Ilmaa haukoin minäkin, saatuani loppuun David Grossmanin romaanin Sinne missä maa päättyy (suomentanut Markku Päkkilä). Harvoin mikään kirja tempaa niin täydellisesti valtaansa kuin tämä. Suorastaan vihasin sen päähenkilöä, Oraa, naista, joka tukehdutti läheistensä elämän. Ja millä? Huolellaan ja huolehtimisellaan. Oli Stefan Mosterinkin romaanin Nelikätisen soiton mahdottomuus (suomentanut Helen Moster) päähenkilö Almut nainen, hänkin oli huolehtiva, mutta tajusi paremmin toimiensa vaikutuksen kuin Ora. Huoli lapsista, puolisoista ja läheisistä on oikein ja kaunista, mutta voi olla myös ahdistavaa. Kummankin kirjan kirjoittaja on mies, mikä sai minut pohtimaan sukupuolten erilaisuutta. Mikä sai kirjoittajat valitsemaan päähenkilöikseen naisen, erityisesti pohdin sitä Grossmanin kohdalla, koska hän kirjoitti Orasta niin raadollisesti. Ellei hän olisi mennyt kuvauksessaan niin pitkälle kuin meni, olisin ollut taipuvainen ajattelemaan, että naiset synnyttäjinä ovat pehmeämpiä, heille huoli on luontaista ja saa aikaan positiivisia vaikutuksia ympäristössään. Tuollaiseltako se näyttää miehen silmin katsottuna? Täytyy ainakin vaihtaa ajatuksia Hannelen kanssa, hänhän lähes 700-sivuisen Grossmanin minulle ystävällisesti lainasi. Kirjallisuuspiireissä saattaisi olla oma viehätyksensä, pääsisi tällainen yksineläjäkin vaihtamaan mielipiteitä.

Ei näissä kirjoissa paljon yhtäläisyyksiä ole, jotain kuitenkin, käsittelen niitä yhdessä lähinnä peräkkäisen lukemisen vuoksi. Kumpikin kertoo poikkeusolosuhteista. Sinne missä maa päättyy –romaanin tapahtumat sijoittuvat Israeliin, ne pyörivät myös Jom Kippur- eli Seitsemän päivän sodan ja maan Siinailla Egyptin kanssa käymän sodan tapahtumissa sekä palestiinalaisten kanssa käytävissä yhteenotoissa. Nelikätisen soiton mahdottomuudessa on taustalla niin ikään valtioiden välinen skisma, Itä-Saksa Stasi-tiedusteluineen ja muurin murtumisineen. Nämä leimaavat romaanihenkilöiden arkipäivää ja toimivat heidän joidenkin toimiensa vaikuttimina, mutta keskeinen jännite kirjoissa syntyy henkilöiden välisistä suhteista. Kumpikin romaani on siinä mielessä kiinnostava, että tapahtumien ilmapiiriin vaikuttavat todelliset, aidot elämänolosuhteet. Toinen yhdistävä tekijä on äidin ja pojan/poikien suhteen kuvaus, josta enimmäkseen nautin, paitsi siis Grossmanin kirjan loppupuolella. Kummassakin kirjassa käsitellään myös vanhempien eroa, pysyvää tai tilapäistä, mikä kasvattaa äiti-poikasuhteen intensiteettiä aina niin pitkälle, että poikien on tavalla tai toisella pyristäydyttävä siitä irti. Nelikätisen soiton mahdottomuudessa palataan suhteessa rauhan tilaan, Sinne missä maa päättyy –romaanissa tilanne jää auki.

