Tässäpä kevyt lukuromaani, ajattelin luettuani muutaman kymmenen sivua romaanista Näkymätön silta, kirjoittajana amerikkalainen Julie Orringer. Käännöstyön on tehnyt Kristiina Savikurki. Mistä lie käsite lukuromaani tullutkaan mieleeni? Kuvittelin sen tarkoittavan kevyehköä romaania, siis kirjaa, jonka tarinasta voi suoraan siirtyä jääkaapille tutkailemaan ateriatarpeita ilman, että tarina jää pyörimään mielessä. Haeskelin sitten netistä selitystä käsitteelle ja huomasin sen olevan siinä määrin epäselvä, ettei minun tarvitse sitä pähkäillä. Näkymätön silta ei sitten ollutkaan niin kevyt kuin alussa kuvittelin. Unkarin juutalaisten kohtalo Hitlerin kourissa oli ajoittain suorastaan tuskallista luettavaa.



Onko niin, että isovanhempien historia on kiinnostavampi kuin vanhempien historia? Ainakin on niin, että suvusta usein kiinnostuu vasta sitten, kun elävät kertojat eivät ole enää muistelemassa. Nuorenahan sitä haluaa irrottautua vanhemmistaan ja hakea itsenäisyyttä, isovanhemmat ovat vaarattomampaa aluetta.  Näitä pohdiskelin lukiessani kirjailijan jälkisanoja.  Julie Orringer alkoi 13-vuotiaana kiinnostua isoisänsä unkarilais- ja juutalaistaustasta. Hän oli aavistanut, että siellä olisi jotakin järkyttävää ja katsoi tuolloin olevansa riittävän vanha vastaanottamaan totuuden. Ja kirjahan siitä syntyi, eikä mikään pieni, lähes 800-sivuinen.

Kirjan yhteydessä pohdiskelin myös taidelajien erilaisuutta. Näytelmän pituuteen aina silloin tällöin tuskastuu, musiikkiinkin joskus, pitäähän niissä istua paikallaan useita tunteja. Pitkää kirjaa lukiessa voi itse tauottaa taidenautintoaan, jos haluaa. Näkymätön silta ei tuntunut pitkältä. Tutustuin nyt ensimmäistä kertaa Orringeriin, hän näyttää olevan niitä kirjailijoita, joiden lukemista on illalla vaikea lopettaa ja päivärytmi helposti sekoaa. Yritin miettiä, miten kirjaa olisi voinut lyhentää, jos siis olisi halunnut. En tiedä, ehkä lopusta. Orringer ei poukkoile siellä täällä. Tarina on kiinteä ja se pysyy tiiviisti päähenkilöidensä ympärillä. Mielelläni luin myös arkkitehtuuriin ja tanssiin liittyvät pohdinnat, nekään eivät olleet irrallisia itse asiasta. Ehkäpä tarinasta ei todellakaan olisi selvinnyt lyhyemmällä tekstillä.

Tommi Melender sanoo blogissaan 22.1., että elämyksellinen lukeminen vaatii tunnistuspisteitä.  Se oli nyt kirjallisuusasiantuntijan selitys sille, miksi minäkin kovasti pidän teoksista, joissa puhutaan kuvataiteesta, musiikista ja muista asioista, joista on itse innostunut. Siinä on yksi syy, miksi pidän myös Kjell Westöstä. Tiedän, mistä hän puhuu kun hän kirjoittaa Lammassaaresta tai Kivinokasta tai linjoista. Näkymättömässä sillassakin oli tunnistuspisteitä, toki heikompia kuin Westöllä. Muistan kuitenkin, miltä vanha kuninkaanlinna Budan rinteellä näyttää, kun sitä katsoo Pestin puolelta, ja tunnistin parlamenttitalon uhkean rakennuksen ja Elisabeth-sillan ja Margitinsaaren. Pariisissa liikuttiin romaanin alkupuolella, Seinen rannoilla, Luxenburgin puistossa. Saatoin kuvitella kattonäkymänkin, muistona virkamatkoilta, joilla yövyin usein pienen hotellin ylimmässä kerroksessa.

