”Tiede on pystynyt viime aikoina osoittamaan, että musiikilla on suora yhteys onnellisuuden tunteeseen, kirjoittaa Seppo Kimanen Iltasoitossa. Viulisti Elina Vähälä toteaa vaalivansa Kuhmon viulukoulua sydämessään kuin aarretta. Johtaja, tämä pörröpää,  Vladimir Mendelssohnille jokainen muusikko on tähti, sillä heistä jokainen on osa ainutlaatuista tapahtumaa. Sunnuntain 19.7. Hesarissa Priya Mitchell sanoo tulevansa mielellään Kuhmoon, vaikka täällä maksetaan huonosti ja työtahti on kova. Soittajathan myös opettavat. Kokemusten pakahduttava paljous hämmentää? Konsertteja 71 ja lähes 300 teosta! Festariohjelma ilmestyy Iltasoitto –nimisenä. Mendelssohn kirjoittaa sinne pieniä ja hauskoja informaatiopalasia säveltäjistä. Kuhmotalon aulassa oli esillä Caj ja poikansa Stefan Bremerin kuvia pitkältä ajalta (seuraavassa maininta kuva kuvasta).

Johtaja Vladimir Mendelssohn (kuva kuvasta)

Upeimpina kokemuksina jäävät tältä kesältä mieleen Danel- ja Meta4- kvartettien  Sostakovits- ja Beethovenin jousikvartetot, Storioni-trio Brahmseineen, Haydneineen ja Dvorakeineen, Natalia Gutmanin ja Prokofjevin ja Straussin sonaatit, baritoni Pionel Peintre ja Daviesin Kahdeksan laulua hullulle kuninkaalle sekä sopraano Salome Haller ja Schönberg-Lunairen Kuuhullu-Pierrot. Teemoista hienoin oli kyyneleet. Vihonviimeisenä kuullun Mahlerin sävelet Monica Groopin upeasti kirkossa laulamana saattoivat yleisön odottamaan seuraavia festareita.

Hienot soittajakokoonpanot luovat Kuhmon erityisyyden. Kuhmoa varten kootuissa porukoissa on sellaista tuoreutta, mitä ei muualla näe. On kiintoisaa seurata soittajien ”silmäpeliä”. Kun yleisö räjähtää suosionosoituksiin, soittajien onnistumisen tunne on aivan käsin kosketeltavaa. Itsekin tempautuu samaan riemuun. Kokoonpanojen kansainvälisyys on loistojuttu. Massimo Quatra, David Cohen ja Juhani Lagerspetz yhdessä, mitä herkkua, kun kahta ensimmäistä ei yksinkään ole mahdollisuutta kuulla. Jopa ylistettyä Zukerman ChamberPlayersiä kuultiin. Ja Pekka Kuusisto jakelemassa poskisuukkoja kiinalaisen Dan Zhun kanssa, kaksi ”villiä pikkupoikaa”.  

Virtuosi di Kuhmon ensiviulun soittaja Elina Vähälä (kuva kuvasta)

Virtuosi di Kuhmo tuntuu olevan hyvin rakastettu. Kapellimestarina toimi koko ajan Jan Söderblom, hymyllään kannustava johtaja. Mozart solistina Chloe Hanslip oli todella mannaa, vaikka ihka oma Elina Vähäläkin sai huimat aplodit. Virtuosit saavat Mendelssohnilta enemmän tilaa kuin Kimaselta, mikä on ihan hyvä. Muutoinhan heitä kuulee varsin vähän.

