Noin sanoo Anton Tsehovin Platonov samannnimisessä näytelmässä Kansallisteatterissa. Eli, ihmiset pesevät hampaitaan, suutelevat puolisojaan ja menevät töihin, mutta ovat itse asiassa kuolleita. Nuoren Tsehovin kirjoittama Platonov on juopotteleva naisten mies. Jälkimaku viipyili vielä seuraavaan päivään, eikä oikein varmaksi tullut nousiko tietoinen renttuilun maku vaistomaisen elämän aallokossa ajautumismaun yli.

Tempauduin vaasalaisten Aulin ja Vuokon kanssa teatteriin. Lippuja löytyi helposti ja samana päivänä ostetut liput Kansalliseen maksavat vain 14 euroa, eli halpaa lystiä. Ohjaajana oli meille tuntematon Michael Baran ja lavastus Kati Lukkan. Näyttelijäkaarti oli nuorta, nimet edelleen harmittavan outoja. Platonovia näytteli Antti Luusuanniemi (alla) ja toista nuorta meuhkaajaa Sergeitä Eero Järvinen. Platonovin ympärillä pyöriskelevä naiskaarti koostui hänen vaimostaan Sashasta eli  Emilia Sinisalosta, kenraalin leski Annasta eli Mi Grönlundista, Sergein vaimosta Sofiasta eli Pihla Penttisestä ja kemian opiskelija Marijasta eli Anna Paavilaisesta. Vanhaa konkarikaartia olivat Ismo Kallio everstinä ja Jukka Puotila rikkaana liikemiehenä. Joukkoa oli vielä toinen verta lisää, joten todella suuri porukka oli esityksessä mukana. Alussa oli vaikea saada rakennetuksi itselleen mielikuva siitä, millaisessa suhteessa väkijoukko oli tosiinsa.

Ilahduin alussa siitä, että Kansallisen koko näyttämö takaseinään saakka oli otettu käyttöön. Näyttelijät juoksivat esiin jostain hyvin kaukaa. Toisaalta joiltakin osin äänet hukkuivat avaruuteen, vaikka mikkejä kohoili siellä täällä. En muista yhtään näytelmää, jossa koko tila olisi otettu niin hyvin haltuun. Väliajan jälkeen sitten näyteltiinkin ihan eturampissa. Tavattomasti pidin pianoista, joita oli parhaimmillaan näkyvissä neljä, kahta soitettiin. Livemusiikkia kuultiin siis alusta hamaan loppuun saakka, jolloin kaikki pianot roikkuivat ilmassa ja kahta niistä vielä soitettiinkin. Mukana oli myös yksi mekaaninen piano. Pianot nousivat ja laskivat pyörivällä näyttämöllä. Ratkaisu oli kerrassaan mainio.

Ihmettelimme jälkianalyysissä oikein yksissä naisin vesialtaan merkitystä. Siinä kahlattiin, siihen heittäydyttiin, vesi roiskui ja veteen yritettiin hukuttautua. Jälkikäteen havahduimme siihen, että joukkohan kokoontuu kenraalin lesken tilalle suon laitaan juopottelemaan ja mekastamaan. Siis suo! Päädyimme toisaalta siihen, että ohjaajalla oli ollut varmaan joku muukin merkitys tälle altaalle, meille se ei vain auennut. Muutoin näyttämöllä oli erilaisia siltoja tai alustasta kohoavia telineitä. Lavastus ja näyttelijöiden tähän päivään tuotu vaatetus loivat mielenkiintoisen kontrastin tsehovilaisen kielen kanssa. Sanomalle tuli ajattomuuden leima. Toisaalta venäläinen juopottelu ja kouhkaaminen olivat kuin tästä päivästä reväisty.

Platonov on siis nuori 27-vuotias opettaja, johon naiset rakastuvat. Hän on varsinainen renttu, esiintyy alusvaatteisillaan puolet ajasta ja viinaa kuluu näytelmän aikana pullokaupalla. Näkyy se muillekin maistuvan, naisetkin tempovat lasillisia votkaa välillä oikein urakalla. Aineeseen sopii hyvin tämänpäiväinen Hesarin juttu siitä, miten naiset juuttuvat usein näihin surkimuksiin, nykäsiin ja halmeisiin. Näytelmän Platonov ei ollut kuitenkaan väkivaltainen, naiset lopussa kyllä. Platonovin suunniteltua karkaamista toisen naisen kanssa vaimo ampuu häntä ja yllättäen jokaisen naisen täytyy saada kohdistaa mieheen oma laukauksensa. Nuoren Tsehovin näytelmä ei ole venäläiseen tapaan pohdiskelevan hidas ja viipyilevä, vaikka Platonov loppupuolella innostuukin filosofoimaan elämäntuskaansa. Liekö ohjauksellinen ratkaisu tuoda mukaan liikettä ja juoksemista. Oli tragiikkaa, melodraamaa ja komiikkaa. Venäläinen rikkaan suvun rappio on kuitenkin ilmeinen.

Näytelmä jollain tavalla kokosi itseään väliajan jälkeen, edes takaisin vellova väki väheni ja tapahtumat keskittyivät. Alun hämmennys kiertyi sen pohdintaan, oliko Platonov tahallaan naisten tunteilla rietasteleva roisto vaiko vain voimaton uhri. Vaikka venäläisissä näytelmissä totuttuun pohdiskelevuuteen ei päästykään, esitys jäi mieleen. Pjotr Tsaikovskin kaunis musiikki jäi soimaan päähän. Yllättäen varttia vaille nelituntiseen näytelmään ei pitkästynyt. Huomasimme palaavamme Aulin kanssa esitykseen jälkikäteen useaan kertaan. Teknisessäkin mielessä esitys oli vaikuttava. Tasot nousevat ja laskevat, ylikulkusillat pyörivät, vesiallas vaihtaa paikkaa. Miten näyttämöllä voi sataa ulvehtimalla vettä ilman, että se ajautuu rakennuksen rakenteisiin? Tekniikka tuo jatkuvasti uusia ja uusia mahdollisuuksia, vaikkakaan aina ei ole varmaa, auttaako se sanoman perille menoa.