Miten valitsen kirjoja luettavakseni? Etsimällä käsiini ”tämäkin pitäisi lukea” –kirjoja, lainaamalla Hannelelta ja kuuntelemalla hänen suosituksiaan, lukemalla arvosteluja ja varaamalla Helmet –järjestelmästä tai pyörittelemällä kirjaston pöydillä esillä olevia kirjoja. Viimeisimmällä tavalla osui käteeni Carol Shieldsin Kaiken keskellä Mary Swann, kirja oli Bestseller-hyllyssä, kirjaston kirjaksi melkein lukematon ja ulkoiselta olemukseltaan kohtalaisen kaunis. Käteen sopiva! Kirjailija on minulle tuiki tuntematon, mutta sentään Pulitzer-palkinnon saanut.

 

 

Shields on tarinankertoja, niin kuin takakansi ja pari lukemaani arvostelua kertovat. Teksti sujuu juohevasti, syvällinen ajatusmaailma ei lukemista häiritse. Aivan hyvin voi kesken lukemisen irrota vaikka uutisia katsomaan. Takakansi sanoo kirjan olevan hykerryttävän takkanäköinen parodia kirjamaailmasta, pikemminkin sanoisin sen olevan parodia tutkijamaailmasta, kirjallisuuden tutkijoistahan kirjassa on kyse. Vähän on kyse tietysti myös julkaisemisesta ja hieman antikvariaattimaailmastakin. Mutta minua viihdytti eniten akateemisen tutkijamaailman kuvaaminen, kirjailijahan kirjallisuuden professorina sen tuntee. Tuli mieleen Virpi Hämeen-Anttila, joka kirjoittaa yliopistomaailmasta kevyehkön viihdyttävästi (minun arvioni mukaan). On kisaa siitä, kuka saa käsiinsä alkuperäisimmän tutkimusmateriaalin, on kilpaa lähteistä ja aikalaistodistuksista, kuka ehtii ensiksi –kateudesta. Tuttavuuksilla paisutellaan, vaikka on vain kerran elämässä päivää sanottu. Naistutkimuksellekin irvailu saa osansa, siitähän sitä riemua saa revityksi.

 

 

Kirja käsittelee runoilijaa, jolta on julkaistu vain yksi kokoelma, runoilijalla on vaatimaton tausta ja surkea loppu. ”Hän on oikea ihminen oikeaan aikaan, koska hän on nainen, selviytyjä ja itse itsensä luonut.”  Asiaa lähestytään useamman asiaan liittyvän henkilön näkökulmasta, joista kaksi on kirjallisuuden tutkijoita, yksi kokoelman julkaissut toimittaja ja yksi runoilijan tuntenut kirjastovirkailija. Mielestäni lähestymistapa on jollain tavalla liian helppo, siis kirjoittaa eri lukuina erilaiset lähestymistavat, helppo sitä on lukeakin. Yksi osuus on vielä erinomaisen sekava, mukana kirjeenvaihtoa, joka tietyllä tavalla tuo aiheeseen autenttisuuden tuntua, mutta on kirjallisena ratkaisuna jotenkin tylsä. Viimeisenä kappaleena on kuvaus tutkijasymposiumista, jonka yllättävän käsittelytavan jätän mahdollisen tulevan lukijan löydettäväksi. Kuulin aikoinani tutkijatapaamiset jaetuksi kulutetun alkoholin mukaan, en muista mihin symposiumi asettui kongressiin ja konferenssiin verrattuna. Kuvaus symposiumiin valmistautumisesta ja ohjelman etenemisestä oli sinänsä hauska, sellaistahan se tuppaa olemaan, oman tietämisen ja tärkeyden esiin nostamista. Jännitettä punotaan pitkin kirjaa, olisiko se sitä ”poikkeuksellisen palkitsevaa”, mikä takakannessa mainitaan.

 

 

Kielen juoksutusta kyllä ihailin, sen varassa kirja lepää enemmän kuin itse tarinan. ”Haluan, että aivoni ovat yhtä kireää jännitettä ja ripsireunaa, kellojen kajahtelua ja klerestoriota, kyykkyyn painumista ja hyökkäystä.” Ja humoristisia huomioita kirjasta löytyy. ”Keittiön seinällä riippuu pikkuruinen peili, jonka edessä Rose joskus seisoo ja kysyy: Tuleeko tästä naamasta taikinaa niin kuin äidin naamasta? Ja isoäidin?” Niinpä! ”Ehkä muodostatte jopa jonkinlaisen mielikuvan naisen ulkomuodosta: he ovat tukevia, lyijynraskaita naisia, tiukasti naimisissa, varusteinaan terävät neulat ja terävä kieli, mutta omia kasvoja ja omia etunimiä heillä ei ole. Surullista, te ehkä sanotte. Jopa traagista.” Tällaisen itseironian taitajalle antaa tarinan keveydestä paljon anteeksi. Oppiakin tulee siitä, miksi kirjallisuutta kannattaa lukea, nimittäin ”tajutaksemme, että kaikkein yksityisimmätkin oivallukset ovat yleisesti ja ennen koettuja”.

 

 

Ja esimerkki tämän Mary Swannin runoudesta:

”Piiloon, pois, - kunpa polvin kivuliain – odottaa sisällä – turvassa vois.” Ja muukin runous yhtä syvällistä! Luin kirjaa iltaisin mökillä selän ja jalkojen särkiessä myrskytuhojen aiheuttaman puusuman korjaamisesta ja sienimetsässä juoksemisesta. Kirjaa oli yhtä helppo lukea kuin kaunista järvimaisemaa katsella.

 

Miksi oikein kirjoitin tämän pläjäyksen, kun edeltä käy ilmi, ettei lukukokemus kummoinen ollut? En saanut juttua aikaiseksi Alice Munron Sanansaattajastakaan, jonka luin tätä ennen. Jos haluat lukea, kokemus tulee olemaan kuin vaahtokarkkien syömistä, ei tarvitse pureskella, maistuu mutta mitään ei jää kielelle. Hetken nautinto, turhia kaloreita! Tasapaino vaatii seuraavaksi II-linjan antikvariaatista löytämäni Mikä Waltarin muistelmien lukemista. Eiköhän siitä olo tasaannu?