Olemme syksyn mittaan tutustuneet Hannelen kanssa Helsingin teatterielämään. Teema alkoi hahmottua esityksiä tilatessa: naisen elämää – elämää naisena. Tämä pläjäys on yhdessä laatimamme. Seuraavassa siis kokemustemme antia.

Bergmanin Höstsonaten Svenska Teaternissa



Aloitimme tutustumisen Svenskanin Syyssonaatista. Esitys osui oivallisesti Bergman-boomiin, vaikka taiteilijan kuolema ja Svenskanin esitysten sattuminen lähekkäin toisiaan olikin sattuma. Hesari lynttäsi ensi-illan melkoisen lyttyyn ja meidän kokemuksemme osui osittain yhteen Hesarin arvostelun kanssa. Lavastusta pidimme sinänsä hyvänä, riippuvat harsopaneelit ja niihin heijastetut veden ja puiden kuvat toimivat varsin hyvin. Valaistuksen muutokset antoivat mahdollisuuden siirtyä juohevasti tilanteesta toiseen. Eilaa häiritsi poikkipalkki, jonka merkitys ei oikein selvinnyt. Kokemustemme erilaisuus näkyi siinä, että Hannele ei kiinnittänyt koko palkkiin huomiota, ennenkuin tauolla tuli siitä puhe.



Henkilöistä Marcus Groth Viktorina oli oikein hyvä, tietysti eleetön papin rooli antoi hyvät mahdollisuudet onnistua. Tarvitsi vain olla uskottavan näköinen, roolin osuus kokonaisuudessa ei ollut kovin suuri. Papin kautta kyllä hyvin heijastui pappispariskunnan onneton avioliitto, vaimon epäitsenäisyys ja riippuvuus toisaalta äidistään toisaalta miehestään.  Anna Hultin papinrouva Evana oli varsin hyvä, erityisesti loppuosan dramaattisissa äidin kanssa käydyissa välienselvittelyissä oli aitoa uskottavuutta. Äiti Charlottea näytellyt Christina Indrenius-Zalevski oli kyllä huono. Vaikuttiko esitykseen ikä vai kipsissä oleva jalka, mutta kyllä kiihkeän Bergmanin tekstin ja vaisun olemuksen välinen kuilu oli liian suuri. Toisaalta on niin, että Bergmanin teksti sinänsä kantaa, vaikka esitys ei olisi kovin hyväkään, nautintoa se tietysti vähentää.



Sello, Mikko Lehtola, livenä soitettuna harson takana oli ihana. Olisikohan vaikutus ollut sama, jos ei olisi tiennyt, että soitto on aitoa, ei nauhoitus. Ohjauksessa oli yksi tosi kummallinen osuus, pyörätuoliin sidottu sisar Helena, Joanna Wingren, oli loppupuolella näytelmää pistetty temppuilemaan narujen varassa ilmaan. Kaipa sillä etsittiin jotakin terveen nuoruuden lennokkuutta vastapainona traagiseen sairaana olemiseen.



Ingmar Bergman on ilmiö sinänsä. Syyssonaatin ihmisiä on aiemmin vastaavan elokuvan ohella tavattu milloin missäkin filmissä, teatterissa ja kirjassa. Tuntui kuin taiteilija-äidissä olisi ollut paljon Bergmanin itseään. Taiteilija jättää perheensä niin sanotusti oman onnensa nojaan, kulkee maailmalla menestyksestä nauttimassa, mutta on kuitenkin henkisesti riippuvainen perheestään.

 



Hannelen kokemuksen mukaan filmi oli parempi, tietysti siihen vaikuttivat loistavat Liv Ullmann ja Ingrid Bergman. Toisaalta filmi mahdollistaa mm. kasvojen lähikuvat, joten äidin ja tyttären keskustelujen traagisuus tulee paremmin esiin. Teksti kyllä vei mukanaan tässäkin esityksessä, eikä mistään pitkästymisestä voi puhua, vaikka esitys hyvin vähäeleinen olikin.

 



Svenska Teatern on tavattoman kaunis kirjailtuine aitioineen, vanhan Bulevardin oopperan tapaan. Oikea vanhan ajan teatteri!



