No, palauttaessani eilen kirjastoon edellisen pläjäyksen kirjaa tarttui käteeni Bestseller-hyllystä Anja Kaurasen Parvekejumalat. Ja hetihän se täytyi lukea, ettei taas tarvitse ojennella kirjastoihmiselle sakkomaksuja. Aihe on ajankohtainen ja kirja ajoittain vetävä, mutta kirjoitanko pläjäyksen ja jos, niin miksi? Ajauduin pohdiskeluissani melko kauas mamu-aiheesta. Kenen kanssa minä tässä olen keskustelemassa ja keskustelenko ylipäätään kenenkään kanssa? Päädyin kuitenkin siihen, että onhan se peilistäkin katsova tyyppi joku. Kun Kaurasen kirja ei heti oikein alkanut maistua, kävin etsimässä netistä muutaman arvioinnin, tulisiko sieltä innostusta jatkoon. Vaikka sanottiinpa siellä mitä tahansa, on kirjan kesken jättäminen minulle niin iso asia, että siitä sitä pläjäys pitäisikin kirjoittaa. Että voinhan aina ajatella keskustelevani muiden kirjasta kirjoittaneiden kanssa, vaikka varsinaiset keskustelupalstat tuntuvat usein liian typeriltä luettaviksi. Että onko nyt Kaurasen kirjan syvin problematiikka oudoissa henkilönimissä ja sitä rataa. Löysin myös kirjailijan omaa puhetta ja siitä minä äkkäsin, että ryhdynpähän väittelemään tässä itsekseni itse kirjailijan kanssa. Eikös siitä ole blogin kirjoittamisen syyksi, vaikkei kirjailija saa ajatuksistani hajuakaan. Näiden taivastelujen jälkeen – asiaan!

 

 

Parvekejumalien päähenkilöinä on kaksi nuorta naista, somalityttö, joka haluaa ulos ahdistavasta uskontotaustastaan ja suomalainen nuori nainen, joka haluaa ”palata takaisin” eli muuttua muslimiksi. Päähenkilöistä kerrotaan vuorotellen lyhyinä otsikoituina lukuina, mikä kirjoitustapa tekee tekstistä hakkaavaa eikä se sellaisenaan minusta toimi. Aihe on kieltämättä ajankohtainen, mutta käsittely jää jotenkin pinnalliseksi, aivot se tavoittaa, ei sydäntä. Ymmärrän, että tavattoman tärkeästä asiasta tässä on kyse, mutta se ei vain kosketa. Vaikka eihän minun tarvitse mennä kuin tuohon Hämeentielle, niin vastaantulijoita katsellessa voin ryhtyä aprikoimaan, että millaista elämää siellä burghien alla oikein eletään. Kirja-arviot ovat kauttaaltaan myönteisiä. Eräässä arvioinnissa Antti Majander sanoo, että kirja on Kaurasen kirjoista ehkä paras. Ymmärrän, että on kovasti sanottu, mutta sanon kuitenkin – liikaa yrittämisen makua minusta kirjassa kyllä on.

 

 

Kaurasta itseäni netistä kuunnelleena ymmärrän kyllä, että teksti perustuu laajaan aiheeseen paneutumiseen, yksityiskotia on paljon, eikä mikään niistä tunnu epäaidolta. Ja sekin käy lukiessa ilmi, että kirjan tärkein asia on vapaus, somalityttö pyrkii saavuttamaan sen opettelemalla suomalaisen nuorison kulttuuria, suomalaisnaisella vapautta on ollut yllin kyllin, hän hakee kuitenkin henkistä vapauttaan burghan ja huivin sisältä. Kauranen itse sanoo pyrkineensä käsittelemään uskontoa kiihkottomasti ja siinä hän kyllä onnistuu. Onnistuuko hän lisäämään tietoa, niin kuin hän sanoo haluavansa, sitä vähän epäilen. Ja se, että haluaa jakaa tietoa myös somalin kielestä, se ei kyllä toteudu. Ei kukaan jaksa hakea selityksiä somalinkielisille ilmaisuille ja miksi pitäisi? En ensimmäisenä ryhtyisi opiskelemaan somaliaa Kaurasen romaanista.Opettavainen otehan Kaurasella usein on. Somaliäidin suomen kielen ymmärtämiseen liittyen minua ärsyttivät Kevätpörriäistasoiset  vitsit, kuten että koteihin ostetaan viikottain eläimiä, mäyräkoiria. Ei naurattanut.

 

 

Kieltämättä tulee mieleen, että pitäisikö kuitenkin olla tietämystä enemmän omakohtaista kokemusta saadakseen sanomansa uskottavaksi. Vaikka toisaalta, siitäkin on esimerkkejä, ettei kirjailijan tarvitse välttämättä elää kaikkea sitä lävitse, mistä kirjoittaa. Minua ärsyttää Kaurasessa myös se, että kirjasta löytyy kaikki vähänkin ajankohtainen, on tietysti huumeet ja hörhöilyt, on kettutytöt ja roolipelit, on kutomisinnostus (alla esimerkki) ja mitä vielä. Ei viisikymppisen tarvitsisi luetella nuorisokulttuurin ilmiöitä osoittaakseen olevansa ajassa kiinni. Että katsokaas nyt, tämänkin ilmiön minä tunnen. Se on vähän kuin minä pistäisin legginsit ja harsohameen päälle osoittaakseni, että nuorisomuodon päälle tässä ymmärretään. Teeman kautta Kauranen pääsee myös oivallisesti mieliaiheeseensa, naisen asemaan ja miehen ylivertaisuuteen. Nuori somalityttö pyristelee isänsä ja veljiensä otteessa ja suomalaisnainen hakee uskottavuutta miesten silmissä vapauttamalla itsensä ulkonäköön liittyvistä paineista. Kauranenkin tulee vielä itse huomaamaan, että meidän kulttuurissamme ikä se on, joka naisen vapauttaa – kun vain tietäisi, mihin.

 

 

Kyllä kirja lukea kannattaa, mutta muistuttelisin myös Jhumpa Lahirista ja Khaled Hosseinista, jos aihepiiriin haluaa tarkemmin tutustua. Jos haluat kuunnella kirjailijaa itseään klikkaa tämä. Muutenkin tämä kirjastokaista on tutustumisenarvoinen kanava, voit herkutella vaikkapa Tuoman Kyrön Kyllä minä niin mieleni pahoitin –videoilla.