Videotaide on kyllä vaikea pala ymmärrettäväksi. No, eihän taidetta ymmärtää tarvitse, riittää kun nauttii. Videotaiteesta ei aina edes tiedä nauttiiko siitä vai ei, ihmettelee enimmäkseen. Voi se olla viihtyisääkin, mutta voiko oikea taide olla viihdyttävää. Tai siis, jos koen videotaiteen viihdyttävänä, olenko ymmärtänyt osaakaan siitä, mitä taiteilija on halunnut sanoa. Tänään Galleria Sculptorissa näkemäni toinen Pink Twinsin työ oli kyllä viihdyttävä, sitä olisi tuijottanut miten pitkään tahansa. Ei toinenkaan hassumpi ollut. Keskittymisongelmia ei ollut, olin tilassa ihan yksin. Näissä videoissa oli se hyvä puoli, että katsomaan saattoi heittäytyä mistä kohdasta tahansa ja tarinan saattoi keksiä itse, jos sellaista kaipasi. Olin löytävinäni alun, mutta ei sen havaitsematta jättäminen katsomista olisi häirinnyt. Kaksikko on Juha ja Vesa Vehviläinen, esittelyn mukaan he ovat saaneet videoillaan maailmanlaajuista huomiota. Videot ovat tietokonevalmisteisia ja koettelevat jatkuvalla liikkeellään katsojaa. Päätä alkaa helposti pyörryttää värien jatkuvassa melskeessä. Jotkin yksittäiset nopeasti häipyvät kuviot olivat todella kauniita. Yritin tavoittaa niitä kameralle, huonolla menestyksellä tosin. Taustalla soi samojen tekijöiden ääni-installaatio ja toisen huoneen ainoa taideteos oli vanhojen levysoittimien sarja, punaisia kaikki. Miesten kotisivu on täällä. Sieltä löytyy lisää hienoja kuvia. Oikeastaan vasta sivuja selattuaan voi hyvin ymmärtää heidän kuuluisuuttaan. Täällä voi miehiä kuunnella.

Toinen mielenkiintoinen videotuttavuus oli Egil Saebjörnsson, jonka työtä Kugeln ihmettelimme viime viikolla tovin Hannelen kanssa Gallerie Anhavassa. Korokkeelle asetetut ämpärit ja muut siivousvälineet muodostivat mielenkiintoisen kuvamaailman yhdessä seinälle heijastuvien kuvien kanssa. Kiinnostava ja paikoin suorastaan kaunis työ se kyllä oli. Tuskin siitä mitään syvällistä sanomaa tarvitsi etsiä, niin kuin ei Five Boxies -työstäkään. Siinä laatikot vaihtelivat paikkaa ja kieppuivat ilmassa, kansien sulkeutuessa kuului paukahduksia. Eräässä vaiheessa laatikosta lennähti banaani, joka laskeutui toiseen laatikkoon. Video oli pitkä, mutta mitään varsinaista tarinaa ei siinäkään ollut havaittavissa. Helposti siihen, kuten Kugelniin ja Pink Twinsien videoihin juuttui tuijottamaan pelkkä ihmetys mielessä. Ihania vaihtelevia värikuvioita minuuttikaupalla, jollakin tavalla maagista. Pidän tällaisista abstrakteista videoista enemmän kuin esimerkiksi sellaisesta, jossa maali hitaasti valuu ihmisen päähän ja peittää kasvot ja hetken kuluttua tapahtuma näytetään toiseen suuntaan. Voihan sitä kotioloissakin tuijotella videoiden arvoituksia, esimerkiksi näillä sivuilla. Omena-video on kaunis, mutta arvoituksellinen siitä huolimatta, että sen sanotaan kuvaavan ihmisen elämänkaarta. Lopuksi voisi todeta, että videotaiteen opettelu ei ilmeisesti ole tarkoitettu hätähousuille.

Anhavassa oli muitakin taitelijoita, joista yllä Kari Vehosalon maalaus Episode I. Se on siis öljymaalaus, ei valokuva. Mitähän itua siinäkin on? Ihmettelemistä oli myös Jenni Eskolan Deadlinessä, jossa aivan samankaltaisia silmukkakuvioin täytettyjä paperiarkkeja oli laitettu kahden seinän pituudelta. Hannelea harmitti, että emme säilyttäneet työstä omia toiminta- ja taloussuunnitelmien luonnoksia. Aika pitkän arkkirivistön niistäkin olisi saanut ja nimikin olisi hyvin voinut olla Deadline. Irvistely sikseen, kysehän on vain siitä, että emme osaa katsoa. ”Toisto on taiteilijalle tapahtuma, joka päätepisteessään palaa aina lähtökohtaansa. Aika on yksi Eskolan keskeisistä materiaaleista, sillä lopputuloksena syntyvä sarja vaatii poikkeuksetta taiteilijalta pitkäkestoista keskittymistä.” Jokainen piirustus vastaa yhtä vuorokautta ja tyhjä valkoinen kohta määräytyy päivän valoisuuden mukaan. Mukana näyttelyssä oli Eskolalta pienellä näytöllä pyörivä video Loop, missä nainen pyörii ja pyörii ja pyörii.

Anhavan teoksia voi tarkastella täällä.