Fredrika R. Avoimissa Ovissa

 



Naisteema jatkui Avoimissa Ovissa esitetyllä Fredrika R:llä. Käsikirjoituksen ovat tehneet Anneli Kanto ja Heini Tola, jälkimmäinen on Avoimien Ovien johtaja ja näytelmän ohjaaja. Fredrikaa näyttelee Outi Vuorimaa, Runebergia Matti Onnismaa, näytelmässä puhuttaankin koko ajan Fredrikasta ja Runebergistä ja rouva Runebergista. Mitäs ne naiset omilla sukunimillä tekee, eikä arvokkaita herroja voi kutsua etunimellä. Eilä Pyhältö ja Paavo Kerosuo näyttelevät kumpikin useita henkilöitä, edellinen mm. rakastajattaria, myös jalkavaimoiksi kutsuttuja, jälkimmäinen mm. Topeliusta, Snellmania, arkkipiispaa, Kiveä ja hevosta. Kumpikin toimivat erilaisina kertojia ja ajan tapahtumien taustoittajina. Sali on pitkä ja kapea, näyttömö keskellä salia, rekvisiittanaan nyt vain arkku, tuoli, punainen köysi ja seinästä aukeavat luukut.



Fredrika%20pieni.JPGEsitys oli aivan mainio. On ihailtavaa, miten pienillä keinoilla saadaan asia sanotuksi, ei tarvta suuria näyttömöitä eikä hienoja lavastuksia ja puvustuksia. Katselijan ymmärrykseen luotetaan, kaikkea ei tarvitse osoittaa ja sanoa. Ajassa mennään nopeasti eteenpäin ja mukaan otetaan kahden "monitoiminäyttelijän" avuin huomioita ympäröivästä yhteiskunnasta aina tähän päivään saakka. Runebergien elämää käydään lävitse heijastaen sitä koko ajan aikaan ja sen tapahtumiin. Pääpaino on Fredrikan kirjoittamisessa ja Runebergin naisjutuissa. Kyllähän siinä on saanut naisparka kaikkea kestää, mutta lopulta Runebergin kuoltua Fredrika löysi "jalkavaimosta" ihmisen, jonka kanssa saattoi muistella Runebergiä. Miten laajasydämistä, mutta inhimillistä. Vaikka ohjelmalehtisessä oli otteita reseptikirjasta, ei Fredrika perheenäitinä tule esiin juuri muutoin kuin ahdistuneena poikien synnyttäjänä ja pyykinpesijänä.

 



Näyttämöllä oleva arkku toimii monenlaisena tapahtumien kuvaajana, sen avulla siirrytään myös ajasta toiseen. Hattu muutaa hevosen Aleksis Kiveksi ja paikan vaihdolla osoitetaan puhujan vaihtuneen. Myös puhuva hevonen vie tarinaa eteenpäin. Meno on välillä aivan hulvatonta ja kuvaukseen on olettu oivaltavasti elementtejä tästä päivästa. Esimerkiksi kirjallisuuspalkinnosta kisailu kuvataan hurjana ralliajona. Katsojajoukko oli valtaosaltaan iäkkäänpuoleisia naisia, jotka iloisesti nauroivat Runeberin mekastukselle miehenä kansakunnan kaapin päällä. Kyllähän Runeberg myös Fredrikaansa ymmärsi ja yritti antaa hänelle tilaa kirjoittajana, mutta miten kirjoittaa miestään palvellessa ja viittä poikaa kasvattaessa. Näytelmä ei ole komedia, vaikka komiikkaa käytetäänkin runsaasti. Komiikka pehmentää muutoin ankeita tilannekuvia. Katsoja pakotetaan lämpenemään myös meuhkaavalle Runebergille ja  jopa hänen rakastajattarilleen.

 



Kyllähän näytelmää katsoessa tuli taas kerran mieleen, että paljon on aukkoja niin historiaa kuin historiallisia henkilöitäkin koskevassa tietämyksessä. Ei tekeminen elämässä lopu! Fredrikaan palataan, kunhan Merette Mazzarellan kirjoittama elämäkerta on luettu.

 



Moliéren Oppineita naisia Kansallisteatterissa

Odotuksemme eivät olleet korkealla: Moliére ei nykylukupiirien suosikki, Kansallisteatteri ei 60-lukulaisen varsinainen koti.  Hesarin arvostelukin lyttäsi Oppineet naiset "simppeliksi  juonikomediaksi", ja " katsojan ei tarvitse vaivautua olemaan mitään  mieltä mistään".

