Tästä tulee pitkä juttu, mutta oli sivujakin Doris Lessingin elämäkerroissa kolmea vaille tuhat. En tarkalleen muista, milloin ensimmäisiä kertoja tutustuin Lessingiin. Helsinkiin muutettuani vuonna 1971 hänestä oli kuitenkin muodostunut eräänlainen idolini, jos niin rohkeasti voisi sanoa? Unelmoin Afrikasta ja istuin Lessingin kanssa terassilla ihailemassa auringonlaskuja ja tähtitaivaita, haikailin maailmalle. Nyt Afrikka avautui uudelleen, metsät, eläimet, pellot. Aikoinaan innostuin myös hänen feministisestä maailmankatsomuksestaan. Hän itse epäröi oman muistamisensa oikeellisuutta ja minunkin on pakko sanoa, että en enää voi muistaa, veikö kirjallisuus minut Lessingin pariin vai saiko joku feministinen kimmoke minut lukemaan häntä. Feministiset silmäni olivat kuitenkin auenneet apposen selälleen opiskellessani yhteiskuntaa opettajien ammattijärjestön toimitsijana. Vain sokealle jäivät sukupuolten väliset erot näkemättä, heitäkin tosin oli.

Doris Lessing syntyi 1919 Kermanshahissa Persiassa, josta perhe siirtyi Zimbabween, tunnetaan sittemmin Etelä-Rhodesiana. Muistelmien ensimmäinen osa kattaa tämän siirtomaakauden ajan hänen elämästään ja kertoo hänen perheestään ja sen kamppailusta maatilalla. Se kertoo myös hänen irtautumisestaan kodista ja aktiivisesta toiminnastaan vasemmistolaisessa liikkeessä. Kirja on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1949, se päättyy muuttoon Lontooseen. ”Minä en ollut menossa kotiin perheeni luo, minä pakenin sitä. Ovi oli sulkeutunut, ja se siitä.” Toinen osa päättyy 1960-luvulle hänen ollessaan 50-vuotias, siis nuori vielä. Sen hän on kirjoittanut 70. vuotta täytettyään ja se on julkaistu vuonna 1998. ”Kun katson menneisyyttä, olen muistavinani laulua. No, siinä se kaikki taisi tullakin.” Näin päättyy toinen osa, tuleeko vielä kolmas? Toista osaa leimaa vahva yhteiskunnallinen analyysi ja oman toiminnan tarkastelu tätä analyysia vasten. On mukana julistustakin. Tuntuu kuin korkea ikä olisi vain lisännyt Lessingin henkilökohtaista rohkeutta. On elähdyttävää lukea elämäkertaa, joka näyttää niin selkeästi, miten yksittäinen ihminen, vahvakin, ajautuu yhteiskunnallisten liikkeiden aallokossa. Voisihan sitä elää lappusilmäisenkin elämän, sellaisesta on kirjoitettu paljon elämäkertoja.

Ihailin läpi koko elämäkerran kirjailijan rehellisyyttä. On vaikea uskoa, että hän sanoo seuraavasti: ”Nuorena koki, että tulee kertoa kaikki, olla rehellinen. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän minulla on salaisuuksia, joita en koskaan paljasta ja tiedän että se on yleistä ikätovereillani.” Pakko ajatella, että mitä ihmettä on voinut jäädä kertomatta. Ensimmäiseksi sitä tietysti ajattelee intiimeintä aluetta ihmisen elämässä eli seksielämää. Kuitenkin toisessa osassa on pitkä kuvaus 50- ja 60-lukujen vapaasta seksistä. On luontevaa pohdiskelua myös omasta itsestä ja siitä, millaisin miettein nainen voi heittäytyä sänkyyn miehen kanssa. Hän kertoilee onnistuneimmista seksikokemuksistaan ja miesten suhtautumisesta, osa on kepeän hauskoja. Hän antaa ymmärtää, että seksikumppanien joukossa on nykyisiä kuuluisuuksia, jotka hän jättää nimeämättä. Hän katselee itseään ikään kuin ulkopuolelta, ei selitä, ei puolustele, pohtii vaikuttimiaan. Hän sanoo myös seuraavan: ”Pääsyy, todellinen syy, siihen että omaelämäkerta on aina valheellinen, on ajan subjektiivinen kokeminen. Kirja kirjoitetaan ensimmäisestä kappaleesta loppuun tasaisesti vuosien läpi edeten. On mahdotonta ilmaista sanoin eroa lapsen ja aikuisen ajassa ja ajan erilaista kulumista aikuisuuden eri vaiheissa. Vuosi ennen 30. ikävuotta on hyvin erilainen kuin vuosi ennen 60, ikävuotta.  Yksi syy elämäkerran kirjoittamiseen on taju siitä, että on elänyt hyvin poikkeuksellista aikaa, Brittiläisen imperiumin viimeisiä aikoja Afrikassa ja ollut mukana miehityksessä, joka kesti tasan yhdeksänkymmentä vuotta.” Poikkeuksellista oli myös jälkimmäisen osan kattama aika eli se, jonka hän eli Lontoossa. Sitä leimasi voimakas yhteiskunnallinen muutos ja Lessingin murtautuminen yleisön tietoisuuteen kirjailijana.

