensiksi teoksissa kiinnittyi huomio suuriin siveltimen vetoihin, kuin aaltoihin tai pyörremyrskyihin.  Lähemmällä tarkastelulla alkoi hahmottua ihmisiä, yksi jopa puussa, pieniä rakennuksia ja muita kuvaelementtejä. Yllä yksi esimerkki, eikö olekin kaunis? Pidin maalauksista kovasti, myös värimaailman vuoksi. Yksityiskohtien vuoksi niissä oli paljon katsomista.

Vierailimme Helgan kanssa myös Galleria Sculptorissa, jossa oli Peter Svedbergin näyttely. Teräksestä valmistetut teokset eivät yhtään innostaneet, en edes halunnut ottaa kuvia. Nyt siellä on auennut kiinnostavan tuntuinen Jasmin  Anoschkinin näyttely.

Hannelen kanssa tutustuimme viime viikolla Galleria Anhavassa olleeseen Johan Scottin näyttelyyn. Hämmentävää, miten eri tyylisiä teokset olivat. Lähestulkoon kaksi seinää peitti eri värisistä neliöistä koostuva Nordische Dämmerung teos. Siinä sitä saattoi sitten ihmetellä, miksi mikin värilaatta oli asetettu vierekkäin. Joku maalaus oli valtavaa punaista väriloistoa, joku toinen taas kuin puiden oksistoa. Yllä Tityos, komea teos. Värit vaihtelivat punaisesta vihreään ja keltaiseen. Esittelyssä sanotaan tämän Ahvenanmaalla syntyneen taiteilijan olevan Suomen lahja Ruotsille, äärimmäisen taitava ja viisas taiteilija. Pidimme kyllä teoksista.

Pohjimmaisena tulee Helsingin Taidehallin Elina Merenmiehen näyttely Salaista iloa, jossa kävimme Hannelen kanssa. Kummallinen, pelottava jopa kauhistuttava, mukana oli sekä öljyväritöitä että paljon musteella tehtyjä töitä. Esittelyssä todetaan, että taiteilijan teoksissa huumori, yllättävyys, usko ja ihmetys sekoittuvat tavalla, joka tekee hänet erääksi omaperäisimmistä suomalaisista taiteilijoista. Juha-Heikki Tihinen kertoo, että teoksissa havahtuu huomaamaan kauneuden kauheudessa. Kieltämättä esimerkiksi karvaiset merirosvomaiset miehenpäät olivat tavallaan kauniita. Osa teoksista oli sitten taas sellaisia, että niitä ei voinut katsoa. Näistä kuvista saa jonkinlaisen mielikuvan siitä, mitä näimme. Yhden pienen huoneen katonrajaan taitelija ystävineen oli maalannut kirjavan boordin, joka oli oikein mainio. Mutta ne epämuodostuneet päät ja suut ja niskat! Jotkut isot maalaukset, kuten Tornado avautuivat vasta etäältä katsottuna, siihenhän taidehalli on ihana tila. Yllä yksi rauhaisimmista töistä on yllä oleva Language of Trees. Man Tree oli kaukaa sopusuhtaisen kaunis, mutta läheltä pelottava. Tähän otan vielä omakuvan, jonka kasvojen rikkominen näytti olevan yksi yleinen elementti Merenmiehen teoksissa.

Kuvataiteeseen liittyy tuo Guggenheimkin. Kuuntelin Voimalan keskustelun jälkikäteen, mainio vehje tämä netti. Onneton keskustelu, ei pysynyt toimittajien hanskassa. Ajattelin suorastaan, että he olivat itsekin asenteellisia. Kaipa sitä toimittajakin saa katsoa asioita putken läpi? Suorastaan häpesin Tuula Karjalaisen esiintymistä. Kun itse ryhtyy kehumaan omaa asiantuntijuuttaan ja osaamistaan, epäilys herää heti.  Kaarina Kaikkonen kysyi, että voidaanko ajatella, että se mitä Suomessa tapahtuu, on riittävästi. Kaikkosen laukkuvuori Helsingin rautatieasemalla on kyllä yllättävä. Niin, onko meillä taideasiat hyvin?