Olen alkanut yhä enemmän pitää sellaisista kirjoista, joissa tapahtumien kokonaiskuva kehkeytyy kuin palapeli, jossa rakennetaan ensin suorasivuisista paloista laidat, jonka jälkeen kokonaiskuva alkaa hahmottua pala palalta sieltä täältä oikeita paloja paikoilleen asettaen. Kummassakin romaanissa on sama kirjoittamisen tekniikka. Grossmanin palapelin viimeiset palat asettautuvat paikoilleen lisääntyvän jännityksen ilmapiirissä ja yllättävästi. Olettaisin, että kirjoittamistekniikkana tämä on vaikea ja olisi kiintoisaa tietää, onko kirjailijalla etukäteen valmiina kunkin henkilönsä elämä, jonka tapahtumat sitten vähitellen pistetään kietoutumaan lähemmin ja lähemmin yhteen. Mosterin kirja on siinä mielessä yksinkertaisemmin kirjoitettu, että päähenkilöt äiti Almut Schäfer ja hänen poikansa Sebastian Schäfer puhuvat vuorotellen, otsikoilla osoitetaan, kumman ajatuksista ja tekemisistä kulloinkin on kyse. Grossman sekoittaa keskenään luontovaellusta tekevän Oran ja Avramin ajatuksia, lisää sinne lainausmerkeissä heidän toisilleen kertomia pätkiä kummankin historiasta tai suorana kerrontana muita tapahtumia. Pidin siitä, että kertojanäkökulma koko ajan vaihtelee ja paikoin lisätään tapahtumien kuvausta tai keskustelunpätkiä sieltä ja täältä. Se lisää lukukokemuksen intensiteettiä.

En pidä niistä kirja-arvosteluissa, joiden pääsanoma on kirjan sisällön kertaaminen. Sellainen pitää antaa lukijan löydettäväksi. Sinne missä maa päättyy –romaanista totean siis vain, että alussa kerrotaan kolmesta lapsesta, Orasta, Avramista ja Ilanista, jotka ovat sairaalassa eristyksissä. Alkukappaleen jälkeen siirrytään heidän aikuisuuteensa, Ora ja Ilan menevät naimisiin, saavat kaksi poikaa. Avram joutuu Egyptin sodan aikana vangiksi, kidutetaan ja tulee pitkä tauko kolmikon keskinäisissä suhteissa. Kirjan kokonaisuus kehkeytyy kasaan Oran ja Avramin patikkamatkalla pitkin Israelia. Lukija seuraa samanaikaisesti Oran ja Avramin suhteen uudelleen lämpiämistä ja heidän elämäntarinoidensa kuvauksen syntymistä. Grossmanin nuorempi poika sai surmansa Libanonin sodassa, lukija voi vain aavistella, miten paljon henkilöiden suhteissakin on todellisuuspohjaa. Kummankin kirjan varsinainen tapahtuma-aika on lyhyt, mutta muistelut ja takaumat levittävät tarkasteltavat ajanjaksot huomattavasti pidemmiksi.

Nelikätisen soiton mahdottomuus -teoksen keskeiset tapahtumat liittyvät Almutin ja Sebastianin ohella vanhaan Stasi-upseeri Gausiin. Ollaan isolla risteilyaluksella, jossa Gaus toimii jonkinlaisena henkilöstö- tai muuna suurena päällikkönä, Almut psykologina ja Sebastian pianistina. Minua viehätti erityisesti koko aikainen musiikin ympärillä käyty keskustelu, kaikille kolmelle päähenkilölle se on elämän keskeinen asia, Sebastianille ammatti, muille paljon merkitsevä harrastus. Myös kirjallisuus on tuttua. Voihan se olla niin, että Almutin oma perhe kirjallisuuden professori-isineen ja muusikko setineen kuvastaa kirjailijan omaa perhettä ja musiikin tuttuus ja runsas käsittely on sitä kautta tuttua. Kirjallisuuden putkahtelun hyvin ymmärtää. Gaus oli toiminut Stasissa, Almutistakin oli kansio. Jos loistelias risteilyalus rikkaine matkustajineen oli ajankohtainen lavaste tapahtumille, oli vanha DDR-läinen urkkimiskoneisto sitä samaa, mutta taustalla toimien. Se toi kiintoisan jännitteen kirjan tapahtumille, jota ei lukemisen jännittävyyden vuoksi ole syytä avata. Hienoutta kuvataan monisanaisesti. Ajankohtaisuutta tulee siitä, että mukaan on lipsahtanut neljä afrikkalaista salamatkustajaa.  Almutin psykologina toimiminen mahdollistaa monenlaisten sivupersoonien rakentamisen. Nelikätisyyden problematiikka putkahtelee siellä täällä esiin, mutta kuvaa hyvin romaanin ihmissuhteiden problemaattisuutta.