Ensimmäinen osa alkaa äidin muistoilla omasta äidistään. Hän oli keskiluokkaisesta englantilaisesta perheestä ja yritti pitää yllä tätä mielikuvaa myös siirtomaaoloissa. Lessing kertoo järkyttävistä kokemuksia nunnakoulusta ja nunnista. Kouluhan jäi häneltä kesken, mitä hän pyrki korvaamaan laajalla lukeneisuudellaan. Hän jätti taakseen kaksi avioliittoa, en tuntenut olleensa todella naimisissa, kuten hän toteaa. Ensimmäisestä neljä vuotta kestäneestä liitosta syntyi kaksi lasta. Toisen hän solmi vain siksi, ettei niihin aikoihin voinut olla rakkaussuhteessa, saati sitten yhdessä, herättämättä ikävää huomiota. Siitä liitosta syntyi vielä yksi lapsi. Hänen isänsä moitiskelikin siitä, että miksi jättää kaksi lasta ja hankkia sitten kolmas. Toisessa osassa hän kertoo paljon kolmannesta lapsestaan ja ihmettelinkin, minne kaksi muuta olivat jääneet, kunnes selvisi, että esteenä oli hänen entinen miehensä. Etelä-Rhodesiassa myöhemmin käytyään hän toteaa: ”Mitä minusta olisi tullut, jos olisin jäänyt ensimmäiseen avioliittooni ja elänyt virkamiehen vaimona siinä yhteiskunnassa. Minä olisin ratkennut juomaan, saanut hermoromahduksen, muuttunut parhaassa tapauksessa katkeraksi ja neuroottiseksi.” Hän oli taistellut äitiään vastaan jatkuvasti, armottomasti, koko elämänsä lapsesta saakka, oli ollut pakko. Hän ei kokenut kuuluvansa siihen keskiluokkaan eikä ylipäätään siihen maailmaan, jossa äiti eli. Isä oli uneksiva, vailla kunnianhimoa ja vaimo oli kuolla turhautumisesta. ”Mikään viha maan päällä ei ole niin kiivas kuin pikkulapsen voimaton raivo”, toteaa hän taistelusta äitinsä ratkaisuja vastaan.

Lessing sanoo eläneensä koko elämänsä laumassa, hän kuului laumaan. Normeista poikkeavan ihmisen elämä ei ole koskaan ollut helppoa, eikä se ollut Lessingillekään, vaikka hän yritti olla kuinka rohkea tahansa. Lontoossa eläessään hän kävi pitkään terapiassa. Hän kirjoittaa paljon naisena olemisesta ja hänellä on hienoa pohdintaa naiseksi varttumisesta. Tämä ihastutti minua aikoinaan kovasti hänen kirjoissaan. Mies-naissuhdetta käsitellään runsaasti, miehen ympärillä ne Lessinginkin ajatukset pyörivät kaikesta yhteiskunnallisesta toiminnasta huolimatta. ”Ei todellakaan ole helppoa olla feministi nämä kolmekymmentä vuotta”, huokaa hän kertoessaan, millaisia pehmeitä ja sopeutuvaisia naisia miehet lopulta valitsevat elämänkumppanikseen.

Vaihtuvia mies-naissuhteita kirja on pullollaan, hänen omiaankin. ”Olennaista on minun tyyni häikäilemättömyyteni, kun astuin tytön tilalle. (varastaa miehen toiselta) Se on naisen perushäikäilemättömyyttä, alkukantaisen naisen, ja se on peräisin paljon aikaisemmilta ajoilta.” ”Minusta näyttää, että miehet joutuvat taistelemaan kovin ankarasti vapautuakseen äidistään, mutta sitten olosuhteet ja heidän luontonsa tekevät vaimosta äidin, ja he vapauttavat itsensä uudelleen.”

