Kuun alussa teimme Hannelen kanssa kolmen päivän ja kahden yön matkan Tallinnaan. Taidematkaksikin  sitä voisi kutsua, vaikka paljon aikaa käytimme itse kaupunkiin tutustumiseen. Teimme mm. pitkän kävelyn Kalamajan kaupunginosaan, jota jossain oppaassa kutsuttiin hipsterien asuttamaksi. On vähän kuin meidän Kallio. Siellä oli paljon kauniisti saneerattuja puutaloja. Kuvasimme niitä, samoin vanhan kaupungin kaunista arkkitehtuuria. Seiniin kiinnitetyissä laatoissa kerrotaan talojen historiasta paljon useammin kuin meillä. Hienoa. Vaikka vanhaan kaupunkiin on tutustuttu aiemminkin, kiersimme nyt muurin niin läheltä kuin se vain oli mahdollista. Kuvataidetta katsoimme Kumussa ja Taidehallissa. Kuvat ovat Taidehallin näyttelystä.

Dan Perjovischi

Dan Perjovischi

Kumuun osasimme nyt jo mennä ratikalla ja kävelemällä Kadriorgin puiston halki. Rakennus on suomalaisen Pekka Vapaavuoren suunnittelema ja nimi Kumu tulee sanoista kunsti museum ja se tarkoittaa myös huhua, kuulopuhetta, vastakaikua. Rakennukseen on kaksi aivan erilaista sisäänkäyntiä, pääovi valtaisien rappusten kautta ja ihmisläheisempi pieni ylämäki puistosta. Museo avattiin vuonna 2006 ja vuonna 2008 se valittiin Euroopan vuoden museoksi. Ylimpänä eli viidennessä kerroksessa esitellään nykytaidetta vaihtuvina näyttelyinä, kolmannessa ja neljännessä kerroksessa vanhempaa taidetta, joissa niissäkin on pysyvien kokoelmien ohella vaihtuvia näyttelyitä. Kumu on osa Viron taidemuseota, johon kuuluvat myös Kadriorg-, Mikkeli- ja Nigulistemuseot.

Natasja Kensmil

Natasja Kensmil

Päätimme, että tutustumme tällä kerralla vain vaihtuviin näyttelyihin, mikä sekään ei ollut mikään vain-kierros. Aloitimme ylimmästä kerroksesta näyttelyllä Pimeyden nopeus ja muita kertomuksia. Sen ensimmäisen osan on kuratoinut Jaakko Niemelä ja sitä on täydennetty Eha Komissarovin valitsemilla muilla kertomuksilla. Niemelän osuus näyttelystä on nähty myös Suomessa Aboa Ventuksessa. Heti alkuun kiinnitti huomiota se, että koko ajan kuului jotakin ääntä, musiikkia tai puhetta. Näyttelyssä oli paljon pimeitä huoneita, oli valotehostein rakennettuja installaatioita ja muita nykytaiteen hämmästelyn kohteita. Minua viehätti eniten pimeä huone, jonka kahdella valtaisalla skriinillä liikkui hitaasti päällekkäisiä kuvia raunioista. Välillä jommalta kummalta skriiniltä hyökkäsi päälle jokin pelottava yksityiskohta. Myös puisista tikuista koottu häkkyrä, jonka takana liikkui kiskolla lamppu heijastaen häkkyrää seinälle, oli kiva. Luin netistä, että tarkoituksena oli muuttaa pimeys installaatiomateriaaliksi ja siten aktivoida pimeys. Ei se hassumpi näyttely ollut.

Alice Kask
 
Sitten katsoimme Tönis Vintin retrospektiivisen näyttelyn. Se osoittautui hienoksi alun graafisten kuvioiden hämmennyksen jälkeen. Vuonna 1942 syntynyt Vint on ollut erittäin aktiivinen taiteilija, tehnyt paljon grafiikkaa, kirjan ja levyjen kansia, julisteita jopa teatterilavasteita ja postimerkkejä. Hän on opiskellut Viron sosialistisen neuvostotasavallan valtiollisessa taideinstituutissa ja joutunut ”taiteilemaan” myös tunnettuna toisinajattelijana, niin kuin moni muukin virolainen taiteilija. Vintin teoksissa toistuivat monien maiden käsitöistä tutut ornamenttikuviot, neliöt, ympyrät ja tähdet. Erityisesti pidimme mustavalkoisista naisfiguurikuvista. Hänen viimeisin työnsä on abstraktinen video, jossa näyttäisivät toistuvan kuviot pitkän elämän ajalta. Iso näyttelytila oli jaettu mustilla seinillä sokkeloiksi ja laaja tuotanto saatu siten jaetuksi sopiviksi haukkapaloiksi. Kuvia voi katsoa täällä. Kävimme välillä syömässä salaatit ja palasimme takaisin katsomaan näyttelyn toistamiseen.

Liisa Kruusmägi

Kolmantena näyttelynä katsoimme virolaisten 1920- ja 30- lukujen taiteilijoiden näyttelyn nimeltään Geometrinen ihminen. Muotokieli oli meille tuttua ja maalauksia katsoessamme yritimme tavoittaa suomalaisia vastaavan aikakauden taiteilijoita. Muutaman muistimme, tietomäärämme osoittautui kuitenkin varsin hataraksi. Viihdyimme näyttelyssä.

Uvi Haagensen

Taidehallissa oli meneillään Anu Juurakin kuratoima näyttely Vaikne revolutsioon, Hiljainen vallankumous. Alastoman kriitikon eli Otso Kantokorven blogista luin, että näyttelyssä ”metamodernistinen universaalius on korvannut kulttuurirelativismin ja dekonstruktion”. Ei ymmärtänyt Kantokorpi, mitä se tarkoittaa ja vaikea oli näyttely meillekin. Ymmärsimme, että taiteilijat kritisoivat rajusti nykyajan menoa, erityisesti rahan valtaa ja sehän on ihan ok. Minusta näyttely oli jonkinlainen hiljainen raivon purkaus kaikkea sitä vastaan, mitä maailmassa tapahtuu. Seinille oli räiskitty väriä ja piirrelty lapsenomaisia kuvia. Tuollainen näyttelyn jälkeen vain valokuviin jäävä tilapäätaide on sinänsä kiintoisaa. Paikalla oli yksi taiteilija, joka parhaillaan täydensi seinälle piirrettyä teostaan. Yksi teos oli maalattu ikkunaan ja löytyipä seiniin maalattuja kuvia myös taidehallin ulkopuolelta. Seinien kuvissa oli tavattoman paljon ajatuksia herättäviä yksityiskohtia, mieliimme se jäi. Alla oleva inhottavia hyönteisiä laajalle hallin seinälle levittävän teoksen tekijä jäi nimeämättä.