Soittajista minulle rakkaita, näinkin voin sanoa, ovat pianistit Paavali Jumppanen, Roope Gröndahl, Heini Kärkkäinen ja Juhani Lagerspetz, sellistit Andreas Brantelid ja David Cohen, viulistit Yuval Gotlobovich ja Priya Mitchel, klarinetisti Kari Kriikku ja huilisti Janne Thomsen. Yli kaiken on viulisti Massimo Quatra, maailman parhaaksi viulistiksi mainittu. Uudet viulistit Mi-Sa Yang ja Dan Zhu veivät sydämeni taituroinnillaan ja herttaisuudellaan. Kitaristi Ismo Eskelinen on sympaattinen. Bandeon ja Marcelo  Nisiman Argentiinasta oli kiintoisa uusi tuttavuus. Hyvä on myös sellisti Martti Rousi, mutta ei minulle läheinen. Kiintoisaa on seurata minulle uusien sellisti Joona Pulkkisen, alttoviulisti ja kapellimestari Dalia Stasevskan, viulisti Siljamari Heikinheimon ja pianisti Ville Matvejeffin kehitystä. Ei-pitämiänikin joukkon mahtuu. En pidä Junio Kimasesta enkä Vasile Pantiriakaan haluaisi enää kuulla, olipa sitten millainen virtuoosi tahansa.

Käytäväpuheiden mukaan Paavali Jumppasesta olisi tulossa Mendelssohin seuraaja. Tässä hän hakee lattiatason kokemusta.

Laulajista pidän Jussi Myllyksen kirkkaasta tenorista. Hän tulee syksyllä Kansallisoopperan Falstaffiin. Haluaisin kuulla ja nähdä livenä oopperassa baritoni Lionel Peintreä. Ranskalaiselle onnistuu niin traaginen venäläinen Musorgski ja kuoleman laulut kuin ponteva saksalainen Schubert ja huonosti heräävä kaunotar. Traagisessa Daviesin hullun kuninkaan lauluissa hän oli loistava resitoija. Ihmiset nauroivat, minä en. Olin nähnyt Heikki Nousiaisen hulluna Yrjö III:na Tampereella. Myös aaria Nabuccosta kuusine selloineen oli nautittava. Alban Bergin musiikki Salome Hallerin esittämänä oli tunnistettavissa Kokkolan oopperan Lulun jälkeen. Mezzo Monica Groop on upea laulaja, erityisen ihana oli kuunnella kahta heprealaista melodiaa.

Kvartetteja on aina mukana useita. Meta4 on mielessäni ylitse muiden. Esimerkiksi Beethovenin ja Sostakovitsin jousikvartettoja kuunnellessa ihan tippa tuppaa silmään, vaikka tämä Sostakovits on niin kummallinen. Danel-kvartetti on hyvin suosittu Kuhmossa, kuultiin useita katsomon räjähtävään saaneita esityksiä. Uusi nuorista koostuva Minetti-kvartetti yllätti alun teknisesti soitettujen mutta kliinisten kappaleiden jälkeen Sostakovitsilla. Storioni-trioa tunnutaan rakastavan kovasti.

Meta4 on ilmeisesti ainoa kokonaan soitolla leipänsä hankkiva kvartetti Suomessa.

Loistavia tulkintoja, niin kuin minä sen ymmärtäisin! Sellaisena pidin virtuoosimaista Dan Zhuta Vaxmanin Carmen-fantasiassa. Ilman nuotteja, tietty! Ristiriitaisuuttakin tulkinnat herättävät, kuten Pekka Kuusisto aina. Ei Ravelista paljon jäänyt hänen ja Roope Gröndahlin kynsissä, mutta aivan loistava ote. Andreas Brantelid soitti Saint-Saensin Eläinten karnevaalin Joutsen-osassa kuin enkeli ja näyttikin aivan enkeliltä. Niin yleisö kuin toiset soittajat katselivat esitystä lumoutuneina. Loistava oli myös Paavali Jumppasen ja Chloe Hanslipin toteutus Smetanan Kotimaastani Andantino-osa. Suorastaan taivaalliseksi voi luonnehtia Dvorakin pianokvintettoa, mukana Maria Beloussova pianossa, Pavel Vernikov ja Vanessa Szigeti viulussa, Yuval Gotlibovich altossa ja Andreas Brantelid sellossa. Soittelen sitä kotona, kun alakulo kohtaa.

