Tässä tulee nyt kahdesta aiemmasta Juhlaviikko-pläjäyksestä yli jäänyt kokemusmateriaali. Olisikohan sittenkin pitänyt vähän kävellä taiteiden yössä, viestintävälineiden mukaan se oli onnistunut levittäytymään aiempaa laajemmalle. Ehkä se pelkäämäni örvellys ei olisikaan ollut niin mahdotonta. Niin viikkojen kuin yönkin tarjonta tietysti meni yli ymmärryksen niin monipuolisuudessaan kuin laajuudessaankin, eikä kaikki kolahtanut, niin että olisi päässyt sohvalta liikkeelle. Mutta varmasti ohi meni sellaistakin, joka olisi kutittanut jotakin aivolohkoa. Saanut kukaties altistumaan uudelle! Harmittelen, että ilotulituksen Suomen mestaruuskisa jää mökkireissun vuoksi näkemättä. Mökkireissu asettuu niin myöhään, että toinenkin tulitapahtuma, Lestin Venetsialaiset jäivät tänä vuonna kokematta. Ne etäisyydessä loimottavat pari kolme kokkoa kun aina niin viehättävät, joskus naapureilla on ihan puoli tusinaa ilotulitteita. Siinä sitä saa jännittää, että tuleeko vielä yksi paukku.

Teemu Kupiaisen soittoa roskalaatikossa menin ihan varta vasten katsomaan, samalla sain häneltä omistuskirjoituksen Kuhmosta ostamaani Viulunsoittaja kadulla –kirjaan. Sen hän on tehnyt yhdessä valokuvaaja Stefan Bremerin kanssa. Kerrassaan ihastuttava kirja, lue jos saat käsiisi, valloittava teksti ja ihania kuvia. Että joku voi olla niin kertakaikkisen kiinnostumaton maisesta roinasta ja soittaa pelkästä soittamisen ilosta, vaikka kuuntelemassa olisi vain yksi intialainen lehmä. Siinä sitä on peiliin katsomista! Bachin melodioita ei roskalaatikosta Mannerheimintien liikenteen melun ja yleisömäärän vuoksi juurikaan kuullut, mutta idea oli mitä mainioin ja mies sympaattisista sympaattisin. Ei hänen arvoillaan ole ihan helppoa selvitä Sibelius-Akatemian tulospainotteisessa lehtorin virassa. Sanoinkin tämän ja hän vastasi, että muuta mahdollisuutta ei kerta kaikkiaan ole. Niinpä!

Juhlaviikot tuntui tänä vuonna olevan iloisempi ja ihmisläheisempi tapahtuma kuin aiemmin. Sitähän johtaja Erik Söderblom korosti tämän päivän Hesarissa. Esimerkiksi kaduille levitetyt sängyt pieniä päivänokosia varten olivat aivan mainio idea, en tosin kokeillut, mutta eipä Hannelekaan. Ja keinut Töölönlahdella, juuri ja juuri sain itseni pidätetyksi nousemasta niihin. Töölönlahtena päivälenkillä kiertäessäni ajauduin keskelle erilaisia liikuntakokeiluja, mölkkyjä ja monenlaisia pallopelejä. Varmaan yritettiin saada ihmiset kokeilemaan, miten liikuta voikin olla iloista, kun sitä tekee yhdessä muiden kanssa. En altistunut! Olen enemmän noita omassa tahdissa sauvailevia. Mutta mitä tekemistä tällä kaikella on taiteen kanssa? Olenkohan niuho?

En altistunut myöskään kuoroille kun en mennyt kapakoihin kuuntelemaan Art goes kapakka –tapahtumia. Varmaan siellä oli muitakin esiintyjiä kuin kuoroja. En kuunnellut runoja, en jazzia, en kevyttä musiikkia, en nähnyt sirkusta enkä performansseja. Hieman häiritsi, että en päässyt kuuntelemaan kaupungintalolle kamarimusiikkia, Antti Tikkasen ja Atte Kilpeläisen viuluja tai Roope Gröndahlin pianoa. Kilpeläinen toki soitti Helsingin kaupunginorkesterin Schumann-konsertissa ja pääsi vetämään ihan muutaman soolonkin. Magdalena Kozena jäi, jäi myös Viktoria Mullova, enkä nähnyt Vladimir Jurowskia johtamassa London Philharmonic Orchestraa. En käynyt elokuvia katsomassa, vaikka esillä olisi ollut Jaques Tatia ja Luchino Viscontia ja vaikka Peter von Bagh (pläjäykseni salasanan takana piileskelevä tyyppi) on sanonut erilaista kulttuuria kuluttamattomista ihmisistä, että ” kuljetaan kuin lauma teurastamoon, kaikki sitä samaa. Kirjat säteilevät läsnäolollaan, vaikka niitä ei olisi lukenutkaan. Elokuva antaa ihmiselle ihmisen elämän. Ihailen asialle omistautumista, vaikka en elokuvasta tiedäkään.”

Yliopistolla konsertissa käydessäni katselin ylhäältä rapuilta, kuinka kansa tanssi Pekka Kuusiston säveltämän musiikin tahdissa. Ihan hauskaltahan se näytti. Pieni mies siinä taas liikutti suuria massoja, kummallinen ilmiö. Mitä vielä keksiikään tehdä? Alla itse säveltäjä sädekehä päänsä päällä. Ihmisiähän yritettiin saada tanssimaan muissakin tapahtumissa. Kyllähän sitä, jos voi olla varma, että kukaan tuttu ei näe ja kaikki muutkin tanssivat. Mutta että uskaltaisi ihan ekana lähteä, ei nyt sentään. Siinähän saattaa mokata.

