”Hospitaalin lähellä Wehrmachtin sotilaat pyydystivät kyyhkysiä. Yksi heistä huomasi Juuditin, muut hoputtivat sotamiestä jatkamaan pyyntiä: ”Pata on jo tulella!”” Eli pataan ne kyyhkyset katosivat.

Onko kirja vaikuttavampi kuin teatteri? Ooppera vaikuttavampi kuin teatteri? Olisivatko teatteri tai ooppera vaikuttavampia ilman kirjan lukemista? Vai ylipäätään, onko tällaisia kysymyksiä tarpeen lainkaan asettaa. Nämä ajatukset sai liikkeelle Kansallisteatterissa näkemäni Sofi Oksasen näytelmän Kun kyyhkyset katosivat. Dramatisointi on Oksasen itsensä, ohjaajana Raili Leppäkoski. Kirjaa lukiessa voi pysähdellä pohtimaan, palata jopa takaisin. Kummassakin voi nauttia kielestä, mutta teatterissa teksti etenee vääjäämättä ilman taukoja. Oksasen Puhdistuksen luin, näin teatterissa Tampereella ja vielä oopperana Kansallisoopperassa. Oopperasta pidin eniten. Tarina oli jo hyvinkin tuttu, musiikki toisaalta syvensi tunnetilaa traagisissa kohtauksissa, toisaalta se helpotti niiden sietämistä.

001%20%282%29-normal.jpg

Ja nyt on edessä Kun kyyhkyset katosivat –tekstin eri esitysmuotojen analysointi. Ei helppo sekään. Luin kirjan toistamiseen ennen näytelmän katsomista. Lukukerta oli erilainen kuin ensimmäinen. Silloin muistan kiihkeästi seuranneeni juonta ja kauhistelleeni ihmisten kykyä sopeutua kohtalon käänteisiin ja kääntää takkejaan. Myös Viron kohtalo maana, jonka yli eri suunnista tulevat vallanpitäjät kävelivät, satutti. Nyt tarinan ollessa tuttu mieleni kiinnittyi rakkaustarinoihin ja rakkaudettomiin suhteisiin. Ihailin juonen kuljetusta ja kieltä. Loppu on kuin palapeli, josta puuttuu enää kaksi palaa, ja niillekin on itseoikeutetut paikkansa. Olisihan pitänyt jo aiemmin arvata, että tuo värisävy on samaa kun tuo ja tuo tukkakiehkuran sisältävä pala kuuluu juuri tuohon. Pystyin nyt keskittymään paremmin teokseen kokonaisuutena kuin ensimmäisellä lukukerralla, jolloin se oli minulle ensi sijassa jännityskertomus. Näytelmä ei enää jännittänyt, kiintoisaa oli kuitenkin seurata, mitä on mukana ja mitä jätetty pois. Kirja sinänsä on näytelmä. ”Se kertoo maailmasta, joka on teatteria”, sanoo Oksanen näytelmän ohjelmalehtisessä.

Millainen Kun kyyhkyset katosivat oli näytelmänä koettuna? Oksasen dramatisointi on hyvä, tarinasta tuli ymmärrettävä kokonaisuus ajan ja paikanvaihteluista huolimatta. Liiallisen yksityiskohtaisuuden karikot ohitettiin. Tapahtumat keskittyivät Tallinnaan, mikä oli tietysti näyttämöteknisesti hyvä ratkaisu. Kirjassa ajankohdat vaihtelevat, nyt ensimmäinen näytös oli Saksan miehityksen aikaa ja toinen Neuvostoliiton aikaa. Kirjassa vasta lopussa paljastuvat päähenkilön homous ja sen paljastumisesta aiheutunut murha, näytelmässä niiden tapahtumisaikaan. Toisen päähenkilön lapsi esiintyy näytelmässä ajallisesti myös ”oikeaan aikaan”. Kirjaa lukiessa nämä saattoi aavistaa, mutta nopeasti etenevän näytelmän ymmärrettävyys vaati tätä ratkaisua. Koska näytteleminen, erityisesti ensimmäisessä näytöksessä oli melko yksioikoista, lähes kliinistä, tekstin vieminen näytelmäksi ei syventänyt tunnetiloja. Toinen näytös oli tunneskaalaltan laajempi ja kohtaukset sähköistyivät. Ajattelen nyt, että lukeminen mahdollisti henkilöiden luonnekuvien ja motiivien pohdinnan näytelmää paremmin, näytelmä ei tuonut siihen kovin paljoa lisävivahteita.

