Olemme Hannelen kanssa katsoneet useamman teatterikappaleen tässä syksyn mittaan. Emme ole kehitelleet mitään teemaa ja kokonaisvaltainen analysointikin on jäänyt tekemättä. Päätin nyt kuitenkin purkaa sumaa kirjoittamalla pari ajatusta kahdesta mainiosta esityksestä, Ryhmäteatterin Harmoniasta ja Aleksanterin teatterin Mielipuolen päiväkirjasta. Harmonia on kotimaista tuotantoa, Mika Myllyahon kirjoittama ja ohjaama. Mielipuolen päiväkirja on taattua Nikolai Gogolia ja Kari Paukkusen ohjaama. Kumpikin on tavallaan yhden miehen teatteria, Mielipuoli Martti Suosalon ja Harmonia Kari Heiskasen, vaikka jälkimmäisessä on kaksi muutakin näyttelijää, Tiina Lymi ja Juha Kukkonen.

Harmoniassa seurataan, mitä tapahtuu kun ihminen työskentelee, vaikka hänen ei pitäisi. Näytelmän teemana on työuupumus katsottuna teatterin sisältä, lähinnä ohjaaja Olavin kuumehoureisesta näkökulmasta. Mielipuolessa pikkuvirkamies Nimineuvoksen vähittäinen sekoaminen alkaa eläinten puheen kuulemisesta. Nimineuvosta ei aja niinkään itsestä nouseva kiihko työntekoon, vaan esimiehen älyttömien vaatimusten täyttäminen. Jollakin tavalla kumpikin näytelmä kumpuaa tämänkin päivän työelämäkokemuksista. Joku generoi ideoita ideoiden perään, uuvuttaa itsensä loputtomalta tuntuvalla urakalla, jossa työkaveritkaan eivät tahdo pysyä matkassa. Joku toinen yrittää toteuttaa todellisia tai kuviteltuja vaatimuksia silloinkin, kun tehtävillä ei tunnu olevan mitään mielekkyyttä. Totesimme Hannelen kanssa, että taidemaailma eli Harmonian teatteri ja virastomaailma eivät välttämättä ole niin kaukana toisistaan kuin äkkiä kuvittelisi. Yksilön problematiikka voi kummuta samoista lähtökohdista.

Harmonia kuvaa siis taidemaailmaa ja luovan ihmisen loputonta ideoiden pursuamista, joka pahimmillaan näyttäytyy suunnattomana narsismina ja toisten hyväksikäyttämisenä. Kari Heiskanen toteaa Uutispäivässä 2.9., että taiteilijalle jatkuva onnistuminen voi joskus olla kirous. Sellaisessa tilanteessa taiteilija alkaa ajatella koko olemisensa olevan vain taiteen tekemistä. Hän vetoaa Gogoliin todeten, että ”toivon, että kohtaisitte suuren järkytyksen ja onnettomuuden. Sellaisessa tilanteessa alkaa ajatella, että miksi laittaa kaikkia munia yhteen koriin”. Tavallaan Mielipuolen virkamies toimi juuri näin ja asettaa koko elämänsä peliin rakastuttuaan esimiehensä tyttäreen. Siinä sitten hulluuden kierre syvenee ja syvenee päätyen sinne, missä kylmää vettä pudotetaan tippa tipalta päälakeen. Harmonian Olavin hulluus imee mukaansa myös lavastaja-vaimon ja tuottaja-Aleksin. Mielipuolen hulluudessa ei läheisten reagointia kuvata.

Totesimme Hannelen kanssa, että Heiskanen oli Harmoniassa vähän liian valovoimainen tai sanoisiko ylivoimainen. Häntä katsoi silloinkin, kun toiset näyttelijät puhuivat. Lymi ja Kukkonen olivat kumpikin hyviä, mutta Heiskanen on niin hahmoltaan kuin näyttelijäkyvyiltään aivan loistava. Ryhmiksen Pengerkadun näyttämö on vielä niin pieni, että kasvojen ilmeitä voi mainiosti seurata. Kerrassaan mainio esitys, ei ihme, että on loppuunmyyty. Tulipa vain mieleen, että mitenkähän pitkälle siinä eletään omaa elämää. Myllyahon tekstihän on kirvonnut hänen omasta uupumuksestaan, mutta Heiskasen valinta päähenkilöksi laajentaa problematiikkaa oivallisesti laajemminkin taidemaailmaan.

Loppuunmyyty on myös Mielipuolen päiväkirja, eikä sekään ole ihme. Suosalo nyt vain on niin loistava. Gogolin Anton Nikkilän uusi suomennos on Hesarin 27.9. Kirsikka Moringin mukaan hyvin erilainen kuin aikoinaan Tarmo Mannin tulkinta. En nähnyt sitä, mutta arvelen, että Suosalo menee hullun nahkoihin yhtä intensiivisesti. Ihmettelimme Hannelen kanssa hänen muuntautumiskykyään. Mitä pidemmälle näytelmä eteni ja mitä hullummaksi pikkuvirkamies muuttui, sitä tuntemattomammaksi Suosalo kasvoiltaan muuttui. Ja ne laulut! Nessun Dorman tulkinta oli riipaiseva, vaikkei Suosalo mikään laulaja ole.