Erityisen oivallisena pidin eri puolille kaupungin rakennusalueita levitettyjä graffitimaaleja ja muita välineitä. Alla porukka Yliopistonkadulla. Tulosta on vielä varsin vähän näkyvissä, kellokin oli varsin vähän, olin menossa Kupiaisen roskalaatikolta yliopistolle Sibeliusta kuuntelemaan. Aikoinaan 1980-luvun lopulla, kun omaa asuinaluettani rakennettiin, oli yksi punatiilinen matala rakennus tuossa Näkinkujan varrella annettu graffititaiteilijoiden käyttöön. Hieno lopputulos, silloin surin sen taidemuodon lyhytaikaisuutta. Ylipäätään on hienoa, että kaupunki on järjestänyt vanhoille teollisuusalueille tapahtumapaikkoja, niin kuin nyt tässä vieressä Suvilahden alueella. Siellä oli Juhlaviikkojen ajalle ajoittuva Flow Festival. Kumu kuului, en tiedä taiteen genrestä sen enempää. Toinenkin läheinen taidepaikka jäi kokematta, Huvila-teltta tuossa Eläintarhanlahden rannalla, vaikka ohi kävelin. Bassot sieltäkin kantautuivat parvekkeelle. Tämän päivän Hesarissa oli esillä Suvilahden kaasukello, olisihan se kiintoisa, kunhan rahat löytyisivät. Muissakin kaupungeissa tuttu ilmiö raskaan ruumiillisen työn raameista henkisen kulttuurin raameiksi siirtymisessä on sinänsä mielenkiintoinen, ei se kuitenkaan yhteiskunnan luonteen muuttumista henkisemmäksi kuvasta.

Juhlaviikot pitää sisällään muutamia erillisiä festareita, niin kuin tämä Stage, Helsinki Theatre Festival. Hannelen kanssa kävimme katsomassa irlantilaisen teatteriryhmä Druidin Penelope –esityksen Korjaamolla. Esitys pohjautuu irlantilaisen Edna Walshin tektiin ja on Mikel Murfin ohjaama. Mukana on neljä miesnäyttelijää ja korkealla lavan yläpuolella nainen, tavoittamaton Penelope. Kysehän on Odysseuksen vaimon ja hänen kosijoidensa tarinasta. Kosijatyyppeinä oli rehentelevä pulskahko mies, Homerosta lukeva hukassa oleva taiteilija, ulkonäöllään uhoava uros ja haahuileva homo-nörtti. Semmoisiahan tuolla näkee pilvin pimein kapakoissa naisia metsästämässä. Penelopea ei saatu hurmatuksi pitkillä ja osin sekavilla monologeilla, eiväthän ne todellisessa elämässäkään aina asiassa pysy. Hyvää näyttelemistä näimme ja kuulimme selkeästi äännettyä englantia. Teksti oli suomennettuna seinällä, mutta kääntämättömätkin osuuden aukenivat hyvin. Minä olin vähän ihmeissäni ja kysymysmerkkinä näiden tyyppien kanssa, mutta Hannele piti kovasti esityksestä. Se aukeni hänelle minua huomattavasti parempana maailmankirjallisuuden tuntijana nyansoidumpana kuin minulle. Minulle antoisa teksti eteni aivan liian nopeasti, yhtä viisautta miettiessä uusia jo pukkasi päälle. Kiintoisaa jäädä odottamaan, millainen arvostelu esityksestä ilmaantuu. Tulipahan siinä analyysivaiheessa mieleemme, että olisihan se mielenkiintoista tuntea kansainvälistä teatterimaailmaa laajemminkin. Josko juhlaviikkojen johtaja saisi yhteistuotantoina semmoisia tänne enemmän, kuten hän Hesarissa toivoi.

Suurtoria reunustaa parhaillaan suuri määrä kirjavasti maalattuja karhuja. ”Meidän täytyy oppia tuntemaan toisemme paremmin – siten voisimme ymmärtää toisiamme paremmin, luottaa toisiimme enemmän ja elää sovussa keskenämme” – tunnuslauseella varustettu United Buddy Bears kiertää maailmaa. Jokainen karhupatsas on asianomaisen maan jonkun taiteilijan yksilöllinen luomus. Kampanjaan liittyy Unicefin keräys lastensuojeluun. Tähän asti on järjestetty 20 näyttelyä viidellä mantereella. Hauskoja ovat, yläkuvassa keskellä Kyproksen karhu, muut eivät jääneet mieleen. Kyllä maailmassa luovuutta riittää!!!

Lisäys: Aamun Hesarissa oli Suna Vuoren arviointi Penelopesta. Havaitsin, että eri sukupolvea nainen edustaa. Ei tullut nimittäin mieleenikään Penelope-asetelmasta mikään BB-asetelma,  mutta enhän minä ohjelmaa katsokaan. Vuori havaitsi miesten edustavan eri ikäluokkaa, minä erilaisia luonnetyyppejä. Yhtä nopeasti teksti oli häneltä mennyt ohi tajunnan kuin minultakin. Arvioinnissa oli kyllä hienoja ja syvälliseltä vaikuttavia sanontoja, mutta mielestäni ne eivät osoittaneet näytelmän aitoa ymmärtämistä. Tämän sanon kuunneltuani Hannelen kommentteja, hän olisi kirjoittanut arvioinnin osuvammin.