Perjantaina oli Claude Debussyn oopperan Pelléas ja Mélisande ensi-ilta. Hätäilin eilen kirjoittamaan ajatuksiani, jotta voisin jälkeenpäin katsoa, miten omani poikkeavat Hesarin Hannu-Ilari Lampilan arvioinneista. Sitten kävi niin, että illaksi kutsumani kahden saunavieraan lisäksi sain kolme yllärivierasta ja aika sujahtikin ruuanlaittoon. Eipä huolta, nautin tavattomasti keskusteluista kaksi-kolme-kymppisten kanssa, omia käsityksiä on pakko koko ajan kyseenalaistaa. Ehdin jo fb:ssä kehua oopperaesitystä kauniiksi lukeakseni aamun lehdestä Lampilan otsikon ”Maailma on synkkä bunkkeri”. Olin hämmentynyt. Siinä missä esitys oli Lampilalle ollut maailmanlopun odotusta, oli se minulle kaunis ja mieltä rauhoittava kokemus. Niillä perusteilla, joilla Lampila määritteli esityksen rumaksi, se oli minusta kaunis. Niin eri teitä käyvät aatoksemme täällä.

Ohjaus on Marco Arturo Marellin, orkesteria johti Kansallisoopperan oma poika Mikko Franck. Pelléasin roolin laulaa Suomen oopperalavoilla harvoin nähty tenori Topi Lehtipuu ja Mélisandena lauloi itävaltalainen ja Wienissä runsaasti kannuksia kerännyt sopraano Angelika Kirschlager. Pelléasin velipuoli ja Mélisanden miehen Golaudin roolissa on ranskalainen baritoni Francois Le Roux. Pelléasin isoisän Arkelin roolin laulaa basso Jyrki Korhonen, äidin roolin mezzo Lilli Paasikivi sekä Golaudin ja hänen kuolleen vaimonsa pojan Ynioldin roolin sopraano Mia Heikkinen.  Ohjaaja Marelli on myös lavastanut esityksen. Kuorolla on oopperassa varsin vähäinen rooli.

Kokemus oli hieno. Suurin vaikutus minuun oli lavastuksella, koska musiikillisesti en kykene niin kovin hyvin esitystä arvioimaan. Pidin kuitenkin myös musiikista, melko rauhallista ja tasaista, paljon harpunääniä. Lehtipuulla on kaunis ääni ja häntä minä erityisesti odotin. Jossakin etukäteisarviossa hän sanoi joutuvansa laulamaan lähempänä baritonia, mutta arveli äänensä kuuluvan orkesterin yli. Joissakin paikoissa ääni jäi hieman orkesterin alle, mutta niin se jäi basso Le Rouxiltakin. ”Äänen herkkyys ja kauneus ovat omiaan osaan”, sanoo Lampila. Kirschlagerin sopraano sen sijaan kantoi hyvin koko ajan, hän olikin lähes koko ajan lavalla. Ooppera on ainut Debussyn ooppera, joten äänimaailma oli entuudestaan minulle vieras.

Oopperan alussa Goland ja Mélisande tapaavat meren rannalla, Mélisande on paennut kovaa kohtaloaan. He lähtevät rannalta yhdessä, menevät naimisiin ja palaavat Golandin kotiin. Siellä Pelléasin isä sairastaa ja isoisäkin näyttää voivan huonosti. Golandin velipuoli ja Mélisande rakastuvat. Goland kohtelee Mélisandea huonosti, pahoinpitelee hänet. Mélisande synnyttää ennenaikaisesti kuolleen lapsen. Herkkyyttä esitykseen tuo  Golandin poika Yniold, joka on kovin kiintynyt setäänsä ja kiintyy myös äitipuoleensa. Golandille selviää, että hänen vaimonsa ja velipuolensa rakastavat toisiaan, hän tappaa Pelléasin juuri ennen kuin tämä ehtii paeta. Pahoinpitelyn jäljiltä ja rakastettunsa kuoleman nähneenä Mélisande sekoaa ja lopulta kuolee. Tarinassa on paljon kauneutta, ihmisten hellä huolehtiminen toisistaan ja Pelléasin ja Mélisandin viattomalta vaikuttava rakkaus. Toisaalta ilmaan jää aavistus, että Mélisanden lapsi saattaakin olla Pelléasin. Golaudin pahuuskaan ei saa tunnelmaa latistumaan, lopussa hän on katuvainen, haluaisi surmata itsensä, mutta poika estää sen.

Etukäteisinformaation perusteella odotukset liittyivät lavalle rahdattuun 30 000 litran vesimäärään, jolle oli rakennettu valtaisa allas. Vedestä nousi harmaita puurakennelmia linnana. Vesi  toimi siis linnan ympäristönä, mutta myös syvänä lampena ja luolastossa sijaitsevana järvenä. Vesielementti toimi todella hyvin, vaikka pelkäsin, että siitä tulee jotenkin ”ylimääräistä” koristusta. Rannalla oli vene ja sitä myös käytettiin. Välillä se oli kumollaan, välillä sillä liikuttiin. On oivaltavaa, miten tuollainen lavastuselementti tuo koko esitykseen paljon sisältöä. Mélisanden veteen heittämän sormuksen etsiminen lammesta ja luolasta tihensi tunnelmaa. Loppu oli henkeäsalpaavan kaunis, tuijotin sitä lumoutuneena. Valkoisiin puettu Mélisande lojui valkoisessa veneessä, jota kirjavapukuiset naiset kuljettivat vettä pitkin, kohti takana rusottavaa merimaisemaa. Jos Pelléasin kuolema velipuolensa veitseniskuun oli puistattava, oli Melléasin lähtö rauhoittavaa. Kiinnostava elementti lavastuksessa oli vinous, rakennelmat näyttivät kaikki olevan jotenkin vinossa. Vaikutelma korostui, kun kohtausten jälkeen esirippujen vedoilla muodostettiin pienenevä vinoneliö, joka kohdensi huomion johonkin kohtauksen henkilöön. Elokuvamainen elementti oopperalavalla.

Oopperasta lähtiessä oli rauhaisa olo, vakka sen päähenkilöt oopperamaiseen tapaan olivat saaneet surmansa ja vaikka mukana oli syvää pahuutta. Kovat äänet, kohellus ja kirkkaat valot ovat alkaneet yhä enemmän häiritä minua, niiden puuttuminen kaiketi tuotti tyynen tunnelmani. ”Oopperan ympäristö on synkkä metsä ja pimeä, rapistuva linna, joihin valonsäteitä heijastuu vain satunnaisesti. Jossain kaukana häämöttää meri, tie vapauteen, mutta sekin peittyy yleensä sumuun tai rajuilmaan”, kertoo Lampila. Onkin mielenkiintoista, että tämä ulkoinen ja esiintyjien sisälläkin vallitseva vankilamaisuus ei saanut minussa aikaan samanlaista maailmanlopun tunnelmaa kuin Lampilassa. Luotan kuitenkin hänen asiantuntija-arvioonsa ja arvelen, että minun oma lavastukseen viehättyminen esti näkemästä kunnolla oopperan sanomaa. Pitäisi kyllä katsoa esitys toistamiseen.