 

Kirjailijaolemuksen kuvaus putkahtelee esiin sieltä täältä, eikä kirjoittaminen pitkälle keski-iän ylitse ollut mikään rahasampo. Hän sanoo katuneensa monta kertaa sitä, että on pehmentänyt tekstiä ja muuntanut totuutta jostain syystä, ulkopuolisen painostuksen vuoksi tai tehdäkseen asioista helpommin sulavia. Hän sanoo, että ei ole halunnut kertoa ikäviä asioita kuuluisiksi tulleista ystävistään. ”Jokaisessa kulttuurissa, jossa on ylistettyjä kirjailijoita ja taiteilijoita, on aina myös syvää ja patoutunutta vihaa heitä kohtaan ja ihmisiä, jotka ovat valmiita kaatamaan heidät”, toteaa hän. Romaaneja lukiessamme pohdimme usein, miten paljon kirjailija kertoo itsestään. ”Nuorten naisten esikoisromaanit ovat yrityksiä määritellä itsensä”, sanoo Lessing. Pitäisikö kaivaa esille Kultainen muistikirja, joka käsitteli sukupuolten sotaa ja joka aikoinaan herätti kovasti huomiota. Itseni tuntien, yritän välttää sitä, muutoin eteen tulee valtaisa luku-urakka. ”Arvostelijat – heidän tehtävänsähän on – arvattavastikin? – punnita, puntaroida, pohtia ja harkita, mutta usein he vain tunteilevat”, sanoo hän. Saattaapa tällaista havaita nykyisinkin?

Lessing eli poliittista elämää, hänet vedettiin vaikuttamaan silloinkin, kun hän jo olisi halunnut olla rauhassa ja kirjoittaa. Vielä perhe-elämää eläessään hänestä levisi huhu, että hänellä oli vaarallisia ajatuksia, siirtomaayhteisössä ne ilmeisesti sitä olivatkin ja koskivat epäoikeudenmukaisuutta ja mustien kohtelua. Hän katsoo tulleensa kommunistiksi ajan hengen myötä. ”Me olimme kaikki jossain määrin punaisia, mutta suuri osa siitä mitä opin oli vain marginaalisesti poliittista.” On terveellistä lukea analyysia ajan poliittisesta ilmapiiristä niin Etelä-Rhodesiassa kuin sittemmin Lontoossakin. Vielä nytkin on usein niin kuin Lessing sanoo, etteivät ihmiset itse asiassa haluakaan tietää, miten asiat oikeasti ovat, eivät vasemmalla eivätkä oikealla. Hän sanoo, että toiminta oli alkanut ”hilpeästä amatöörikommunismista” mutta sitten ”kieli on saanut heidät valtaansa”. Kielen valtaan joutumista on saanut katsella kymmeniä vuosia myös hallinnossa, jokaisella alalla on oma retoriikkansa. Lessingin osuva kommunismin synnyn, toimintatapojen ja vähittäisen muutoksen pohdinta soveltuisi meillekin. ”On ihmisiä – mutta se koskee vain tietynlaista persoonallisuutta –jotka kokevat äkillisen kääntymyksen, luopuvat kommunistisista ajatuksista (ehkä pitäisi sanoa tunteista) yhdessä yössä. Heitä on vähän. Useat viivyttelevät ja ajautuvat vähitellen eroon kommunismista.” Hän puhuu siitäkin, että kommunistinen oppi voi olla tiukempaa ei-kommunistisissa maissa kuin konsanaan Neuvostoliitossa.”Venäläiset yrittivät kertoa, miten hirvittävää kommunismi oli. Me suhtauduimme heihin alentuvasti, he olivat taantumuksellisia.” Ei vieras ajatus meidänkään historiassamme. Amerikkalaisten kommunistien Lessing sanoo olleen paljon kommunistisempia, fanaattisempia, puoluekantaisempia ja vainoharhaisempia kuin ne joita hän tunsi Britanniassa. Itse hän liittyi kommunistiseen puolueeseen vasta Lontoossa, eikä oikein osaa selittää, miksi.

 

Tekstistä putkahtaa Sofi Oksaselta tuttu maininta siitä, että Stalinin vainoissa kuoli enemmän kuin Hitler tapatti juutalaisia, mutta sitä ei kuitenkaan kauhistella samalla antaumuksella. Uskoisiko sitten tätä: ”Jos umpihullut ihmiset toimivat politiikan tai uskonnon piirissä, heitä ei pidetä umpuhulluina. Mutta jos heidät nähdään toisessa yhteydessä, heidän hulluutensa huomataan heti.” Hän ironisoi samalla myös itseään ja omaa poliittista sokeuttaan.  Kommunismin tappion hän koki tuskallisena. Toisessa osassa hän kertoo pitkään ydinsodan vastaisista mielenosoituksista. Joidenkin liikkeiden mielenosoitusten ydinjoukon hän epäilee olevan mukana nimenomaan sen jännityksen vuoksi, mitä syntyy yhteenotoista poliisin kanssa. Onhan sitä itsekin mielenosoituksissa marssittu. Putkahti tässä mieleen, että vieläköhän minulla on kellarin kätköissä se Nie –juliste, jossa tummansinisellä pohjalla on iso musta iso pommi. Se oli seinälläni vielä ministeriön aikoihin, niin muistelen.