Vaan kuinkas kävikään. Näytelmä kirvoitti paitsi muutamat  ansaitsemansa naurut myös ajatuksia siitä, mikä on ollut teatterin  voima1600-luvulla. Satiirin keinoin on ivattu ihmisten heikkouksia, 
traagisiakin aiheita on voitu käsitellä kepeästi. Narrit saivat  pilkata valtaapitäviä. Shakespeare oli omaa luokkaansa, mutta eipä  Moliéreäkään kannata unohtaa. Siitä kiitos Arto af Hällströmille.

Näytelmän toteutus oli kyllä yksi-ilmeinen lavastusta myöten. Turkkalaisuuden aikaan tällainen pönötys olisi kavahduttanut, nyt  siinä saattoi jopa nähdä huvittavaa teatterimaista teatteria. Aihe 
oli aina yhtä ajankohtainen: kunnianhimoinen oppineisuutta ihaileva  äiti (Terhi Panula) haluaa naittaa tyttäristä vähemmän oppineen (Mi Grönlund) kuuluisuutta tavoittelevalle kaunosielulle (Jukka-Pekka Palo). Tarinaan kuuluu myös mm.  tohvelisankari-isä (Pekka Autiovuori), hänen neuvokas veljensä (Jukka Puotila) ja mahtipontisen pöhkö sisarensa (Paula Siimes). Roolisuoritukset – erityisesti Autiovuori ja Palo – tukivat farssin sujuvuutta.

Moliére, oik. Jean-Baptiste Poquelin, eli 1622-1672, kirjoitti lukuisia näytelmiä (Sievistelevät hupsut, Naisten koulu, Saituri, Tartuffe, Luulosairas jne.), ohjasi ja näytteli. Valmistui alunperin 
notaariksi, mutta ryhtyi sitten näyttelijäksi ja kierteli Ranskaa 14 vuotta, jonka jälkeen asettui Pariisiin. Kansa piti hänen komedioistaan, mutta hän saavutti hovinkin, kuten nuoren Ludvig 
XIV:n, suosion.

Sitä paitsi Kansallisteatteri on kaunis! Yleisökin oli hämmästyttävä, enemmistö lukioikäisiä nuoria jotka seurasivat tarinaa joko hiirenhiljaa tai nauraen juuri "oikeissa" kohdissa.

Lisäyksenä todettakoon, että 17.9.radiossa haastateltiion Kansallisteatterin dramaturgi Michael Barania siitä, onko teatteri pölyttynyt. No, tottakai johtaja kielsi niin olevan. Kansllisteatterihan on alunperin ollut radikaali Venäjä-Suomessa suomen kielen ja kulttuurin edistämiseksi perustettu. Teatterin tarkoitus ei olekaan Baranin mukaan olla avantgardistinen tai kokeiluteatteri. Vanhoitta klassikoissa pyritään hakemaan uusia tähän aikaan sopivia tulkintoja. Taiteen tehtävänä on välittää sellaista, mitä muut eivät pysty välittämään, myös sellaista josta vaietaan. Baran muistutti, että jotkut näytelmistä eivät ole olleet hyviä omana aikanaan, vaan saaneet arvon vasta myöhemmin.
 


Juha Siltasen Huora

 



Teatteri Takomo oli tilannut Juha Siltaselta näytelmän, joka on omistettu Reko Lundalille. Näytelmä on talouden valtaa kritisoiva Huora. Ohjaus on Mika Jaakolan, näyttelijöinään Rauno Ahonen, Tarja Heinula, Krista Putkonen-Örn, Robin Svartsröm, Mirva Tolppanen ja Jari Virman, outoja kaikki tyyni Ahosta lukuunottamatta. Takomo on yksi Helsingin pienistä teattereista,joka on viime vuosina kunnostautunu tns. valtavirrasta poikkeavista näytelmistä.