Toisen maailmansodan kuvaajien sukupolvi on vaihtumassa. Koskihan kotoisista Finlandia-ehdokkaista nuoren Jenny Linturin Isänmaan tähden suomalaismiehiä, jotka menivät taistelemaan Hitlerin joukkoihin. Hiljainen silta katselee sota-aikaa juutalaisten silmin. Se on oivallinen kuvaus sodan uhkasta, sen vaikutuksista ihmisiin ja itse sodasta. Kirja kuvaa hyvin, miten juutalaisten vaino pikku hiljaa hivuttautuu Pariisin opiskelijamaailmaan, miten se nousee esiin Budapestin arkielämässä ja lopulta muuttuu kauheiksi joukkosurmiksi. Pariisilaisopiskelijoiden nationalismikuvaukset peilautuvat hyvin tähän päivään, ovat suorastaan pelottava liittymäkohta. Kuolemanleireistä olen lukenut useinkin, mutta tämä oli ensimmäinen lukemani kirja, jossa kerrotaan työpalvelukomppanioista. Juutalaisillehan ei voitu antaa asetta käteen ja lähettää rintamalla, hehän olisivat voineet kääntyä Hitleriä vastaan. Työleirillä osoittautuu olevat erilaisia ihmisiä, toiset kestävät paremmin, toisen huonommin. On käsittämätöntä, millaiseen raakuuteen ihminen kykenee. Kirjassa kuvataan, miten toivoa pidetään yllä ja miten se hiljaa hiipuu. ”Mikään ei oikeuttanut häntä odottamaan mukavaa elämää. Miehet ja naiset kärsivät kaikkialla maailmassa. Sadattuhannet olivat jo saaneet surmansa tässä sodassa, ja hän itse saattaisi kuolla tänne Turkaan. Hän arveli, että se oli oikeastaan todennäköistä. Asiat, joihin hän kykeni vaikuttamaan, olivat vähäpätöisiä ja nekin harvassa; hän oli vain elävä hiukkanen, ihmistomua ajelehtimassa Euroopan itälaidalla.”

Näkymättömän sillan kertoja on Andras Leví, ja tarina alkaa hänen matkastaan Pariisiin opiskelemaan arkkitehtuuria. Eletään vuotta 1939. Hänen on palattava Unkariin oleskeluluvan mentyä umpeen, uutta ei juutalaisuuden vuoksi enää myönnetä. Kirjan sydämenä on Andraksen ja Klaran rakkaustarina. Klara on ikävien tapahtumien vuoksi joutunut pakosta jättämään kotimaansa, mutta palaa sinne takaisin Andraksen kanssa. Tiiviisti mukana kerronnassa ovat myös Andraksen veljet Tibor ja Máthýas sekä heidän vanhempansa ja Klaran koko perhe. Andraksen ystäviä kulkee melkoinen liuta mukana läpi kirjan. Henkilöiden historiasta avautuu kipeitä suhteita, solmitaan avioliittoja ja synnytetään lapsia. Eräs netin kirjallisuusblogi painotti kirjaa rakkaustarinana, minulle se oli ensisijaisesti ihmisen käsittämättömän sitkeyden kuvaus ajalta, jolloin juutalaisten väkivaltaisella kohtelulla ei ollut mitään rajaa. Kirjan jakautuminen otsikoituihin osiin ja niiden sisällä otsikoituihin kappaleisiin tekee käsittelystä jollain tavalla ryhdikkään. Kun siirrytään uuteen otsikoituun asiaan, voidaan välillä hypätä ajassa eteenpäin. Kuvaukset juutalaisuudesta olivat kiinnostavia, uskonnolliset tavat, ruokalajit ja ruokailutavat. Kirja päättyy vuoteen 1945, jolloin neuvostoliittolaiset ovat miehittäneet Budapestin, mutta jolloin rajoissa oli vielä ihmisen mentäviä harvoja kohtia.

Minulle kirjan lukeminen oli järisyttävä kokemus. Ikä ei näytä tekevän immuuniksi pahuuden kuvauksille, vaikka niitä lukisi miten paljon tahansa. Kirjaa voi myös lukea rakkauden ja syvän ystävyyden kuvauksena ja tietysti kuvauksena Pariisista ja Budapestistä juuri ennen toista maailmansotaa ja sen aikana. Kirja on lohduton, mutta jollain kumman tavalla myös lohdullinen. Kirjailija oli tutustunut valtavaan määrään dokumentteja ja haastatellut asiantuntijoita, joten kirjassa on vahva todellisuuspohja.