Tampereen oopperassa esitetty Leevi Madetojan ooppera Pohjalaisia sai kaksi varsin erilaista mielenkiintoista kriitiikkiä, Aamulehden Harri Hautalalta ja Hesarin Hannu-Ilari Lampilalta. Ooppera kirvoitti myös minut pohdiskelemaan modernisoinnin onnistumista.

image.jpg

Oopperan libretto perustuu Artturi Järviluoman näytelmätekstiin. Oopperan ohjaus Tuomas Parkkinen, musiikin johto Anna-Maria Helsing, lavastus Sampo Pyhälä, päärooleissa Tiina-Maija Koskela Maijana, Marjukka Tepponen Liisana, Päivi Nisula Kaisana, Ville Rusanen Jussina, Jyrki Anttila Anttina, Waltteri Torikka Karjanmaan Köystinä. Oopperassa tapahtuu seuraavaa: Antti on puukottanut suutaria, tulee tutkintavankeudesta kotikylälle kuuntelemaan tuomiota, vallesmanni sapuu pitämään käräjiä, Jussi uhittelee hänelle ja katkaise tämän ruoskan. Liisa-piika rakastaa toivottomasti talollista Jussia, rakkaus syttyy. Antti tulee tuomittuna käräjiltä, Maija suostuttelee hänet karkaamaan. Anttia etsitään, ei löydy, vallesmanni saapuu kuulustelemaan, Jussia epäillään karkureissulle auttamisesta, Jussi suuttuu, tappaa vallesmannin tämän ehdittyä ampua häntä kuolettavasti. Jussi kuolee, Liisan silmät ei oo enää kirkkahat. 

Oopperaa analysoitaessa valitettiin paikallaan laulamisesta ja tapahduttomuudesta, minä kuitenkin nautin siitä. Saatoin rauhassa keskittyä kuuntelemaan hyviä laulajia, sillä sitä he todella olivat. Mielessäni oli libreton pohjana ollut näytelmä, enkä olisi keksinyt, mitä muuta olisi pitänyt tapahtua sen lisäksi, mitä nyt nähtiin.  Tapahtumat laulettuna, kuten esimerkiksi vallesmannin suorittama kuulustelu, vievät joka tapauksessa enemmän aikaa kuin sama puhuttuna. Siinähän tulee helposti pysähtyneisyyden tunne. Kysymys mielestäni on siitä, pitääkö oopperassa olla koko ajan äksöniä, vai riittääkö paikaltaan laulaminen. Minusta ooppera on ensisinaisesti musiikkia. 

image.jpg

No, kolmannen näytöksen alussa sitten alkoikin tapahtua. Jussin palattua metsästä hakemasta pakoon lähtenyttä Anttia, tulee Liisa paikalle, riisuu itsensä alusvaatteisilleen ja Jussiltakin puukot ja paidan. Seuraa pitkä seksikohtaus, jollaista kiihkeyttä ei musiikista sinällään aavistaisi. Liisan kaksimielinen repliikki oli suorastaan mauton. Tässä yhdyn Hautalan mielipiteeseen hänen puhuessaan pornografisesta kohtauksesta. Se oli typerästi päälleliimattu, yleisöä kosiskeleva, muka-moderni. Ei vanhan oopperan modernisointi ole tätä, seksin liimaamista perinteisen esityksen päälle. Minä suorastaan loukkaannuin Madetojan, Järviluoman ja ylipäätään pohjalaisten puolesta. Hesarin Lampila on aina kohtelias ja puhuu päälleliimatuista efekteistä. En vastusta modernisointia sinänsä, mutta se pitää tehdä taiten. Kun tekstiä ei kerran muuteta, niin tapahtumisen pitää sopia tekstiin, ja tietysti musiikin tukea tapahtumia. 

Etukäteen kirjoitettiin ja ohjelmalehtinenkin esittää, että Parkkinen on halunnut nostaa naiset pääosaan. Lampila toteaa, että näkökulmassa ei ole mitään uutta, naiset eivät Pohjalaisissa ole ylipäätään jääneet statisteiksi miesten varjoon. Minulle ohjaajan lanseeraama naisten korostamisyritys ei auennut. Ilmeisesti perinteinen näytelmän sisältö on niin vahvasti takaraivossani, että en Hautalan tapaan kyennyt näkemän Maijassa erityista miestennielijää. Olemme tosin Hautalan kanssa eri sukupuolta, joten tulkintamme voivat siksikin poiketa toisistaan. Ei naisen vahvuuden osoittamiseksi riitä seksuaalisen aktiivisuuden osoittaminen, mitä se tuntui Parkkiselle olevan. Kyllä miesten houkuttelun taitaa heikkokin nainen. Naisten välinen solidaarisuus oopperassa tulee kyllä esiin, erityisesti Kaisan hahmossa. Kaisan ylivalta juoppoon mieheensä on kirjoitettu näytelmään, ei sitä Parkkisen tarvinnut keksiä. Miehet on  tietysti esitetty uhoovina, mutta sellaisiksi Järviluoma on heidät kirjoittanut. Ei siitä tekstistä syvällisesti analysoivaa miehenpuolta millään ohjauksella esiin nosteta. Hautala tulkitsee heidät luusereiksi, minä sentään en. 

image.jpg

Lavastus oli mielestäni surkea, tamperelainen näki siinä tietysti rantatunnelin, minä perinteisen nuorisoseuranäyttämön muodon, Hesarin Lampila elokuvateatterin. Valjusta taustasta olisi Lampilan mukaan pitänyt hahmojen nousta hyvin esiin, minusta se oli yksinomaan ikävä. Kaukaisuuteen polveileva tie toi lakeuden vaikutelman kyllä yksinkertaisella tavalla esiin. Alussa se oli punainen, mikä muistutti verivanasta. Viimeisen näytöksen punainen taustaväri oli jo jotain aivan muuta kuin alun hailakkuus.

Olen ollut hyvin kriittinen, mutta ei tässä raha hukkaan mennyt. Hyvät laulajat pelastivat esityksen, kuoro on Tampereella aina hyvä. Pohjalaisten kansanlaulujen poljelto tuntui ihan selkäpiissä. Yhdentekevä esitys ei olisi kirvoittanut tällaista pohdintaa tai kirjoittamista.