Menimme ystäväni kanssa katsomaan Kansallisteatterin Onnellisuuden tasavallan teatterin esittelyn houkuttelemana. ”… Martin Crimpin viiltävän ironinen tutkielma aikamme vapauden ehdoista. Se läpivalaisee yksilöllisen nykyihmisen, jonka henkilökohtainen onnentunne on noussut korkeimmaksi arvoksi. Kolmiosainen näytelmä kulkee Dante Alighierin Jumalaisen näytelmän jalanjäljissä, mutta kuvaa nykyihmisen sinnikästä vaellusta läpi helvetin ja kiirastulen kohti – niin mitä?” Sitä mekin jäimme kysymään. Harvoin tuntee näytelmän jälkeen itsensä petetyksi, nyt tunsi. Se, että näytelmä oli ikään kuin kirjoitettu Jumalaisen näytelmän päälle nosti vielä odotuksia. Jari Ehnrooth muuten kirjoittaa ohjelmalehtisessä tosi hienosti näytelmästä.  

Crimp%203.jpg

Näytelmä on jatkuvasti loppuunmyyty, mitä ei ihmettele luettuaan Suna Vuoren arvioinnin Helsingin Sanomista 18.9.2015. ”Olen harvoin nauttinut nykynäytelmän lukemisesta yhtä paljon kuin Crimpin provosoivan, kerroksellisen ja alati hämmentävän draaman parissa.” Lukijan ei ehkä helposti huomaa, että Vuori kehuu arvioinnissaan pääasiallisesti Crimpin etukäteen lukemaansa tekstiä. Arvioinnin lopussa seuraavat itse esitystä koskevat kyseenalaistukset: ”Minna Leinon pienelle näyttämölle ohjaama tulkinta on huolella mietitty ja rytmitetty ja ehdottoman kiinnostava, mutta ei yhtä nerokas kuin teksti. Varsinkin viimeinen osa tuntuu etäiseltä ja vaikealta. Ensimmäinen osa on hilpeän kaamea, toinen parhaimmillaan tappohauska”. Mielestämme viimeinen osa oli melko käsittämätön, ensimmäinen osa monesti näyttämöllä nähtyä perheen sisäistä riitelyä, jossa parhaiten pärjäsivät vanhat konkarit Kristo Salminen, Terhi Panula ja Markku Maalismaa. Nuoret olivat kankeita, he ”näyttelivät”. Hannu-Pekka Björkman oli myös hyvä, maneereista ei tietoakaan. Mutta ei 20 minuuttia ja muutama hyvä osa koko näytelmää pelasta.

Arvelen rohkeasti, että Vuoren mielestä toinen osa oli hyvä, koska hän oli lukenut tekstin ja tiesi, mitä oli odotettavissa. Ajan analyysien heittely ja toistelu seisaallaan tai istumassa olevien näyttelijöiden kesken oli puuduttavaa, olipa joukossa kuinka viiltäviä ajankuvia tahansa. Sanoohan Vuorikin, että ”vaikka pintaa syvyyteen ja sisäistä ulkoiseen sekoittavaa älykästä nihilismiä on ilo lukea, saman esittäminen näyttämöllä ei ole helppo tehtävä”. Voisiko kriitikolta odottaa, että hän arvostelussaan keskittyisi näkemänsä esityksen arviointiin, eikä käyttäisi suurinta osaa tekstistä lukukokemuksensa arviointiin? ”Saako näin raaoille kärjistyksille edes nauraa, tuntui lukevan yhteisessä ajatuskuplassa ensi-iltayleisön yllä”, kysyy kriitikko. Meille ei tällaista ajatuskuplaa näkynyt, näkyi vain hämmennys siitä, että tällainenko se kehuttu näytelmä nyt oli. Eikä ajan kritisointi sinänsä mitään uutta näyttämöllämme ole, onhan poliittisissa näytelmissä niin Kansallisteatterissa ja Ryhmäteatterissakin revitty kaikki pyhät arvot hajalleen jo moneen kertaan. Ei sekään enää oikein enää naurata.

Crimp%201.jpg

Vuorikin kritisoin Crimpin näytelmäänsä kirjoittamien satiiristen laulujen toteutusta. Meidän mielestämme ne olivat myötähäpeää nostattavan huonoja. Miksi nykyisin aina pitää laulaa, jos ei osata? Vuori arvelee, että niiden tarkoitus olisi ollut muistuttaa karaoken itsehäpäisystä ja laulaa tahallaan huonosti. Tahallaan huonosti laulaminen se taitoa vasta vaatiikin, se ei tullut meille edes mieleen. Näyttelijätyö oli epätasaista. Björkman oli siis hyvä, paitsi että kolmannessa osassa jäi ihmettelemään huutamista. Ensimmäinen osa oli parempi ja näytti, ettei tarvitse rähjätä ollakseen hyvä. Kati Lukan lavastus oli pelkistetty, pelkkiä valokuutioita lähes koko ajan. Niillä häikäistiin katsojatkin välillä pahanpäiväisesti, kaipa silläkin oli tarkoituksensa. Ohjelman lopussa siteerataan Danten Jumalaista näytelmää: ”Taivaassa, jolle valo suurin virtaa, oon ollut, nähnyt seikat, joit’ ei kenkään voi kertoa, ken sieltä astuu alas”. Olisiko tämä vinkki?

Palaan vielä Ehnroothin kirjoitukseen. Se perusteella kyse on todella merkittävästä näytelmästä. ”Eikö ole kummallista, että täydellinen onnellisuus ei riitä? Miksi se mikä tyydyttää luonnon jättää sielun vajaaksi?” Lopputulemana en väitä, että katsominen oli turha, vaikka se turhauttava olikin. Lisäsihän se palan teatterimaailman tuntemisen kokonaiskuvaan. Halusin kirjoittaa tämän paitsi kertoakseni kokemuksesta, myös kysyäkseni sitä, voiko katsoja luottaa niinkin arvovaltaisen tahon kuin Helsingn Sanomien kriitikon arviointiin. Kokemukseen vaikuttaa tosin myös se, mitä itse on aiemmin nähnyt ja mitä odottaa. Kysymään jään, pitäisikö lukea Ehnroothin teksti moneen kertaan ja mennä se takaraivossa katsomaan näytelmä uudelleen. Ehkä se aukeaisi toisin, ehkä ei.