Elämäkerroissa on monenkaltaista romaaneistakin tuttua pohdintaa. Sekä omaa henkilökohtaista historiaansa, Etelä-Rhodesian sisällissotaa että yhteiskunnallisia muutostrendejä pohtiessaan hän toteaa, että kiinnostavaa on se, miksi yhden sukupolven välttämättömyys – jota pidetään niin itsestään selvänä, ettei sitä tarvitse lausua ääneen – vaihtuu vastakohdakseen heidän lapsillaan? Nuorista hän arvelee, että ”ehkä nuoret halusivat ärsyttää vanhempiaan, aiheuttaa heille kylmiä väreitä, sanomalla, että on kommunisti. Ono se pakko olla näin? Pitääkö kukoistukseen puhkeavan nuoren lahjakkuuden aina halveksia edeltäjäänsä?”  Hän pohtii, miten nuori aamunkoitto, nuoret yhteiskuntaa rakentavat ihmiset halveksivat niitä, jotka ovat olleet juuri ennen. Eikö niin ole yhä edelleen, arvelen minä. Hän käyttää usein vertausta munakkaasta puhuessaan ristiriidoista ja välien rikkoutumisesta, munat on särjettävä, ennen kuin syntyy munakas. Pohdittava on sitäkin, etteivätkö lapset todella tuntisi vanhempiaan, koska eivät ole tunteneet heitä nuorena. Ilmeisesti eivät.

 

Kirjat eivät etene täysin ajanmukaisesti, varsinkin toisessa osassa Lessing poukkoilee sivupoluilla ja ottaa mukaan irrallisia muistumia maininnalla Muuan kohtaus. Kirjassa yhteiskunnan kuvaaminen on tukirakennelma, kehys, johon elämä asettuu. Hetken ajattelin, että voisi olla sittenkin toisinpäin – olisiko kehyksenä kirjoittaminen ja siihen liittyvät ajatukset. Kirjoittaminen ja arkielämä kietoutuvat kuitenkin tiukasti yhteen. Kirjailijan elämää ymmärtää vain toinen kirjailija, sanoo Lessing. Hän puhuu myös kirjailijan ja kustantajan läheisestä suhteesta aivan samaa, mikä oli meillä esillä Kustantamo Siltalan perustamisessa. Kirjailijan on voitava luottaa pysyvään, kestävän ystävyyteen kustantajansa kanssa. Hän puhuu myös kirjailijoista näyttelyesineinä. Ja se ainainen signeeraaminen, kohta on hienoa omistaa kirja, jossa ei ole kirjailijan signeerausta. ”Ihmiset kun arvostavat signeerausta, vaikka tietävät että se on yhtä arvoton kuin mikä muu tahansa, mikä tulee liukuhihnalta.” Ilahduin myös kirjan ja elokuvan suhteeseen liittyvästä huomiosta, filmiteollisuus uskoo ikään kuin taikuuteen, kun filmin takana on kirja, vaikka filmi sisällöltään olisi aivan muuta. Onko sama kirjan ja teatterin suhteen eli miten pitkälle Auster siivittää Mr. Vertigon menestystä, vaikka näytelmä on jotain muuta kuin Austerin kirja? Lessing saa punotuksi elämäkertaansa suorastaan valtavan määrän ihmisiä nimiltä mainiten. Hän tunsi Afrikan johtajia silloin, kun he eivät olleet vielä mitään, tunsi Henry Kissingerin ja Vanessa Reagrave kuului hänen ystäviinsä. Vai halusiko hän kuulua Lessingin ystäviin? Kirjoissa on kaksi viittausta Suomeen, ensimmäisessä kauhistellaan suurta Neuvostoliittoa joka hyökkäsi pieneen maahan. Toisessa hän puhuu siirtomaaelämän rankasta juomisesta ja siitä, miten ihminen voi olla humalassa ihan erilainen. Esimerkin hän ottaa Brechtin maanomistajaa koskevasta näytelmästä, siis Puntila ja Brecht ilman Wuolijokea. Siinä se taas nähtiin! Kiitän Hannelea kirjojen lainaamista ja suosittelen muillekin niiden lukemista.