Storioni-triolta kuultiin monia loistoesityksiä, mm. Sostakovitsin 1944 säveltämä pianotrio. ”Vanhat papat” Enescu-kvartetissa äityivät tömistykset aikaan saavaan hurjaan menoon Bruchin jousikvartetossa. Brahmsin jousisekstetto miesvoimin (Hagai Shaham, Florin Zigeti, Yuval Gotlibovich, Adrien la Marca, Martti Rousi, Andreas Brantelid) oli upeaa kuultavaa. Danel-kvartetti ei petä, mahtava meno niin Beethovenin kuin Sostakovitsinkin teoksissa. Kuhmossa rakastetun Gubaidulinan sonaatti kahdelle fagotille muistutti metsoja soitimella, menoissa mukana Sergio Azzolini ja Jaakko Luoma. Kiintoisa oli maailman kantaesitys Schumanin täydentämä Bachin viuluteos ja kaksi pianoa (Gordan Nikolic, Ville Matvejeff ja Natalia Kudritskaya).

Sellisti David Cohen ja viulisti Yuval Gotlibovich siinä taivaltavat Kuhmotalon takamaisemissa.

Sävellyskilpailun voitti venetzuelalainen Mirtru Escalona-Mijares haikusävellyksellään. Yleisölle oli jaettu eri maiden lasten haikujen sanoja. Sävellys oli moderni, tietty. Pianisti soitteli pianon sisällä, sellisti ja viulisti lavalla ja huilisti ja klarinetisti parvella. Kiinnostavia, sanoisin. Paljon enempää en uskalla sanoa myöskään toiseksi tulleen kosovolaisen Drinor Zymbergin modernista teoksesta. En ole ainut, jonka mielestä kolmanneksi tulleen amerikkalaisen David Dzubayn all water has a perfect memory oli paras, ehkäpä vähiten modernin luonteensa vuoksi. Säveltäjän kirjoittama tausta teokselle jaettiin yleisölle.

Tuttuja piisejä on aina mukana. Messiaenin aikojen lopun kvartetto kristalliliturgioineen ja pauhutansseineen sävähdyttää joka kerta. Loistoa toivat Massimo Quatran viulu ja David Cohenin sello. Mozartin c-duurikonserton andante-osaa kuulee paljon. Ja Vivaldin vuodenajat. Tuttuus ilahduttaa, vaikka osa porukasta tuntuu kyllästyneen niin Albinonin Adagioon kuin Schubertin Forelliinkin. Aika monta Sibeliusta kuultiin, mukana ihanat Huilusoolo, Valse triste ja Malinconia. Niin lemmentuskaa kuin –iloakin sai esiin moniselitteisiä hymyjä Massimo Quatran (ei niin nuori, eikä niin kaunis mies) toteutuksesta. Miltähän olisi tuntunut Natalie Gutman lemmeniloa julistamassa?

Aina hassutuksiin valmis pianisti Konstantin Bogino (kuva kuvasta).

”Välipaloista”, joita Mendelssohn näyttää suosivan, tulee mieleeni, että hyvä artisti ikään kuin menee hukkaan hyvin lyhyessä kappaleessa. Tällainen  ”joko se loppui” –piisi oli  Andrea Rucli ja Sallisen Kuningas Learin kaukainen sota. Toisaalta jännittäviä ovat loppuun saakka hiotut Webernin Pienet kappaleet. Yleisön suosiossa ovat myös humoristisesti esitetyt kolmen soittajan pianokappaleet. Spontaanit artistien hoksaukset rentouttavat yleisöä, kuten Juhani Lagerspetzin tuolin aiheuttamat raapaisut, joita Massimo Quatra alkaa viulullaan matkia ja hassut hatut artistien päässä. Nauraahan yleisö sillekin, että Saint-Saensin eläinten karnevaalissa Konstantin Boginon pilli kuskataan lavalle harpun kotelossa.

Mirtru Escalona-Mijaresin piti tulla tänne saakka kuullakseen säveltämääsä modernia musiikkia.