Keskeinen henkilö tarinassa on Suomessa vastarintakoulutuksensa saanut Edgar, sittemmin saksalaisten myötäilijä, myöhemmin Siperain kävijä ja lopulta Neuvostoliitto-järjestelmässä viimeisen minuutensa luonut selkärangaton takinpyörittelijä. Edgaria näytteli Timo Tuominen.  Näytelmän loppuu siihen, että hän saatuaan vaimonsa lopullisesti mielisairaalaan, pesee pitkään käsiään ja lopulta virtsaa samaan veteen. Hän on kirjoittanut kirjan, näytelmässä tehnyt elokuvan, puhdistaakseen henkilöhistoriansa ja taatakseen aseman Neuvostojärjestelmässä, lopultakin tulevaisuus on selvänä edessä, kädet puhtaina. Oksanen yrittää olla puolueeton ja näyttää, että ihminen voi henkensä pitimiksi myöntää mustan valkoiseksi, vain harva kykenee kuolemaan aatteensa puolesta. Sama tapahtuu, olipa järjestelmä mikä tahansa. Näytelmän teho oli siinä, että se toi Edgarin luonteen kirjaa paremmin esiin. Ei tarvittu mielikuvitusta, ”nilkki” seisoi elävänä edessämme.

Oksanen%202-normal.jpg

 Toinen keskushenkilö on Matleena Kuusniemen näyttelemä Edgarin vaimo Juudit, jonka avioliitto ei toimi, eikä hän tiedä syytä siihen. Hän rakastuu ”väärään” saksalaiseen, ei siihen, jota hänen piti maan alla olevalle Rolandille seurata. Rakkaus on molemminpuolista. Oksanen osoittaa, että kyse ei yksinomaan ollut siitä, että saksalaiset käyttivät hyväuskoisia nuoria virolaisnaisia hyväkseen. Katsojan myötätunto on Juuditin puolella siitä huolimatta, että hän hyödyntää asemaansa saksalaisen hauptsturmfürerin rakastajattarena. Hän on Rolandin kynsissä avuton. Myötätunto säilyy senkin jälkeen kun kohtaamme hänen Edgarin Siperiasta paluun jälkeen loppuun palaneena raakkina. Siitä on vain lyhyt matka Paldinski 52:een, mielisairaalaan, jonne Edgar saa hänet lopulta suljetuksi. Minulle ei kirjaa lukiessa eikä näytelmää katsoessa selvinnyt, miten tämä avioliitto pysyi kasassa. Oliko se Edvardille ainoa keino olla paljastumatta homoksi, oliko Juuditilla juuri ja juuri voimia pysyä liitossa, mutta ei voimia lähteä siitä. Juuditia ei elämässä ohjannut aate tai usko johonkin suurempaan, vain rakkaus saksalaiseen, tämän kuoltua ei enää ollut mitään, mistä pitää kiinni. Lapsenkin hän oli joutunut jättämään toisen kasvatettavaksi. Näytelmä ei kuitenkaan tuonut mielestäni hänen luonteenkuvaansa juurikaan täydennystä, vaikka osa näyttelijäsuorituksena oli esityksen paras.

Kolmas keskushenkilö oli Edgarin kanssa Suomessa vastarintakoulutuksensa saanut Roland, Edgarin serkku, joka saksalaismiehityksen aikana piiloutui metsäveljiin, esittäjänä Janne Hyytiäinen. Hän toimi maan alla ja auttoi ihmisiä pakenemaan maasta. Hän joutui niin ikään Siperiaan, jonka vanki-vartija –asetelma pelaa myöhemmin merkittävää asemaa Neuvostoliiton miehittämässä maassa. Tekstin lopussa selviää, että Edgar oli juuri se vanginvartija, joka poltatti vankeja roviolla, vaikka Edgar oli saanut venäläiset uskomaan, että hän oli vanki ja Roland vartija. Onnekseen hän tavoittaa Rolandin ja tappaa tämän, viimeinenkin menneen mahdollinen paljastaja on poissa. Näytelmä tekee Rolandista jollain tavalla roistomaisen, vaikka hän oli henkilöistä se, jolla oli pysyvin ideologia, virolaisuus ja Viron itsenäisyyden vaaliminen. Rolandin aate on katsojan hyväksyttävissä, mutta hän on yhtä raaka ja toisia hyväksikäyttävä kuin ne, joiden aatetta katsoja ei hyväksy. Kirjan Roland kirjoitti päiväkirjaa toivoen, että joku joskus löytää sen ja lukee ”, että lopullinen totuus tulisi ilmi”.