Nelikätisen soiton mahdottomuudessa on enemmän ihmisten keskinäisiä suhteita; on äidin ja pojan suhde, perheen kietoutuminen Stasi-kuvioihin, entisen Stasi-upseerin ja Almutin suhde, lyhyet rakkaus- ja ihastumissuhteet, pakolaiset, risteilijän henkilöiden ja päähenkilöiden suhteet. Ne luovat monisyisen tapahtumamaailman, musiikki koko ajan mukana. Pidin kirjasta, joskin alkuun ajattelin, että saattaa olla varsin kevyt.  Itä-Länsi-Saksa problematiikka alkoi vetää ja kirjan kiinnostavuus kasvoi. Oikein hyvä sukellus monipuoliseen yhteiskunta- ja ihmissuhdeproblematiikkaan.  Sinne missä maa päättyy –romaanissa ihmissuhteita on vähemmän, äidin ja poikien, äidin ja hänen elämänsä kahden miehen ja miesten keskinäiset suhteet. Romaani kokonaisuudessaan on kuitenkin kiinnostavampi. Mietin kovasti, minkä varassa jännite säilyy ja vain kasvaa loppua kohden niinkin suuressa romaanijärkäleessä. Grossman on armoitettu kertoja ja henkilöiden tarkastelu psykologisen oivaltavaa. Vahvasti suosittelen kirjan lukemista, lukemiseen täytyy vain varata aikaa. Tätä kirjaa ei lueta työmatkoilla tai muuten pätkitellen.

Stefan Moster on tunnettu kääntäjä ja kirjallisuusvaikuttaja, jolla on suuret ansiot suomalaisen kirjallisuuden viennissä Saksaan. Nelikätisen soiton mahdottomuus on Mosterin esikoisteos, sen kääntäjä on hänen vaimonsa. Kirjamessuilla Viivi Luik sanoi, että virolaiset kirjoittavat paljon elämäkertoja, kirjoittavat historiaansa. Lieneekö tästä kyse myös Mosterin kohdalla? Kirjan takakannessa siteerataan Die Berliner Litteraturkritiikkiä seuraavasti: ”Vaikuttava esikoinen. Romaanissa on täydellisesti sävelletyn kappaleen muoto.” Tarkoittaneekohan tämä sitä, että alkuun lähdetään vähän vaisusti, ikään kuin sordiinolla, sitten tapahtumien värikylläisyys kasvaa ja aaltoilee edes takaisin palaten lopussa vaimeampaan tapahtumattomuuteen. Pidin loppua jopa hieman pitkitettynä. Ehkäpä kirjan 526. sivusta olisi saanut puristetuksi hivenen pois.

David Grossmanilta tämä oli ensimmäinen lukemani kirja. Ennen kirjailijauraansa hän on toiminut televisiossa toimittajana, mutta saanut potkut poliittisten mielipiteidensä vuoksi. ”Sukupolvensa nimekkäin israelilaiskirjailija on kirjoittanut aikamme suuren sodanvastaisen romaanin”, sanotaan takakannessa. Grossman ei suorastaan lietso sodanvastaisuutta, mutta koko romaani huutaa sitä, miten sota kalvaa yksittäisten perheiden ja ihmisten suhteita. Romaani ei ole sotaromaani perinteisessä mielessä, sotakuvauksia siinä on vain muutaman sivun verran. ”Tuskallinen, kaunis, unohtumaton”, sanoo Paul Auster takakannessa. Niin on