Hulvattomia esityksiä oli monia, tämä Hullu kuningas ja Lionel Peintre yksi parhaimmista. Hurja oli myös Piazzolla, mukana Marcelo Nisimanin bandoneineen kirkossa. Hugo Simbergin piruhahmot tulivat raivokkaassa menossa mieleen ja yleisö äityi varsinaisiin tömistyksin. Encore saatiin! Pitkä Wieniläisvalsseja tai ei –ilta oli täynnä toinen toistaan viihdyttävimpiä esityksiä ja tosi taitavasti toteutettuna vielä. Glassin Dracula-musiikki nuoren kvartetin voimin, taustalla seinämän takaa lentelevät kultakengät ja vaatteet kalsareineen toivat jännitystä. Mitä siellä tapahtuu? No jopas, synkkänä ilmaantunut Florin Zigeti  istuu sohvalla lehteä lukemassa ja nukkuvana paikalle kannettu Minna Pensola silittää vaatteita. Mainio huumoripläjäys. Pianonvirittäjä Matti Kyllönenkin pääsee kumartamaan yleisölle soitettuaan 827 kertaa yhtä nuottia Balakirevin Tarantellassa yhdessä Bart van de Roerin kanssa. Poulencin Rapsodia Lionel Peintren ja soittajien banaanin syönteineen oli myös mainio,

Kausilippuun kuulumattomissa konserteissa istuin parvella, josta tämä ”taidekuva” on otettu.

Soittimista, joihin en saa otetta, on esimerkkinä cembalo. Ligetin Hungarian Rockissa tuntui, että kohta se rokki räjähtää, mutta jokin pidättelee.  Muiden mukana ihan paikallaan, mutta yksin jotenkin ohut. Bandeonia kuultiin paljon, mainio soitin ja vielä mainiompi soittaja, argentiinalainen ”merisorvo”. Mahtoikohan olla johtajan oivallus ottaa Saint-Seansin Vogue, vogueen Jussi Myllyksen säestykseen pianon lisäksi harmooni. Mainio ratkaisu. Teorbi oli uusi tuttavuus, banjoa muistuttava. Posetiivin raahaamisesta lavalle voi olla montaa mieltä, mutta valssi-illan aluksi jotenkin siedettävä. Osalla soittajia on aivan käsittämättömän vanhoja soittimia, esimerkiksi Massimo Quatran Stradivarius vuodelta 1702 ja  Natalia Gutmanin sello vuodelta 1721.

Paikkaukset ovat aina mielenkiintoisia. Ennenkin on käynyt kuten nyt, että paikkaaja vaikuttaa paremmalta kuin alkuperäinen olisi ollut, kuten Philippe Graffin paikatessaan Johannesburgin lentokentällä ryöstettyä Priya Mitchelliä Elgarin pianokvintetossa. Danel-kvartetin sellisti oli sydänongelmien vuoksi poissa pelistä. Paikalle tuli soittajille tuttu Bernhard Schmith, ja meno oli upeata.  Joel Laakso joutui lopussa paikkaajan tehtävään ja onnistumista piti jännittää niin, että keskittyminen häiriintyi. Hyvin meni, ei ole helppo hypätä maailmankuuluun porukkaan.

Näitä näyttelyn kuvia esiintyy tässäkin pläjäyksessä

Epäonnen voi todellinen taiteilija kääntää voitokseen. Zoran Markovicilta katkesi basson troka kesken Tsaikovskin Romeota ja Juliaa ja sormipelillä mentiin loppuun asti. Ja toisten soittajien piti tietysti hartaasti halata miestä piisin lopuksi. Yuval Gotlibovichilta putosi yksi nuottipaperi, hän hivenen hämmentyi, mutta kun muut jatkoivat kuin ei mitään, hän poimi paperin ja liittyi joukkoon. Epäonneksi voi sanoa myös Diego Cantalupin teorbin soittoa Sergio Azzolinin heiluessa fagotteineen nuottien edessä, siinä oli pääkin vaarassa. Massimo Quatra oli käytäväpuheiden mukaan antanut palautetta oikein isän kädestä.