Kirja ja näytelmä nostavat esiin kysymyksen hyvästä ihmisestä. Onko ihminen jalo kun hän uhraa läheisensäkin omalle jalolle aatteelleen? Onko ihminen paha, jos hän hengissä pysyäkseen kavaltaa omaisensa? Niin isänmaallisten vastavallankumouksellisten kuin miehittäjien, sekä saksalaisten että neuvostoliittolaisten, keinot olivat yhtä julmia. Kaikki tappoivat. ”Helpoin värvättävä oli aina joukon värittömin henkilö: tyttö jota ei koskaan haettu tanssiin, tai poika jonka nimeä ei koskaan kukaan muistanut, nainen joka tilasi aina samaa kuin muutkin ja mies, jota kutsuttiin koiksi, koska kukaan ei muistanut tämän nimeä. Tyttö, johon sisäänrakennettu pelko tarvitsi vain pientä aktivointia.” Välillä tuntuu, kuin inhimillisyyttä ei kirjassa olisi, vaikka se koko ajan pelaa ihmisten heikkouksilla. Mutta on se läsnä, niin perhesuhteissa kuin rakkaudessakin. Edgar järkyttyy nähdessään, millä tavoin saksalaiskenraali silittää rakastajattarensa siis hänen vaimonsa poskea, liikkeestä kuvastuu aito rakkaus. Sellaiseen ei niissä piireissä oltu totuttu, eikä hän itse ollut siihen kyennyt. Valitettavasti tämä kohtaus puuttuu näytelmästä. ”Ei voi olettaa, että ”pahuus” - jos sellaista on –näkyy ihmisestä ulospäin, sanoo ohjaaja Raila Leppäkoski ohjelmalehtisessä. Siksikö hän on tehnyt ”pahimman” näköiseksi henkilön, jolla on puhtaimmat vaikuttimet?

IMG_0497-normal.jpg

Oksasen kieli on värikästä. ”Ihmisten riehakkuus liehakoi hänen nilkkojaan.” Toisen tarkkailu nokkii kasvoja, iho märkii hapanta hikeä. Kieltä ei ajattele näytelmää katsoessa. Sen tavallaan korvaa näyttämön runsas visuaalinen maailma, skriineillä esitettävät Mikko Ijäksen piirrokset ja live-musiikki. Erityisesti pidin Maija Kaunismaan musiikista. Välillä näytelmä äityy paasaavaksi siirtyen yksilötasolta ideologiselle tasolle. Kirjassa tämä ei haittaa, näytelmässä se pysäyttää tapahtumat kiusallisesti.

Pidän Oksasen tavasta kirjoittaa, vaikka hänen ympärillään pyörivä hypetys välillä ärsyttää. Jos on lukenut Jaan Krossia, Jaan Kaplinskia, Viivi Luikia, Ene Mihkelsonia ja Imbi Pajua (kuvassa yllä), ei sisällölliseti tule paljon uutta. Yksinomaan Oksasta lukemalla neuvostoajasta tulee yksipuolinen kuva, kuten Saska Saarikoski Hesarin kolumnissa 11.12. toteaa. Oksanen kuitenkin tekee taustatyön huolellisesti, hän sijoittaa fiktiiviset tapahtumat aitoon historialliseen miljööseen. Kun kyyhkyset katosivat –teoksella on osittain historiallista pohjaa. Tulee olemaan kiintoisaa lukea uudemmasta ajasta kertova Mihkel Raudin kirja Rapa roiskuu, jahka se tulee kirjaston tilauksesta. Mies oli kuitenkin kirjamessuilla varsinainen ilopilleri.