 



Miten tämä Huora sitten poikkesi valtavirrasta? Siltasta tuntien saattoi jo odottaa yhteiskunnallista ja erityisesti rahan orjuuttavaa valtaan kohdistuvaa kritiikkiä. Mutta vähemmälläkin sen olisi ymmärtänyt. Ihmettelimme sitä, että miksi näytelmän kohtaloihin oli niin vaikea samaistua. Kaikki näytettiin ikäänkuin tarjottimella, ei siinä paljon omalle oivaltamiselle sijaa jäänyt. Ja osa kohtauksista oli niin pitkitettyjä, että väistämättä siinä tuskastui. Näytelmän kaksi avioparia joutuivat rahan vallan alla pyöriskellessään myös omiin perhehelvetteihinsä. Emme kritisoineet näytelmän teemaa sinänsä, mutta se ei oikein kuitenkaan koskettanut. Osa ratkaisuista oli teennäisen tuntuisia, niinkuin toisen perheen tyttären kidnappaus-suunnitelma tai konkurssista väärin pelattujen rahojen piilottaminen Maltalle. Vähän tehdyltä tuntui myös roiston yhtäkkinen omantunnon tuskissa kieriskely.

 



Mutta näyttelijäsuoritukset olivat tosi hyviä, oli todella kiintoisaa seurata läheltä Ahosen kasvojen ilmeitä. Ja lopussa tytär Lauran (Mirva Tolppanen) laulusuoritus oli aivan loistava. Näyttämö on pieni, lavastus yksinkertainen keskelle katsomoa rakennettu. Se toimi hyvin ja musiikin käyttäminen tehokeinona oli mainiota. Katsojia oli vain tusina, joten kyllä siinä näyttelijöiltä todellista uskoa asiaan vaaditaan.

 


Näkökulmia naiseuteen Höstsonaten näytelmässä on hyvin pitkälle kysymys tyttären ja äidin suhteesta. Tytär on riippuvainen äidistään ja kaipaa tämän hyväksyntää, hän on riippuvainen myös miehestään.  Äidillä puolestaan on oma taiteilijaelämänsä, hän ei ole riippuvainen perhesiteistä ja tämä taiteijan itsekkyys tuhoaa perhesuhteita.

Fredrika R:ssä puolestaan on kyse naisen ja miehen suhteesta. Fredrikalla on aitoa nöyryyttä ja        "joka itsensä alentaa se ylennetään" –asennetta. Mies oli perheen pää, mutta nainen toteutti omaa rooliaan toisaalta perheenäitinä, toisaalta uskollisena omille toiveilleen ja pystypäin muiden suhtautumista vastaan. Ongelmana näytelmää katsoessa on se, että tulee asettaneeksi Fredrikalle odotuksia ja vaatimuksia nykypäivän näkökulmasta, mikä ei tee hänelle oikeutta. Kysyimme: kun nainen hyväksyy miehen "luonnon" itsestäänselvyytenä, estääkö se oikean tasa-arvon toteutumisen? Ehkä kuulostamme naiveilta, mutta Fredrika osoitte, että naisen suhde mieheen on aina erilainen kuin naisen suhde naiseen.

Oppineissa naisissa oli kyseessä suhteesta ninen ja tieto. Molierén aikana naisen suhdetta tieteeseen on voitu esittää vain naurettavana. Moliére näki ohi aikakauden todellisuuden, koska näytelmä oli niin herkullinen myös tämän päivän näkökulmasta tarkasteltuna. 



Huorassa suhdekuvio oli monimutkaisempi, kyse oli naisen suhteesta mieheen, mutta myös naisen suhteesta työhön. Naiset olivat kyllä vahvoja, mutta eivät miehiään alistavia. He näyttivät myös ohjaavan oman elämänsä suuntaa. 



Naisen elämä on aina ollut roolien valintaa: tytär, äiti, aviovaimo, uranainen.

Näkökulmia teatterin ajankohtaisuuteen 

1500-luku (Moliére):
- teatterin keinot samoja silloin kuin nytkin
- satiriin keinoin voitiin käsitellä tabuja



1800-luku (Fredrika)
- taide on aina aikaansa sidottua
- Fredrika nähtiin nykyperspektiivistä 

1900-luku (Höstsonaten)
- helpoimmin avautuva, koska kuvaa nykyihmisen elämää
- helposti samaistuttavissa 

2000-luku (Huora)
- avautui hyvin, mutta kirjailijasta johtuen osoitteleva
- kirjoittamistapa esti samaistumisen