Täysin fed up olen Lindforsin enkelin siipien leyhyttelyyn eikä upean vartalon liikekieli näytä uudistuneen lainkaan. Aikojen lopun kvarteton ja Massimo Quatran viulun vaikutus latistui täysin. Olen tylsä ihminen, Mendelssohnin huumori ei purrut. En tosin ole yksin kritiikkeineni. Yhden paikallisen aktiivin mukaan Lindfors on Mendelssohnin ystävä, siis niinkin ohjelmaa tehdään. Kainuun Sanomien artikkelissa todettiin toisesta esityksestä, että ”täysin turha tanssi pilasi esityksen”. Kiintoisaa nähdä, vaihtuuko tanssija.

Puhetta musiikkiin yhdistettynä kuultiin myös. Lasse Pöysti kertojana Mustosen säveltämässä Karjalatarinassa oli kalseaa kuunneltavaa. Päivän tunnelma pyyhkiytyi kuin siipitanssilla. Musiikki oli virkistävää, mutta äänen sävy taidekeinona jäi minulta tavoittamatta. Debussy ja tarinat sitten olivatkin aivan toista maata, ranskakin sujui kuin vettä vaan. Kiinnostava esimerkki puhe-esityksistä oli Schönbergin Oodi Napoleon Bonapartelle resitoijanaan Teppo Lampela. Ihana kuunnella äänen volyymin ja tempon vaihteluita. Salome Haller oli myös aivan mainio puhe-lauluosuudessaan Schönbergin Kuuhullu-Pierrotissa. Siinä on iso uhkea nainen sinut olemuksensa kanssa.

Yksinäinen basso kirkossa odottaa soittajaa.

Oppia ikä kaikki! Taas kerran yritin opetella näitä sostenutoja, tantoja, pocoa ja píuta. Ei tahdo jäädä päähän, vaikka prestot ja andantet jo menee. Soittimet tunnistan, kutakuinkin. Piisejä kuunnellessa yritän saada haltuuni kokonaisuuden. Melkein koin onnistuneeni eräissä Martinun ja Stravinskyn kappaleissa. Vaikeata on. Osittain jo kuvittelen myös ymmärtäväni, onko esityksessä jotain pielessä. Oudon pianon äänenkin tunnistin Juhani Lagerspetzin soitossa. Selitys tuli naapurilta, mutta liian pitkä kerrottavaksi. Lukemiseenkin voi saada virikkeitä. En ole runous-fani, mutta Anna Ahmatovan ja säveltäjä Arthur Lourien salainen rakkaus alkoi kiinnostaa.

Oheistoimintaan en jaksa osallistua, niihin luen myös Elävien runoilijoiden klubit ja Harry Halbreichin esitelmät. En kuuntele myöskään nuoria soittajia ja jätän Lentiiran ja Petolan etäkonsertit väliin. Minulle riittää, että päivä toisensa jälkeen saapuu majapaikkaan puolen yön tietämissä tai seuraavan päivän jo alettua.  

Tässä Kuhmon henki Caj Bremerin kuvaamana.

Kuhmon henki! Mitkä on sen resepti? Jokainen on kuullut siitä ja ilmeisesti kävijät ovat ennakko-odotustensa vallassa tänne tultuaankin. Ilmeisesti siinä osa sitä henkeä. Vapaa pukeutuminen niin artisteilla kuin yleisölläkin on yksi Kuhmon tunnuspiirteitä. Soittokokoonpanossa voi olla niin juhlava vaate tai lakerikengät ja resuiset farkut ja likaiset tennarit. Myös taiteilijoiden kuljeskelu yleisön joukossa on osa Kuhmoa. Faktaa on se, että Kuhmossa kuulee taiteilijoita, joita et ikimaailmassa pääse muutoin kuulemaan. Minulle Kuhmon henkeä ovat kiintoisat soittajakokoonpanot, vapaa meininki ja musiikin täysin täyttämät kaksi viikkoa. Sitä ihan itsekin kokee onnen hetkiä, kun näkee lavalla soittajien spontaaneja reaktioita hyvien esitysten jälkeen. Oman piristyksensä siihen tuovat ”hei, täällä taas” –tutut, joiden nimeä ei edes tule kysyneeksi. Ja järvi, minä kun en kehuttuihin Kuhmon metsiin ole edes ehtinyt!

 Kuhmon tunnelmaan pääsee plaraamalla festarikuvia.